Sotahullujen aikaan

Kjell Westö: Kangastus 38. Suom. Liisa Ryömä. Otava 2013.

Kiinnostuin tästä kirjasta, kun kirjoitin Aarrearkkuun Westön veljesten uudesta esseeteoksesta Vuodet. Siinä Kjell Westö muisteli Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon palkintoseremoniaa ja sen odottamista. Loppusuoralle päässeet ehdokkaat eivät tienneet, kuka heistä palkittaisiin. Piti kävellä ja odottaa, ja siinä ehti miettiä kaikenlaista. Westö voitti, ja kyseessä oli Kangastus 38.

Nyt liki kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen romaani on kuin koskemattoman tuore, parhaiden klassikoiden tapaan.

Kangastus 38 kuvailee tapahtumia Helsingissä vuonna 1938. Euroopassa eletään omituisia aikoja.

”Nyt vaadittiin taas hehkuvaa vihaa sekä todellisia että kuviteltuja vihollisia kohtaan. Nyt vaadittiin ehdotonta rakkautta myyttiseen, naisellistettuun synnyinmaahan, yhtä sokeaa ja toivotonta rakkautta kuin kontiaisen rakkaus maakoloonsa. Suomi-neito. Svea-mamma. Natsien korulauseet naisesta saksalaisen perimän tärkeimpänä vaalijana. Ja kun Stalin vaati taiteen realismia sekä teollisuuden sankaritekoja, niin takana häämötti kukapa muu kuin Äiti Venäjä, jonka Lenin oli yrittänyt haudata.”

Helsinkiläinen juristi Claes Thune palkkaa asianajotoimistoonsa konttoristin, rouva Wiikin. Nainen suorittaa työnsä moitteettomasti ja käyttäytyy yhtä siivosti. Kuitenkin hän kantaa menneisyyden painolastia, jonka jäljille lukija pikku hiljaa pääsee.

Thunellakin on omat taakkansa. Hän on eronnut vaimostaan, suositusta seurapiirikaunottaresta, ja hävinnyt alfaurosten kilpailun vanhalle ystävälleen, lääkäri Lindemarkille. Kirvelevää tappiota ei pysty unohtamaan, koska Thune ja Lindemark ovat osa vanhan kaveripiirin Keskiviikkokerhoa, säännöllisesti kokoontuvaa herraseuraa. Ajan myrskyt ulottuvat sinnekin, vaikka periaatteessa politiikasta puhumista pyritään karttamaan. Porukasta yksi omaksuu natsien ruumiinkulttuuri-ihanteet ja joukon ainoa juutalaistaustan omaava kokee ympärillään olevan ahdingon. Thunella ei ole henkilökohtaista hätää, mutta häntäkin häiritsee kaikki outo ajassa vellova.

”Thune saattoi tuntea itsensä tuskallisen hyödyttömäksi, kuin Chaplinin kulkuri Nykyajassa, tai kuin hän olisi suistunut Jules Verne -laitteeseen joka oli vienyt hänet aikakauteen johon hän ei kuulunut, aikakauteen joka ei arvostanut mitään muuta kuin fyysisiä suorituksia. Aikaan joka vaati sokeaa miehuullisuutta joka ikiseltä. Miehuullisuus ei ollut koskaan ollut Thunen vahva puoli. Hänen erikoisalaansa olivat analyysi ja harkinta.”

Westö kuvaa mestarillisesti 1930-luvun jännitteitä. Suomen sisällissodasta ei lopulta ole kulunut kovin kauan. Voittajien ja häviäjien puolet, traumat, pelot, turhautuminen ja kauna tulevat esiin. Brutaali raakuus, väkivallan uhka on läsnä, valmiina purkautumaan pienestä yllykkeestä.

