Avainsana-arkisto: yliopisto

”Kuolema katkaisee elämän, ei ihmissuhdetta”

Mitch Albom: Tiistaisin Morrien luona (suom. Raija Viitanen. WSOY, 1999)

Kahdestoista tiistai, Morrie ja Mitch:

”Minä olen valinnut hautapaikkani.”
Missä se on?
”Ei kovinkaan kaukana täältä. Puun alla pienellä kukkulalla, josta näkee lammelle. Hyvin rauhallinen paikka. Siellä on hyvä ajatella.”
Aiotko sinä ajatella siellä?
”Aion olla kuollut siellä.”
Morrie hihittää. Minäkin hihitän.
”Tuletko sitten käymään?”
Että tulenko käymään?
”Ihan vain juttelemaan. Tule jonain tiistaina. Sinähän käyt aina tiistaisin.”
Koska me olemme tiistai-ihmisiä.
”Aivan. Tiistai-ihmisiä. Tulethan sitten juttelemaan?”
Miten nopeasti Morrie onkaan heikentynyt.
”Katso minuun”, hän sanoo.
Minä katson.
”Tulethan haudalleni? Kertomaan ongelmistasi?”
Ongelmistani?
”Niin.”
Ja sinäkö annat minulle vastauksia?
”Annan mitä pystyn. Enkös minä aina?”
Näen silmissäni hänen hautansa kukkulalla, lähellä lammen rantaa, vajaan kolmen metrin palan maata, johon hänet lasketaan ja peitetään, jonka päälle pystytetään kivi. Ehkä jo muutaman viikon päästä? Tai muutaman päivän? Näen itseni istumassa siellä yksin, käsivarret ristissä polvilla, tuijottamassa kaukaisuuteen.
Ei se ole sama asia, minä sanon, kun en kuule sinun puhuvan.
”Jaa, puhuvan…”
Hän sulkee silmänsä ja hymyilee.
”Tiedätkö mitä. Kun minä olen kuollut, sinä puhut. Ja minä kuuntelen.”

Tämä pieni kirja sopii oikeastaan hyvin pääsiäisen aikaan. Tässäkin on opettaja, joka tuntee lähtönsä lähestyvän sekä hänen opetuslapsensa. Koska tästä opettajasta tulee julkkis, tavoittaa hänen sanomansa miljoonia televisiokatsojia. Se, miten he viestin tajuavat saati miten hyvin sitä noudattavat, taitaa tässäkin tapauksessa olla aavistuksen kyseenalaista.

Morrie Schwartz opetti sosiologiaa Brandeisin yliopistossa (Waltham, Massachusetts). Brandeisin kampuksesta oli kehittynyt kulttuurisen vallankumouksen keskeinen keskus 60-luvulla. Siellä opiskelivat mm. sellaiset suuruudet kuin Abbie Hoffman ja Angela Davis. Morrie käytti opetuksessa poikkeavia metodeja ja halusi kuunnella opiskelijoidenkin mielipiteitä. Siksi hänen luennoillaan kävi tuon ajan radikaaleja. Morrie toimi välittäjänä, kun tunteet alkoivat kuohua ja ryhmä mustia opiskelijoita miehitti yliopiston Ford Hallin. Morrie antoi myös tarkoituksellisesti hyviä arvosanoja saadakseen keskiarvot kohoamaan ja sai juoneensa mukaan muita opettajakollegoita. Siten opiskelijoiden opinto-oikeuksia ei peruutettu eikä heitä lähetetty Vietnamiin.

Kirjoittaja Mitch Albom oli Morrien eräs suosikkioppilas (Mitch, sinä olet yksi parhaista). Neljän vuoden aikana Mitch suoritti kaikki Morrien kurssit ja teki lopputyön hänen ohjauksessa. Morrie näki Mitchissä myös eräitä omia luonteenpiirteitä nuoruutensa ajoilta. Morrie myös ehdotti Mitchin jatkavan yliopistossa tutkimus- ja opetustyössä, mutta Mitchin suunnitelmat olivat toisaalla.

Sitten tuli sairaus.

