Yū Miri ja asemapuiston kodittomat henget

Yū Miri : Uenon asema (suomentanut Raisa Porrasmaa. Sammakko, 2023)

     ”Ruokaa meiltä ei koskaan puuttunut.
     Uenossa oli useita perintekkäitä ravintoloita. Moni niistä jätti kuin sanattomasta sopimuksesta takaoven auki liikkeen sulkeuduttua. Sisällä myymättä jääneet ruoat oli asetettu siisteihin pusseihin eri hyllylle kuin roskat. Myös lähiseudun minimarketit jättivät parasta ennen -päiväyksen jälkeen myymättä jääneet eväsrasiat, täytety leivät ja makeat leivonnaiset tiettyyn kohtaan myymälän takana olevalle roskien kokoamispaikalle, josta saattoi roska-auton tuloon asti noutaa mitä mieli teki. Kauniilla ilmalla ruoka oli syötävä samana päivänä, mutta kylmällä säällä sen saattoi varastoida pressumökkiin useiksi päiviksi ja lämmittää myöhemmin retkikeittimellä.”

Kirjan kertojan ja päähenkilön Kazu Morin elämä ei sujunut kovin onnellisissa merkeissä. Hän oli kotoisin maaseudulta Yasawan kylästä Fukushiman alueelta ja tottunut nuoresta pitäen ankaraan työntekoon. Oman perheen ja nuorempien sisarustensa takia hän lähti 1963 Tokioon etsimään varmempia hankkeita kuin kotiseudun vaihtelevat satunnaistyöt. Sotien jälkeinen jälleenrakennus ja lähestyvät 1964 olympialaiset tarjosivat sellaisia.

Kuusikymppisenä hän lopetti työt Tokiossa ja päätti palata kotikyläänsä. Kazu oli työskennellyt muualla koko 37 vuotisen avioliiton ajan. Hän laskeskeli, että oli tuohon mennessä asunut tuskin vuottakaan yhdessä vaimonsa Setsukon kanssa. Miehen poissaollessa vaimo hoiti Kazun ikääntyneitä vanhempia, huolehti veljensä yliopistoon sekä kasvatti perheen molemmat lapset. Kazu lähetti rahaa, eli vaatimattomasti ja kävi pikaisesti kotona kaksi kertaa vuodessa.

Ulkopuolisesta tilanne tuntuu kauhealta, mutta kirjassa tästä ei tehdä isoa draamaa. Kazu totesi, että näin hän oli elänyt kaksikymmenvuotiaasta lähtien eikä hän valita. Vasta poikansa Kōichin kuolema havahdutti hänet huomaamaan, miten tyhjää hänen elämänsä oli lopulta ollut.

Pojan kuolema ei ollut ainoa Kazua kohdannut onnettomuus. Vaimon ahkeruuden ja säästäväisyyden ansiosta eläkepäivät maaseudulla vaikuttivat jokseenkin turvatuilta. Setsukon äkillinen kuolema sai Kazun tekemään lopullisen ratkaisun. Hän liittyi monen muun ”jyrkänteeltä pudonneen” näkymättömän seuraan tutulle asemalle.

Kirjaa lukiessa kestää hetken, ennen kuin huomaa, että kertoja ei enää ole elossa. Tällainen kerrontatekninen ratkaisu luo teokseen maagisen virityksen. Lisäksi tekijä pystyy siirtelemään päähenkilöä joustavasti menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Hän punoo Kazun muistoihin otteita puistossa käydyistä keskusteluista. Lukijana tuntuu kuin seisoisi Kazun vieressä niitä kuuntelemassa. Kohtaukset ovat elävyydessän elokuvamaisia.

Lisäksi kirja on lempeä mutta selkeä kannanotto yhteiskunnalliseen tasa-arvoon. Kodittomat ja syrjäytyneet ovat tavallaan jo näkymättömiä henkiä. Nuorisojoukot pahoinpitelevät heitä. Viranomaiset toivovat heidän katoavan mieluusti kokonaan. Tämä käy ilmi, kun keisarillisen perheen jäsenet käyvät vierailemassa puistossa sijaitsevissa museoissa. Silloin alkoi siivousoperaatio ja kodittomien oli häivyttävä paikalta. Puiston kunnossapitoyksikkö kiinnitti hökkeleihin varoituslappusia joskus vain parin päivän varoitusajalla.