Thune kuuluu etuoikeutettuihin herroihin. Helsingissä on tietty seutu, ”paikka valituille”, keskustasta etelään, joitakin rönsyjä Munkkiniemessä, Etu-Töölössä ja niin edelleen. Siellä ihmiset ovat tarkkaan selvillä toisistaan, ja uteliaisuus on ”sekä turva että taakka.” Sen ytimessä ovat herrakerhot Svenska Klubben, Handelsgillet ja Finska Läkaresällskapet. Vaikka Keskiviikkokerho on rasittava ja tulossa tiensä päähän, ei siitä noin vain voi luopua. Ja luonnollisesti Thune auttaa sisarenpoikaansa Rollea uralla eteenpäin.

Konttoristi rouva Wiik taas on pelastanut pikkuveljensä orpokodin pedofiileiltä, kokenut punaisten naisten vankileirin ja yrittänyt sen jälkeen parhaansa mukaan saavuttaa elämäänsä arvokkuutta. Hänen elämänpiiriinsä kuuluvat äänekkäät kerrostalot, rahvaan asuinsijat, askeettinen elämä jotta jotakin jää palkasta säästöön sekä ainoana hemmotteluna elokuvanäytännöt.

Näiden kahden täysin erilaisen elämänpiirin yhteentörmäyksestä syntyy romaanin jännite. Se syntyy myös henkilösuhteista ja niiden lomittumisesta toisiinsa sekä salaisuuksien paljastumisesta ja revanssin ajatuksesta.

Paitsi että romaani on jännittävä ja oivaltavuudessaan terävä, se on kirjoitettu nautittavalla tyylillä. Westö luo ajankuvaa, mukana ovat musiikit, elokuvat, iskelmät, urheilukilpailut. Parhaaseen Westö-tyyliin Helsinki on tavallaan yksi päähenkilöistä valoineen, varjoineen, kivikortteleineen, helteessä huokauksineen.

Nyt syksyn 2022 kääntyessä talveksi, Venäjän hyökkäyssodan jatkuttua kahdeksan kuukautta ja Vladimir Putinin levittäessä ajatuksiaan Ukrainan ”denatsifikaatiosta” ja ”desatanisaatiosta”, ei voi mitään sille että romaanin aforistisia pohdintoja on paikoin kylmäävää lukea.

Thune miettii nuorison aggressiivista kärsimättömyyttä: ”Ja Thune myönsi että tämä kärsimättömyys oli aikojen kuluessa palvellut monia hyviä päämääriä, sillä nuoret paljastivat usein sen maailman teennäisyyden ja mädännäisyyden, jonka vanhemmat olivat rakentaneet ja josta nämä vanhemmat sitten kovin ahnaasti ammensivat hyötyä. Mutta kärsimättömyydessä oli myös tukahdutettua pimeää voimaa, joka valloilleen päästyään oli uhka ihmiskunnan rauhalliselle yhteiselolle. Jotkin iskusanat sisälsivät hurmioitunutta puhtaudenkaipuuta, niin abstraktia ettei kaipaaja pystynyt kuvaamaan mitä puhdas elämä sisältäisi, vaan vain sen mikä oli kitkettävä pois. Tai sitten iskulauseet ilmaisivat yhtä voimakasta kaipausta kiistämättömiin, täydellisiin voittoihin, ja kummatkin kaipauksen lajit olivat eri aikakausina ja eri oloissa saaneet saaneet ihmisen luopumaan demokraattisista vaistoistaan ja vihaamaan ja halveksimaan lähimmäistään.”

Nykyhetken tapahtumat osoittavat, että olisi syytä olla varuillaan kaikenlaisten lähimmäistä vähättelevien ideologioiden voimistuessa. Pitäisi varoa jakoa ”meihin” ja ”noihin muihin”. Olen ennenkin näillä palstoilla todennut, että demokratia tarvitsee puolustajia. Tietyille piireille on eduksi, jos länsimaissa aletaan esimerkiksi kyseenalaistaa oikeiden vaalien tuloksia ja halveksia demokratiaa. Westön romaani muistuttaa mieliin nolot uuden Saksan ihannoinnit, joita Suomessakin aikoinaan lehdistä luettiin, asialla olivat arvostetut kynäniekat. Toivon, ettemme alkaisi elää uutta 1930-lukua.