”ALS on kuin palava kynttilä: se sulattaa hermot ja pehmittää ruumiin kasaksi vahaa. Usein se alkaa jaloista ja etenee ylöspäin. Menetät reisilihasten hallinnan, niin ettet pysty seisomaan jaloillasi. Menetät vartalon lihasten hallinnan, niin ettet pysty istumaan suorassa. Lopuksi, jos olet vielä elossa,hengität kurkkuun tehdystä reiästä putken kautta, ja sielusi on täysin tajuissaan mutta vangittuna hervottoman kuoren sisään, joka pystyy kenties räpyttämään silmiä tai maiskauttamaan kieltä kuin jokin tieteiselokuvan kummajainen, oman ruumiinsa sisään jäätynyt mies.”

Morrie oli yli seitsemänkymmentä ja vielä opettajana, kun hän sai kuolemantuomionsa kesällä 1994. Opetustyön hän joutui jättämään, mutta hän ei halunnut kuihtua huomaamatta olemattomiin. Hän ei häpeäisi kuolemaansa. Hän tekisi siitä viimeisen projektinsa ja elämänsä keskipisteen. Morrie ylittäisi lopullisen sillan elämän ja kuoleman välillä ja kertoisi avoimesti matkastaan.

Klassikoksi kypsynyt

John Williams : Stoner (suomentanut Ilkka Rekiaro, Bazar 2017)

Vuosi 1965 oli USA:ssa vauhdikas ja meluisa. Lyndon B. Johnson vannoi virkavalan voittoisien vaalien jälkeen. Hän sai syliinsä mustien kansalaisoikeustaistelun. Malcolm X murhataan ja Selma, Alabama sai pahamaineisen kaiun. Martin Luther Kingin siellä johtamat mielenosoitukset levisivät muuallekin. Vietnamiin piti lähettää ensimmäiset amerikkalaiset maajoukot ja kohta tilanne karkasi siellä kokonaan käsistä. Nuoriso alkoi kapinoida kutsuntoja vastaan ja kuunteli outoja englantilaisia yhtyeitä. Joku merkillinen porukka Liverpoolista järjesti historian ensimmäisen stadionkonsertin. The Whon My generation ja Rollareiden I can’t get no satisfaction muodostuivat uusiksi kansallislauluiksi. Ei siis oikeastaan ihme, että tuossa tilanteessa vuosisadan alkuun sijoittuva, yliopiston englanninkielen opettajasta kertova kirja ei herätä kovinkaan suurta huomiota.

Ei, vaikka se kertoo juuri siitä, miten silloinen amerikkalainen nuoriso koki 1. ja 2. maailmaansotaan lähdöt. Ja miten eräät vanhemmat näkivät sotahysterian läpi sen karmean todellisuuden. Kirjan uusi tuleminen alkoi 2000-luvun alussa ja nyt se alkaa olla klassikon maineessa. Eikä syyttä. Se on surullinen, mutta ei toivoton, kauniisti kirjoitettu tarina siitä, miten työlleen omistautunut ja siitä syvimmän merkityksen löytävä henkilö pystyy säilyttämään henkisen eheytensä, kun erilaiset ympäristön tekijät sitä uhkaavat.

En muista, milloin olen jännittänyt kirjan päähenkilön kohtaloa niin paljon kuin tämän William Stonerin. Paine on suurimmillaan, kun Stoner saa väitöskirjaseminaariinsa häiriköivän ja poikkeuksellisen huonosti asiaan valmistautuneen opiskelijan. Vaikka seminaari oli jo täynnä, Stoner otti opiskelijan, koska hänen esimiehensä laitoksen johtaja sitä erityisesti suositteli. Stoner joutui antamaan opiskelijalle hylätyn. Siitä alkoi valituskierre suullisine uusintatutkintoineen, jonka seurauksena välirikko laitoksen johtajaan oli täydellinen. Stoner pysyi apulaisprofessorina monista ansiokkaista opettajanvuosistaan huolimatta. Hän sai alkeiskursseja ja hänen lukujärjestyksensä olivat erittäin hankalia.