     ”Ilman taukoja pystyin purkamaan ja viemään mökkini pois kahdessa tunnissa, mutta sen pystyttämiseen meni puoli päivää. Kumpikin vaati aikaa ja vaivaa, mutta tuskallisinta oli purkaa pressut, irrottaa katossa ja seinissä olevat pahvit ja vanerit ja nähdä kotinsa rakennustarvikkeiden muuttuvan hetkessä pelkäksi roskaläjäksi. Mökkini rakenteet, pressut ja pahvit olivat jonkun jo poisheittämiä, mutta kun ne pystytti asunnoksi, sade ja kaste pysyivät sentään ulkopuolella.

     ”Sinä aamuna aloitin purkamisen aamukuudelta. Kello oli yli kahdeksan, kun leivitin pressun kärryyn kasaamieni tavaroiden päälle suojaksi sateelta ja kiinnitin SU 7 -merkin niihin. Katselin, miten mökistäni jäänyt valkoinen kuiva kohta tummui sateesta niin ettei sitä enää erottanut ympäröivästä maastosta, avasin sateenvarjoni ja astelin pois.”

Tuo mainittu merkki tarkoitti, että tavarat on tarkastettu. Siitä pystyi lisäksi päättelemään kunkin henkilön tavallisen oleskelupaikan. KANS viittasi Kansalliseen tiedemuseoon, LYH Ueno Tōshōgūn kummituslyhtyyn. Kazu oleskeli Suribachikukkulan puiden varjossa ja siksi SU.

Yū Miri saa pieneen kirjaansa mahtumaan vielä lukuisia yksityiskohtia Uenon aseman vaiheikkaasta menneisyydestä. Muinaishautoja, klaanien välisiä taisteluja, maanjäristyksiä, amerikkalaisten pommituksissa kuolleita; ”Uenon keisarillinen lahjapuisto” on vuosisatojen varrella elänyt todeksi Japanin pitkää historiaa.

Clara Kumagai kirjoittaa erinomaisessa englanninkielisessä arviossaan kirjasta lisää havaintoja. Esimerkiksi sen, että tekijä Yū Miri on zainichi. Hän on syntynyt ja kasvanut Japanissa, mutta koska vanhemmat ovat korealaisia, häntä ei pidetä varsinaisena japanilaisena. Hänkin on siis eräänlainen näkymätön, ulkopuolinen, mikä toisaalta kirjoittajalle voi olla etu. Lisäksi hän huomauttaa Fukushiman alueen köyhyydestä ja syrjäisyydestä. Ne olivat tekijöitä, miksi Tokion tarvitseman sähkön takia ydinvoimala katsottiin sopivaksi rakentaa juuri sinne. Ja mitä sitten kävikään… siihenkin kirjassa on puhutteleva linkki.

     ”Uskoin elämän olevan kuin kirja. Kun kääntää ensimmäisen sivun, seuraa toinen ja ennen pitkää päädytään viimeiselle. Mutta oikeasti elämä on täysin toista kuin kirjassa kerrottu tarina. Vaikka siinä olisi vieri vieressä merkkejä ja sivuissa sivunumerot, juonta ei ole. Se ei loppunut, vaikka loppu olisi tullut vastaan.
     Jotakin jäi jäljelle…
     Kuin pihapuu, joka jäi ränsistyneen talon purkamisen jälkeen yksin tyhjälle tontille.
     Kuin vesi maljakkoon, josta kuihtuneet kukat oli heitetty pois.
     Jotakin jäi.”

Upea kirja, sykähdyttävä käännös.

Tommi

Noloista virkistyspäivistä sikaileviin brittituristeihin

Anna-Leena Härkönen: Kissapsykoosi. Otava 2024.

Anna-Leena Härkönen (s. 1965) on kulttuurin merkkihenkilö, kolmisenkymmentä kirjaa julkaissut kirjailija ja näyttelijä. Hän on kerännyt liudan palkintoja, muun muassa Suomi-palkinnon vuonna 2017. Hän on myös uuttera kolumnisti, jonka lehtikirjoituksista on koottu useita teoksia. Tuore Kissapsykoosi on tällainen kokoomateos. Se sisältää 25 Apu-lehdessä 2020-luvulla ilmestynyttä kolumnia.

Kirja on erinomaisen viihdyttävä ja ajatuksia virkistävä. Härkönen nimittäin uskaltaa sanoa eli kirjoittaa. Kyytiä saavat epäkohteliaat ihmiset, huonosti käyttäytyvät lapset ja korona-ajan maskia käyttämättömät välinpitämättömät tyypit.

Osansa saavat iltapäivälehtien naurettavat sensaatio-otsikot, kuten ”Näin sinulle käy, jos syöt joka aamu kaurapuuroa” ja ”Ihmiskilpi ilahtui formulavoitosta”, tai firmojen pakolliset virkistyspäivät, joissa pakotetaan ihmiset leikillisesti hyppimään ulos mukavuusalueiltaan.