Taina

Kirjallisuusveljekset muistelevat

Kjell Westö & Mårten Westö: Vuodet. Suomentanut Laura Beck. Otava 2022.

Sisarussuhteet ovat usein elämämme pisimpiä ihmissuhteita. Parhaimmilllaan sisarus voi kannustaa, myönteisesti haastaa ja auttaa meitä kasvamaan omaksi itseksemme. Pahimmillaan – no, se ei kuulu tähän kirjoitukseen, sillä Westön kuuluisat kirjalliset veljekset Kjell ja Mårten ovat toistensa hyviä ystäviä, sparraajia ja uskollisia auttajia. Heillä on kuusi vuotta ikäeroa; se haittasi lapsuudessa, mutta aikuistumisen kynnyksellä ikäero oli kurottu umpeen.

Tämä ainutlaatuinen kirja Vuodet sisältää viisikymmentä tekstiä, pientä esseetä, pakinaa, kuinka vain. Veljekset puhuttelevat toisiaan pitkin matkaa. Lyhyt teksti seuraa toistaan, kirjoittajana vuorotellen Kjell ja Mårten. Aiheina ovat lapsuuden muistot Munkkiniemessä, hetket, vaikutelmat; matkat, ihmissuhteet, koulut ja työpaikat; pelot, ihmetyksen aiheet, ilot ja haaveet.

Westön veljekset ovat nyt 61- ja 55-vuotiaita, 1960-luvun lapsia, ja muistellessaan menneitä he nostavat esiin monia ikäpolvikokemuksia: popmusiikkia, keskiluokan elämäntapaa, muotia. Ja myös sen että 1960-luvulla suomalaiset perheet vasta toipuivat sodasta.

”… Ruovedellä kuvatussa filminpätkässä me olemme mustavalkoinen sodanjälkeinen perhe, jonka aikuiset yrittävät peitellä särkyvyyttään ja huoliaan parhaansa mukaan. Äiti oli sairastunut masennukseen ensimmäistä kertaa kun minä synnyin, eikä hän koskaan täysin parantunut. Sen syksyn, jolloin sinä olit vauva, hän vietti Veikkolan hoitokodissa, mutta sitten meni melkein kolmekymmentä vuotta ennen kuin hän joutui uudestaan hoitoon, mistä on paljolti kiittäminen mummua, joka tuli junalla Helsinkiin aina kun äidillä oli kriisi. Mutta ei kukaan – ei äiti itse, ei isä, ei mummu eikä kukaan muukaan – jaksanut puhua avoimesti tuosta synkästä häiveestä perheemme yhä paremmin toimeentulevan pinnan alla: aikuisina me veljekset olemme joutuneet kyselemään sitkeästi saadaksemme tietää millaista elämä silloin oli.”

Veljesten isänisä Erling oli kuollut sodassa, Summassa, kranaatti-iskuun viedessään viestiä naapurikorsuun radioyhteyksien katkettua. Sodan varjot tuntuivat perheessä muutenkin, ja niihin kietoutui kylmän sodan ahdistava ilmapiiri ja ydinsodan pelko. Vaikka me 1960-luvun lapset pelkäsimme, emme silti osanneet aavistaa, että Venäjä pilaisi taas kaiken. Minunkin isäni perhe maksoi evakkoina raskaan hinnan. Emme tahtoneet uskoa, että Venäjä pilaisi taas asioita.

Mårtenin ydinsota-angsti aktivoitui 1990-luvun puolivälissä, Kosovon kriisin aikana, kun länsi pommitti Belgradia ja Boris Jeltsin puhui kolmannesta maailmansodasta. Oma angstini, jota en edes ollut oikein tiedostanut, vaikka osallistuinkin peräti rauhanmarssiin Helsingissä vuonna 1982, aktivoitui kuluvan vuoden kevättalvella. Ihmettelen, mahtaako se väistyä enää koskaan.

