Benjamin Ferencz: Viimeiset sanat: miten elää elämä josta olla ylpeä. Suomentanut Raimo Salminen. Aula & co 2024.
Melkoinen kaveri tämä Benjamin ”Benny” Ferencz. Syntyi Romanian Transilvaniassa 1920, tuli köyhien vanhempiensa kanssa vauvana Amerikan New Yorkiin, oppi pitämään puolensa karuissa oloissa alueella, joka tunnettiin nimellä Hell’s Kitchen, raivasi tietään sitkeästi eteenpäin ja sai stipendin Harvardin oikeustieteelliseen tiedekuntaan.
Toisessa maailmansodassa hän joutui kaikkiin Euroopassa käytyihin suurtaisteluihin. Hän osallistui Normandian maihinnousuun, oli mukana murtamassa saksalaisten puolustusta Maginot-linjalla ja Länsivallilla, ylitti Reinin Remagenissa ja oli Ardennien taistelussa Bastognessa. Näistä hyvistä hänelle myönnettiin viisi ansiomerkkiä.
Sitten hän oli sotarikosoikeuden jäsenenä läsnä, kun keskitysleirejä vapautettiin, ja tuli tunnetuksi Nürnbergin kahdenkymmenenkahden Einsatzgruppen-komentajan oikeudenkäynnin 27-vuotiaana syyttäjänä.
Kirjan on oikeastaan kirjoittanut Nadia Khomami, The Guardian -lehden journalisti ja uutispäällikkö, joka alun perin kiinnostui Ferenzistä näkemänsä tv-dokumentin perusteella. Khomami sai yhteyden Ferenziin ja haastatteli tätä. The Guardianissa julkaistu haastattelu herätti niin suuren kiinnostuksen ja keräsi niin runsaasti palautetta, että se innoitti tähän teokseen, joka on ilmestynyt vuonna 2020. Kirjoittajaksi ilmoitetaan Benny itse, ja toimittajan esipuheen jälkeen kaikki jaksot sisältävät pelkästään Bennyn ajatuksia minämuotoisesti kerrottuna.
Kirjan ote on ystävällisen jutusteleva, ja siitä välittyy hyvin Khomamin huomio hurmaavasta, huumorintajuisesta ikämiehestä, joka kaikkien julmien kokemuksiensakin jälkeen on valmis vitsailemaan ja liputtaa elämänilon puolesta.
Viimeiset sanat sisältää oikeita elämänviisauksia, jotka on merkitty lihavoidulla tekstillä. Esimerkiksi:
Pitkäaikainen onnellisuus tulee tyytyväisestä olotilasta, ja se näyttäytyy meille kaikille erilaisena. – – Pahin tyytyväisen olotilan este on vertailu. – – Saat voimia siitä, että löydät hitusen iloa jokaisena päivänä. – – Löytääksesi ja tunteaksesi onnellisuutta sinun on varta vasten etsittävä sitä asioista.”
Benny Ferencz (1920–2023) oli erikoinen yhdistelmä ylpeyttä, hilpeyttä, tarkkanäköisyyttä ja sitkeyttä. Hän oli hento ja pieni, alle 160-senttinen. Harvardissa opiskelun tärkeimpiä oppeja hänelle oli, että ihmiset kuuluvat eri luokkiin. Siinä missä rikkaat pojat kiillottelivat autojaan muotivaatteet yllä, Benny kumartui kirjojensa ylle ahtaassa vuokraloukossaan. Mitään katkeruutta nämäkään muistot eivät sisällä.
”Minulla ei ollut mitään tekemistä noiden poikien kanssa, eivätkä he halunneet olla tekemisissä minun kanssani. Jätin aina väliin yhteiset riennot, kuten matkan Bostoniin burleskiesitykseen ja treffit tyttöjen kanssa. Sanoin itselleni: ’Ben, aikasi menee hukkaan tuollaisissa.’ Minä vain opiskelin kaiken aikaa tai koetin ansaita tarpeeksi rahaa saadakseni syömistä. Tarkkaan punnittu tavoitteeni oli yrittää parhaani.”
