”Hohtavaa hopeaa takavaahtosi on”

Marja Toivio: Finnjet, my love. Atrain&Nord 2020.

Finnjet oli 1970-luvulla suomalaisen laivarakennuksen merkkitapaus ja ylpeydenaihe: uuden ajan kaasuturbiineilla käyvä autolautta, jossa oli yli 500 hyttiä. Laivan sisustus henki suomalaista designia ja nykytaidetta.  Vuonna 1977 valmistunut GTS Finnjet keräsi mediassa lempinimiä kuten Flying Finn, Superkulkija, Itämeren vinttikoira ja Itämeren Porsche. Laiva sai jopa (melko kammottavan) nimikkosävellyksen, Kari Tuomisaaren Finnjet-valssin. ”Linjakas Finnjet, lennokas Finnjet, kulku on nopeaa, meno koukeroton! Linjakas Finnjet, lennokas Finnjet, hohtavaa hopeaa takavaahtosi on.” Laiva toimi mediahuomiota saaneiden tapahtumien näyttämönä, kuten Miss Eurooppa -kilpailun pitopaikkana.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt kuten Strömsössä. Huippunopeutta päästiin merioloissa käyttämään aniharvoin, kalliit kaasuturbiinit vaihdettiin dieselmoottoreihin, mutta silti toiminta kävi tappiolliseksi, ja lopulta uusi omistaja, MV Cruise Ship Holdings möi Finnjetin liberialaiselle Jeckon Internationalille, minkä jälkeen alus joutui 2000-luvulla Intiaan pahamaineiselle laivojen romuttamolle.

Siinä ovat raamit Marja Toivion romaanille, jossa kolme aikoinaan Finnjetiä hitsannutta miestä matkustaa vuonna 2008 Intiaan jättämään jäähyväisiä tutulle jättilaivalle. Tarkoitus on kerätä isompikin porukka entisiä finnjetiläisiä herkistelemään, mutta lopulta matkaan lähtee vain kolme väsynyttä keski-ikäistä miestä ja yhden nuorempi naisystävä. Reissun tarkoituksena on paitsi muistella menneitä myös tehdä juttusarja uusimaalaiseen sanomalehteen ja tarkastella tilannetta itse paikalla: voisiko Finnjetin sittenkin vielä pelastaa ja jopa tuoda takaisin Suomeen.

Finnjet, my love etenee viihdyttävästi, 1970-luvun ja 2000-luvun välillä siirtyillen, päähenkilöiden mielenmaisemia luodaten. Kuten kirjailija toteaa jälkisanoissaan, niin tärkeä kuin laiva on romaanin miehille, se on sittenkin vain kehys ystävyydestä kertovalle tarinalle. Kukaan miehistä, ei Heikki, Sakke eikä Mattikaan, ole selviytynyt viisvitoseksi ilman huomattavia kolhuja. Yksi on sairauseläkkeellä mielenterveyssyistä, toisen avioliitto on raunioina, kolmas kerää ay-mainetta ja mammonaa, mutta ei se häntä turvaa, kun markkinavoimat ravistavat omaa työpaikkaa. Miehinen uho, vertailu ja näyttämisen halu horjuttavat välillä suhteita, mutta silti ystävyys kestää.

Äijien tropiikissa hikoavien olemuksien vastapainona liihottelee kaunis kolmikymppinen Inge, Saken tyttöystävä, Intia-fani, valokuvaaja, bloggari, tiedostava maailmanparantaja ja vegaaninen joogameditoija. Kulttuurien yhteentörmäyksissä syntyy niin huvittavia kuin nolojakin tilanteita. Jotakin kaunista tässä rujossa pyhiinvaellusmatkassa silti on. Miehet kokevat yhden aikakauden lopullisen päätöksen. Etenkin herkkä Heikki järkyttyy Finnjetin alennustilasta.

”Heikki ei saa katsettaan irti Finnjetin keulassa ammottavasta aukosta, joka on kuin jättiläissirkkelin terällä sahattu. Hän tai Sakke tai Matti ovat voineet hitsata juuri tuon tuhotun lohkon. Päässä pyörii ikävä ajatus. Turun saaristossa liikennöivät Krimin sodan aikaiset risteilijät, mutta 1970-luvulla rakennettu Finnjet pannaan lihoiksi kuin keskenkasvuinen eläin. Tai uhri, mutta mille? Ja tärkein kysymys, miksi helvetissä tämän annetaan tapahtua? Hylätäänkö hankalaksi käynyt Finnjet sen vuoksi, että se on potkittu pois Suomesta maailmalle? Vaikka siihen asennettiin dieselmoottorit halvempien käyttökustannusten toivossa ja sitä kunnostettiin. Ja minkä helvetin takia se piti myydä merenkulun rosvovaltiolle? Sen sisuskalut ryövätään pian osa kerrallaan, runko paloitellaan kunnes laivasta ei ole mitään jäljellä. Jokainen hitsattu sauma leikataan. Jokainen hytti revitään palasiksi. Satojen suomalaisten monivuotinen työ tuhotaan.”