Vuodet ilmestyi, kun Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan oli alkanut.

”Pitkään toivoin sydämestäni että tämä olisi pojilleni ja sinun pojillesi pelkkää historiaa; yksinäisyyttä, surua ja tukahdutettua raivoa ei saisi millään ehdolla siirtää heille. Mutta yhtäkkiä onkin vuosi 2022 ja tajuan ettei maailma edelleenkään tarjoa mitään takuita. Niin kauan kuin on diktaattoreita, on olemassa riski että jonkun Vladimir Putinin vainoharhaisuus ja sairaat kuvitelmat ovat voimakkaampia kuin ihmiskunnan kollektiivinen halua sekä jäädä henkiin että myös elää rauhassa.”

Yllättävä on Kjellin tunnustus kodittomuuden tunteestaan kirjallisessa maailmassa. Hän, joka on voittanut liudan tärkeitä tunnustuksia, jonka tekstit elävät näytelminä, elokuvina, monina sovituksina, jonka kirjoja on käännetty yli 20 kielelle, hän kertoo kokemastaan kaunasta ja ulkopuolisuuden fiiliksistä suomalaisissa ja etenkin suomenruotsalaisissa pienissä kirjapiireissä.

Mutta ei Vuodet todellakaan ole pelkkää synkistelyä. Westön veljekset muistelevat nuoruuden toilailujaan nyt kypsässä iässä päätään pudistellen. Elämästä toki nautitaan. Molemmilla on taipumusta hienosteluun ja nautiskeluun, ylellisiin lomiin, vuosikertajuomiin ja valikoituihin harrastuksiin. Kuulemme kalastuksesta, ruuanlaitosta ja puutarhanhoidosta, Helsinki-nostalgiaa unohtamatta. Mårten, joka hänkin on ansioitunut runoilija, prosaisti ja kääntäjä, pohtii humoristisesti elämäänsä tähti-isoveljen varjossa. Mikään ei ole katkaissut veljien yhteyttä. Kuten Kjell toteaa, tärkeää ei ole missä ja miten keskustelua käydään, kunhan käydään.

Tässä kirjassa ihastuttaa sen vaivaton ja avoin vaikutelma. Toki median koulimat kehäketut tarkoin harkitsevat, mitä jakavat lukijalle. Elegantti kerronta ja fiksu huumori vievät mukanaan.

Minua säväyttää myös se yhteenkuuluvuus, voi rohkeasti varmaan sanoa jopa rakkaus, joka toistuvasti välittyy. Veljesten ystävyys on kestänyt kateuden, nuoruuden ajattelemattomat kommentit ja kirjoitukset, ihmissuhdekiemurat. Yhteisessä kirjallisessa pohdinnassaan he myös pääsevät lapsuusperheensä kipupisteiden äärelle. Olen varma, että se on tehnyt molemmille hyvää ja vain lisännyt yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Taina

Metoo-kapellimestarin ikäkriisi

Kjell Westö: Tritonus. Suomentanut Laura Beck. Otava 2020.

Tämä on hurmaava kirja musiikista, ikääntymisestä, nostalgiasta, ystävyydestä ja uudesta toivosta. Kenelle: kaikille klassisen musiikin ja kauniin kirjallisuuden ystäville.

Thomas Brander on 58-vuotias menestynyt suomalainen kapellimestari, jonka tähteys on hiipumassa. Hän ei enää itsestäänselvästi pääse parhaimpiin konserttisaleihin johtamaan parhaita orkestereita. Häntä rasittaa lievä innottomuus ja maineen menetys: metoo-kampanja nostaa esiin huonoja puolia naistenmiehestä. Rautaisella ammattitaidollaan hän selvittää esiintymiset, mutta ahdistuneisuudesta tulee hänelle kuin jatkuvasti kannoilla seuraava varjo. Lisäksi hän on traumatisoitunut jouduttuaan lentokentällä keskelle väkivaltaisia tapahtumia. Pelko koetusta palaa aika ajoin.