Sota-ajoilta Bennyllä on monia vauhdikkaita kertomuksia. Hänen tavoitteenaan sodan lopulla oli saada itse Hitler kiikkiin, ja hän matkasi kuuluisaan Kotkanpesään jeepillä, jonka perään oli kytketty kenttäpapilta lainattu perävaunu mahdollisten todisteiden kuljettamista varten. Kuitenkin 101. maahanlaskudivisioona oli vallannut Kotkanpesän, eikä Hitleriä näkynyt. Asiakirjakaapit olivat palvelleet käymälöiden virkaa; mitään dokumentteja ei voinut viedä laatikoista minnekään. Perävaunun Benny oli jättänyt parin tietä vartioivan amerikkalaissotilaan hoteisiin.
”Palattuani 3. armeijan esikuntaan Müncheniin jouduin selittämään perävaununsa lainanneelle sotilaspapille, että olin kadottanut sen. Aloitin sanomalla: ’Palasin juuri kentältä.’
Pappi kysyi: ’Miten meni?’ Kerroin kadottaneeni kiväärini, ja hän sanoi: ’Älä siitä huoli.’ Kerroin menettäneeni myös matkamuistot, jotka olin aikonut tuoda muille, ja hän sanoi: ’Älä huoli siitäkään. Jumala antaa sinulle anteeksi.’
Sanoin: ’Mutta kadotin myös teidän perävaununne.’
Seurasi hiljaisuus.
Minut yritettiin haastaa sotaoikeuteen Yhdysvalloille kuuluvan omaisuuden hukkaamisesta! Luonnollisesti heitin moiset paperit roskiin.”
Einsatzgruppen-yksiköiden komentajien oikeudenkäynnistä kertova jakso kuuluu teoksen jännittävimpiin.
”Poikkeuksetta kaikki syytetyt kiistivät syyllisyytensä. Yksikään ei osoittanut katumusta.
Minulta kysytään usein, olinko hermostunut Nürnbergin oikeudenkäyntien aikana. Olin kokematon nuori juristi, ja vastassani oli joukko saksalaisia joukkomurhaajia, mukaan luettuna kuusi SS-kenraalia, jotka olisivat voineet ampua minut siltä istumalta. Mutta en ollut hermostunut vaan vihainen. Minähän en ollut tappanut ketään – he olivat, ja he tiesivät että pystyin todistamaan sen. Esitin todisteemme kahdessa päivässä. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin. ’Oletteko tämä mies? Onko tämä teidän allekirjoituksenne? Sitten te hemmetti soikoon valehtelette.’ ”
Ferencz muistuttaa, että kukaan ei aikoinaan uskonut natsien kauhujen voivan toteutua, mutta niin ne vain toteutuivat. Älykkäät, kouluttautuneet miehet menivät mukaan kauheimpiin rikoksiin. ”Tärkein saamani opetus oli, että sota tekee muuten kunniallisista ihmisistä murhaajia.”
(Kuva: benferencz.org)
Mutta jopa Nürnbergissä Ferenzillä oli hauskaa. Oikeudenkäynnin lakimiehet oli majoitettu noin 15 kilometrin päähän, ja Bennyn piti järjestellä kuuden lakimiehen ruuat ja juomat.
”Ensiksi soitin autovarikolle ja sanoin puheluun vastanneelle korpraalille, että minulle on lähetettävä jeeppi. Kun varikolla heittäydyttiin hankalaksi, kysyin miltä heistä tuntuisi, jos kenraali Taylorin henkilökunnan nälkiintyminen pantaisiin heidän kontolleen.”
Sitten Benny ajoi jeepillä huoltoyksikön varastolle ja täytteli lomakkeita. Kun kävi ilmi, että ruuan toimittaminen koskisi vain kuutta henkilöä, päivystävä kersantti totesi, että pienin mahdollinen määrä on kaksikymmentäviisi, ja ettei hän voisi tehdä lakimiesten hyväksi mitään. Benny tiesi, että kersantin vuoro päättyisi puolen tunnin kuluttua, joten hän kiitti kohteliaasti ja poistui näköpiiristä.
Puolen tunnin päästä Benny meni uuden päivystäjän juttusille. Kun kysyttiin taas ruokaa tarvitsevien määrää, Benny vastasi: ”Se vaihtelee, mutta toimittakaa meille minimimäärä ja ilmoitan aikanaan, tarvitsemmeko enemmän.” Ja hänelle vakuutettiin, että heille toimitettaisiin kaikkea riittävästi. Ja kaikkea tuli todellakin vähintäänkin riittävästi.