Matka Intian Alangiin vahvistaa, että Finnjetin tarina on väistämättä lopussa. Sakke pohtii: ”- – tekee pahaa. Aluksen hinaaminen takaisin merelle vaikuttaa yhtäkkiä tuhoon tuomitulta ajatukselta. Suomessa elätellään vielä toivoa. On turkulaista ProFinnjetiä, on vuorineuvos Martin Saarikangas porukoineen ja porilaisyrittäjä Mauri Murotie, joka haluaisi ostaa aluksen Poriin. Sakke on itsekin ollut toiveikas, ehkä myös sinisilmäinen. ”

Finnjet, my love sisältää aatetasolla paljon pohdituttavaa asiaa. Intialaiset purkavat rikkaiden länsimaiden laivoja henkensä kaupalla, surkeissa oloissa ja olemattomalla palkalla. Mitä järkeä jättiristeilijöissä oikeastaan oli, ajaako aika näiden kelluvien huvipuistojen ohi? Ja millaista hintaa suomalainen yksilö maksaa niin sanotusta menestymisestään?

Jos Finnjetin mennyt maailma kiinnostaa, niin Kotkassa Merikeskus Vellamossa on nähtävillä autenttinen Finnjetin hytti sekä laivan esineistöä. Siellä on myös laivan pääaulaa hallinnut Kimmo Kaivannon suuri taideluomus, kahdestakymmenestä öljymaalauksesta koostuva teos Suomalaisia kuvia.

Taina

Metoo-kapellimestarin ikäkriisi

Kjell Westö: Tritonus. Suomentanut Laura Beck. Otava 2020.

Tämä on hurmaava kirja musiikista, ikääntymisestä, nostalgiasta, ystävyydestä ja uudesta toivosta. Kenelle: kaikille klassisen musiikin ja kauniin kirjallisuuden ystäville.

Thomas Brander on 58-vuotias menestynyt suomalainen kapellimestari, jonka tähteys on hiipumassa. Hän ei enää itsestäänselvästi pääse parhaimpiin konserttisaleihin johtamaan parhaita orkestereita. Häntä rasittaa lievä innottomuus ja maineen menetys: metoo-kampanja nostaa esiin huonoja puolia naistenmiehestä. Rautaisella ammattitaidollaan hän selvittää esiintymiset, mutta ahdistuneisuudesta tulee hänelle kuin jatkuvasti kannoilla seuraava varjo. Lisäksi hän on traumatisoitunut jouduttuaan lentokentällä keskelle väkivaltaisia tapahtumia. Pelko koetusta palaa aika ajoin.

Eräänlaisena manifestina ja vastaliikkeenä Brander rakennuttaa saaristoon, Ravaisten kuntaan ökytalon, suhteettoman suuren ja pramean kartanon. Hän on  yksin, naissuhteen jälleen katkettua. Ainoa poika Vincent on kolmikymppinen ja henkisesti kaukana isästään.

Vincentin mielestä hänen isänsä sukupolvi (me 1960-luvun alussa syntyneet) on hedonistista, materialistista, itsekästä ja ylisuorittavaa porukkaa, joka suhtautuu lahjakkuuteen pakkomielteisesti: kaikki lahjakkuus pitää valjastaa käyttöön, viljellä ja hyödyntää. Tämä on Vincentille vierasta.

Kirja alkaa Branderin ajellessa myöhäissyksyn yönä Casa Tritonukseen, puolivalmiiseen mahtipalatsiinsa. ”Paikka oli vastahankittu ja vieras, syysyössä se tuntui vihollismaaperältä.” (s. 10)

Bunkkerissaan kapellimestari pohtii seuraavaa siirtoaan ja tarkkailee ympäristöään. Westö kuvailee hienosti pienen kyläyhteisön jännitteet. Kaikki tietävät, mitä ongelmia kenelläkin on, ja ongelmia hoidetaan omaleimaisesti. Brander haluaisi kuulua joukkoon, mutta ei se noin vain käy. Se jopa sanotaan hänelle suoraan. Eliittimies, jonka Casa Tritonuksessa on hissi, designkalusteet, kallionsyvennykseen valettu poreallas ja tritonussointua soiva ovisummeri, pistää silmään kuin riikinkukko harmaiden pulujen parvessa. Tritonuksen rakentaminen tuo työtä monelle  kunnanpäättäjistä rakentajiin ja siivoojiin, mutta Branderia katsotaan epäillen.