Eräänlaisena manifestina ja vastaliikkeenä Brander rakennuttaa saaristoon, Ravaisten kuntaan ökytalon, suhteettoman suuren ja pramean kartanon. Hän on  yksin, naissuhteen jälleen katkettua. Ainoa poika Vincent on kolmikymppinen ja henkisesti kaukana isästään.

Vincentin mielestä hänen isänsä sukupolvi (me 1960-luvun alussa syntyneet) on hedonistista, materialistista, itsekästä ja ylisuorittavaa porukkaa, joka suhtautuu lahjakkuuteen pakkomielteisesti: kaikki lahjakkuus pitää valjastaa käyttöön, viljellä ja hyödyntää. Tämä on Vincentille vierasta.

Kirja alkaa Branderin ajellessa myöhäissyksyn yönä Casa Tritonukseen, puolivalmiiseen mahtipalatsiinsa. ”Paikka oli vastahankittu ja vieras, syysyössä se tuntui vihollismaaperältä.” (s. 10)

Bunkkerissaan kapellimestari pohtii seuraavaa siirtoaan ja tarkkailee ympäristöään. Westö kuvailee hienosti pienen kyläyhteisön jännitteet. Kaikki tietävät, mitä ongelmia kenelläkin on, ja ongelmia hoidetaan omaleimaisesti. Brander haluaisi kuulua joukkoon, mutta ei se noin vain käy. Se jopa sanotaan hänelle suoraan. Eliittimies, jonka Casa Tritonuksessa on hissi, designkalusteet, kallionsyvennykseen valettu poreallas ja tritonussointua soiva ovisummeri, pistää silmään kuin riikinkukko harmaiden pulujen parvessa. Tritonuksen rakentaminen tuo työtä monelle  kunnanpäättäjistä rakentajiin ja siivoojiin, mutta Branderia katsotaan epäillen.

”Kaikki muuttuisi hyväksi, Bander oli vakuuttanut itselleen joka kerta katsoessaan sisäistä elokuvaansa kaukaisista Raition kesistä, myös Casa Tritonuksesta tulisi idylli, sen synkkä nimi oli vain leikkiä: hän viihtyisi täällä saaristossa, hän löytäisi taas sielunrauhan ja luomisvoiman. Mutta tähän mennessä saaristo oli näyttänyt vain ankaran ja armottoman puolensa, kunnanviraston yrmeät byrokraatit, rakennustyön viivästymiset, myrskyt, putkirikot, vuodot ja sateen. Ja sitten kulmien alta vilkuilun, Källmanin ja Rouskun ja muiden rakennusmiesten varautuneisuuden ja lauttamies Andénin suoranaisen vihamielisyyden, Andénin, joka nyt kumartui hänen puoleensa ja hönki tupakan- ja sipulinhöyryjä hänen autoonsa.” (s. 160-161)

Kaikesta huolimatta Brander saa ystävän ikätoveristaan Lindellistä, joka on koulupsykologi ja amatöörimuusikko. Miesten ystävyyden kehitys on kutkuttavaa luettavaa. Lindell heiluu empaattisen lämmön ja kateuden välillä. Hänen nähdäkseen Brander on hemmoteltu snobi, joka kehtaa vieläpä näyttää nuoremmalta, vaikka on neljä vuotta vanhempi. Miehet löytävät yhteisen sävelen, vaikka ärsyyntyvätkin säännöllisesti toisiinsa. Molemmilla on naishuolia, Lindellillä lisäksi henkilökohtainen suru.