Olutannokset piti noutaa suoraan nürnbergiläisestä panimosta, ja Benny ymmärsi, ettei isollakaan autolla pystyisi hakemaan ilman apua niin suurta olutsatsia kuin tämä ”minimimäärä”. Hän teki neuvokkaan diilin majapaikkaa lähimpänä olevan kapakan omistajan kanssa. Panimo toimitti tynnyreitä vankkureilla kaikkiin lähiseudun oluttupiin, joten Benny sopi, että panimo jättäisi lakimiesryhmän tynnyrit tähän lähikapakkaan, ja isäntä pullottaisi puolet oluesta, pitäisi pullot kylmässä noutoon asti ja saisi pitää loput oluesta itsellään.
”Ja niin oli nähnyt päivänvalon Bennyn Jakelu. Majapaikassamme oli kekkerit joka ilta. – – Kuka hyvänsä, joka tarvitsi kipeästi muutaman korillisen olutta, saattoi soittaa minulle. Tehtyäni sen vankan johtopäätöksen, että oli maani etu vastata kysyntään, soitin kumppanilleni kapakkaan ja käskin häntä antamaan pari korillista jokaiselle, joka osasi tunnistautua koodisanoilla ’Benny lähetti minut’.”
Ferencz on jopa sitä mieltä, että ei hänen maineensa perustunut siihen, että hän veti syyttäjänä läpi oikeudenkäynnit murhaajia vastaan ennätysnopeasti, vaan ”uskomattomaan kykyyni hankkia rajattomasti olutta kaikille mukana olleille lakimiehille ja heidän kavereilleen”.
Kansainvälisen rikosoikeuden ikoni -nimitystäkin Ferenczistä on käytetty. 1970-luvun alussa, viisikymppisenä, hän luopui asianajajan toimesta omistautuakseen kansainvälisen oikeuden edistämiseen. Hän kirjoitti kirjoja, joissa puolustettiin rauhanomaisia ratkaisuja ja heräteltiin kansoja vastuuteen sotarikoksista. Hän piti luentoja, lobbasi ”kaikkia mahdollisia ihmisiä”, kirjoitti artikkeleita. Vihdoin ICC, kansainvälinen rikostuomioistuin, saatiin perustetuksi 2002 sen jälkeen, kun Rooman tärkeän yleiskokouksen (1998) perussäännön oli ratifioinut kuusikymmentä maata.
Amerikka oli uuden tuomioistuimen merkittävin vastustaja. ”Vallanpitäjät pelkäävät aina jokaista, joka yrittää kaventaa heidän valtaansa.” Ferencz tiedosti, että ICC-järjestelmässä on ollut valuvikoja, mutta hän ei lannistunut. ”Se, ettei jokin ole vielä tapahtunut, ei merkitse, ettei se tapahdu koskaan. Ei pidä olettaa, että kaikki sujuu aina täydellisesti.”
Ferenz tiesi hyvin, että tämänkaltaiset muutokset tapahtuvat hitaasti. ”Toive siitä, että saan muutettua ihmisten suhtautumisen sotaan, on pitänyt minut käynnissä lähes seitsemänkymmentä vuotta”, hän toteaa kirjassa Viimeiset sanat. Hän puhuu vihan voittamisen puolesta, kannustaa kuuntelemaan vihollista, edes yrittämään ymmärtää toista.
Nadia Khomami kirjoittaa esipuheessa: ”Benissä näin jotakin, jota en tunnistanut itsessäni: mielikuvitusta, uutteruutta ja ylpeyttä. Häneltä voimme oppia, miten sinnikäs ihmismieli voi olla, jopa mitä pahimpien vastoinkäymisten edessä.”
”Eikö muka ole kulunut vain joitakin vuosikymmeniä siitä, kun monia perusasioita vielä pidettiin mahdottomuuksina – sellaisia kuin kolonialismin ja orjuuden lopettaminen, naisten oikeudet, seksin vapautuminen ja jopa Kuuhun laskeutuminen?”
Ferenczin ammatillisia saavutuksia on käsitelty myös Barry Avrichin ohjaamassa dokumenttielokuvassa Prosecuting Evil, joka on kuulunut Netflixin ohjelmistoon.
Laitan tähän loppuun vielä yhden viisauden – tai oikeastaan kolme: ”kärsivällisyys on hyve, odottaville tulee hyviä asioita, ja pettymyksistä ja mielipahasta huolimatta meidän tulee päästää naurut aina kun voimme”.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 