”Kaikki muuttuisi hyväksi, Bander oli vakuuttanut itselleen joka kerta katsoessaan sisäistä elokuvaansa kaukaisista Raition kesistä, myös Casa Tritonuksesta tulisi idylli, sen synkkä nimi oli vain leikkiä: hän viihtyisi täällä saaristossa, hän löytäisi taas sielunrauhan ja luomisvoiman. Mutta tähän mennessä saaristo oli näyttänyt vain ankaran ja armottoman puolensa, kunnanviraston yrmeät byrokraatit, rakennustyön viivästymiset, myrskyt, putkirikot, vuodot ja sateen. Ja sitten kulmien alta vilkuilun, Källmanin ja Rouskun ja muiden rakennusmiesten varautuneisuuden ja lauttamies Andénin suoranaisen vihamielisyyden, Andénin, joka nyt kumartui hänen puoleensa ja hönki tupakan- ja sipulinhöyryjä hänen autoonsa.” (s. 160-161)

Kaikesta huolimatta Brander saa ystävän ikätoveristaan Lindellistä, joka on koulupsykologi ja amatöörimuusikko. Miesten ystävyyden kehitys on kutkuttavaa luettavaa. Lindell heiluu empaattisen lämmön ja kateuden välillä. Hänen nähdäkseen Brander on hemmoteltu snobi, joka kehtaa vieläpä näyttää nuoremmalta, vaikka on neljä vuotta vanhempi. Miehet löytävät yhteisen sävelen, vaikka ärsyyntyvätkin säännöllisesti toisiinsa. Molemmilla on naishuolia, Lindellillä lisäksi henkilökohtainen suru.

Brander taistelee henkilökohtaisia demonejaan vastaan, neuvottelee agenttinsa ja intendenttien kanssa, vaipuu nostalgiaan, juopottelee, ryhdistäytyy taas treenaamaan ja yrittää. Hän on tietoinen nuorista kapellimestareista, joista nirso ja helposti kyllästyvä yleisö innostuu. Leijonanharjainen, komea Kallasmaa uhkaa viedä paitsi työtilaisuudet myös Branderin naisen, ei siis mitään rajaa röyhkeydellä.

Tritonus on ajan hermolla. Metoon lisäksi mainitaan koronavirus ja äärioikeistolaiset levottomuudet. Ja luonto aiheuttaa huolta: saariston herkkä ekosysteemi kärsii, lintuja löytyy joukoittain kuolleena ja kaivot kuivuvat.

Metoo ja somessa vellova lynkkausmieliala kummastuttaa Branderia.

”Hänelle uuden ajan tapa reagoida uutisiin muusikoiden, kirjailijoiden ja näyttelijöiden pahoista teoista oli vieras: ajan ratkaisu oli julistaa heidät pannaan radiossa, Spotifyssa ja iTunesissa, poistaa heidän kirjansa kirjastoista, olla enää antamatta heille elokuvarooleja tai tehtäviä teatterissa. Älkää näyttäkö meille pimeyttä, me haluamme nauttia vain hyvien ihmisten luomasta taiteesta. Mutta kenellä oli mandaatti määritellä hyvyys, ja kuka sen mandaatin oli antanut? Ja vaikka olisi mahdollista luoda pitävä määritelmä hyvyydelle: mitä länsimaisesta kulttuurihistoriasta jäisi jäljelle, jos kaikki kusipäiden luomukset poistettaisiin?” (s. 305-306)

Sattuvasti sanottu!

Westö kirjoittaa niin kauniisti, pakottomasti, hallitusti. Kaikki dialogit käydään ilman sitaattimerkkejä. Se lisää tapahtumien virtaamisen vaikutelmaa. Miten ihmeessä tämä loistoteos ei ollut kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaana, sitä en voi käsittää.

Kirjailijan syvällinen musiikkitietämys kukoistaa. Hän on tehnyt laajasti taustatyötä haastattelemalla lukuisia huippumuusikoita, ja kaikki tieto on sulautettu hänen omaan, musiikkia kohtaan tuntemaansa rakkauteen.

Kjell Westö (Kuva: Otava / Marica Rosengard 2017)

”Brander oli mennyt vierasmajalle ja omistanut tunnin Kakkosen partituurille: hän oli päättänyt hidastaa tempoa finaalissa kuten Kajanus oli tehnyt, ja nykyään myös Kuortti. Kun hän oli valmis, hän kokosi klarinetin ja kokeili muutamia ruokolehtiä, jotka oli kostuttanut ja jättänyt kuivumaan yöksi. Hän otti yhden niistä, kiristi ligatuurin ruuveja ja otti nuotit laukustaan, Mozartin konserton A-duurissa. Hän pani soimaan mielilevytyksensä, Meyerin ja Harnoncourtin, ja seurasi Meyerin fraseerausta niin hyvin kuin pystyi. Mutta hän ei ollut tyytyväinen. Lehti ei tuntunut niin hyvältä kuin hän oli toivonut ja Mozart oli niin vailla kuonaa että melodianpätkät kuulostivat patologisen puhtailta. Musiikki oli kuin horteessa Branderin sisällä ja kieltäytyi heräämästä eloon.” (s. 39)

Rinnakkain klassisen musiikin elitistisen ja ankaran maailman kanssa kulkee harrastajamuusikoiden karhea poljento, bändiharjoitukset ja rosoiset esiintymiset. Molemmissa maailmoissa haltioidutaan, koetaan ehkä ripaus paremmasta, jopa tuonpuoleisesta. Loppu soi suurta harmoniaa ja antaa toivoa eheytymisestä.

Taina