Brander taistelee henkilökohtaisia demonejaan vastaan, neuvottelee agenttinsa ja intendenttien kanssa, vaipuu nostalgiaan, juopottelee, ryhdistäytyy taas treenaamaan ja yrittää. Hän on tietoinen nuorista kapellimestareista, joista nirso ja helposti kyllästyvä yleisö innostuu. Leijonanharjainen, komea Kallasmaa uhkaa viedä paitsi työtilaisuudet myös Branderin naisen, ei siis mitään rajaa röyhkeydellä.

Tritonus on ajan hermolla. Metoon lisäksi mainitaan koronavirus ja äärioikeistolaiset levottomuudet. Ja luonto aiheuttaa huolta: saariston herkkä ekosysteemi kärsii, lintuja löytyy joukoittain kuolleena ja kaivot kuivuvat.

Metoo ja somessa vellova lynkkausmieliala kummastuttaa Branderia.

”Hänelle uuden ajan tapa reagoida uutisiin muusikoiden, kirjailijoiden ja näyttelijöiden pahoista teoista oli vieras: ajan ratkaisu oli julistaa heidät pannaan radiossa, Spotifyssa ja iTunesissa, poistaa heidän kirjansa kirjastoista, olla enää antamatta heille elokuvarooleja tai tehtäviä teatterissa. Älkää näyttäkö meille pimeyttä, me haluamme nauttia vain hyvien ihmisten luomasta taiteesta. Mutta kenellä oli mandaatti määritellä hyvyys, ja kuka sen mandaatin oli antanut? Ja vaikka olisi mahdollista luoda pitävä määritelmä hyvyydelle: mitä länsimaisesta kulttuurihistoriasta jäisi jäljelle, jos kaikki kusipäiden luomukset poistettaisiin?” (s. 305-306)

Sattuvasti sanottu!

Westö kirjoittaa niin kauniisti, pakottomasti, hallitusti. Kaikki dialogit käydään ilman sitaattimerkkejä. Se lisää tapahtumien virtaamisen vaikutelmaa. Miten ihmeessä tämä loistoteos ei ollut kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaana, sitä en voi käsittää.

Kirjailijan syvällinen musiikkitietämys kukoistaa. Hän on tehnyt laajasti taustatyötä haastattelemalla lukuisia huippumuusikoita, ja kaikki tieto on sulautettu hänen omaan, musiikkia kohtaan tuntemaansa rakkauteen.

Kjell Westö (Kuva: Otava / Marica Rosengard 2017)

”Brander oli mennyt vierasmajalle ja omistanut tunnin Kakkosen partituurille: hän oli päättänyt hidastaa tempoa finaalissa kuten Kajanus oli tehnyt, ja nykyään myös Kuortti. Kun hän oli valmis, hän kokosi klarinetin ja kokeili muutamia ruokolehtiä, jotka oli kostuttanut ja jättänyt kuivumaan yöksi. Hän otti yhden niistä, kiristi ligatuurin ruuveja ja otti nuotit laukustaan, Mozartin konserton A-duurissa. Hän pani soimaan mielilevytyksensä, Meyerin ja Harnoncourtin, ja seurasi Meyerin fraseerausta niin hyvin kuin pystyi. Mutta hän ei ollut tyytyväinen. Lehti ei tuntunut niin hyvältä kuin hän oli toivonut ja Mozart oli niin vailla kuonaa että melodianpätkät kuulostivat patologisen puhtailta. Musiikki oli kuin horteessa Branderin sisällä ja kieltäytyi heräämästä eloon.” (s. 39)

Rinnakkain klassisen musiikin elitistisen ja ankaran maailman kanssa kulkee harrastajamuusikoiden karhea poljento, bändiharjoitukset ja rosoiset esiintymiset. Molemmissa maailmoissa haltioidutaan, koetaan ehkä ripaus paremmasta, jopa tuonpuoleisesta. Loppu soi suurta harmoniaa ja antaa toivoa eheytymisestä.

Taina