Mutta ei kaikki ole kritiikkiä ja purnaamista. Härkönen kertoo hellyttävästi kissakokemuksistaan, askarteluvimmastaan ja luontoelämyksistään. Hän toteaa pohjimmiltaan pelkäävänsä ihmisiä, eikä korona-aika pakollisine eristyksineen ilmeisesti ainakaan helpottanut tätä. Hän osaa lähteä juhlista ajoissa välttääkseen joutumansa tietyn ystävän tiettyä humalatilaa aina seuraavan ilkeyden kohteeksi.

Ihmiset ovat hänelle sekä innoite että haaste, ja hän tunnustaa kirjailijana varastavansa kaiken. Samanlaisen tunnustuksen muistan lukeneeni aikoinaan Juha Siltasen sanomana. Joskin nykyään on oltava varovainen sen suhteen, mitä lainaa ja levittää eteenpäin lukevalle yleisölle: ”On todella pelottavaa, että jokin aika sitten kirjailija tuomittiin sakkoihin, koska jotkut tuttavat olivat tunnistaneet itsensä fiktiivisestä romaanista. Mihin me olemme menossa?”

Härkönen paljastaa olevansa näyttelijänäkin varas. ”Näyttelijä pöllivät ihmisten eleitä ja puhetyylejä. Minä varastin kerran lähikaupan myyjän tavan puhua. Hänellä oli tapana kysyä laulavalla äänellä: ’Onko plussa-korttia?’ Otin saman nuotin puheeseeni, kun näyttelin mielisairaalan ylihoitajaa. ’Ja iltalääkkeen aika!’  

Olen siis varas kaikilla rintamilla.”

Kirja on alle satasivuinen, mutta kolumnit ovat niin tiiviitä, että lukeminen hitaasti nautiskellen kannattaa. Tämä olisi myös mainio teos ottaa mukaan matkalle tai rannalle piristykseksi, jos ei ole kutsumusta syventyä tuntikausien pitkään proosaan.

Minun oli vaikea päättää, mistä lainaisin pitemmän sitaatin lukupalaksi, niin meheviä nämä kolumnit ovat. Tässä otos kolumnista Brittimafia:

”Vietin ihanan lomaviikon Phuketissa, ensimmäisen kerran koronan jälkeen. Kaikki meni hyvin siihen asti, kun hotellin miehitti brittimafia.

Heillä oli jättiläismäiset uimarenkaat, kuin rekka-auton pyörien sisäkumeista tehdyt. Niillä he tukkivat puolet altaasta ja pitivät helvetillistä älämölöä. Jotkut polttivat altaassa tupakkaa. Siis kelluivat uimarenkailla ja pitivät toisessa kädessä oluttölkkiä ja toisessa röökiä. Välillä he lipuivat karistamaan tuhkaa kukkaruukkuihin. Henkilökunta ei puuttunut asiaan. Jos joku briteistä olisi oksentanut veteen, saattaa olla, että siitä olisi tultu huomauttamaan.

Toivoin, että joltain olisi pudonnut oluttölkki altaaseen. Sitten toivoin, että edes yksi heistä olisi kännipäissään hukkunut. Tai edes palanut auringossa. Teki myös mieli varastaa ne uimarenkaat yöllä. Edes yksi. Mutta raahata nyt sellaista möllykkää huoneeseen. Ja siitähän olisi voinut jäädä kiinni.

Jossain vaiheessa he virittivät yhteislaulun. Ja huudattivat terassillaan omaa musiikkiaan. Kun se sekoittui allasbaarista kantautuvaan jytkeeseen, tuntui kuin olisi ollut yökerhossa. Laitoin korvatulpat ja yritin levätä aurinkotuolissa. Mutta on vaikeaa rentoutua, kun pitää keskittyä vihaamiseen.

Erityinen inhokkini oli käheä-ääninen, tatuoitu nainen, joka piti mustaa päälaelta rutistunutta lippalakkia. Hänellä oli koko ajan paljon asiaa, ja ne asiat hän huusi. Myös FaceTime-puheluissa. Olin varma, ettei tuo naudanpuolikas selviäisi aamulla ylös kovin nopeasti, ja allasrauha meille tolkun ihmisille olisi taattu. Mutta hän töpsähti terassilleen punakkana jo yhdeksältä. Kilautti kaverille naapurihuoneeseen, ja kohta oli taas rähinä päällä. Tällaiset tollothan eivät edes väsy millään. Ei ihme, että esimerkiksi Espanjassa on kuulemma hotelleita, jotka kieltäytyvät majoittamasta brittituristeja.”

Taina