Loppuun kirjoitettu uutisjuttu

Torgny Lindgren: Pylssy. Suomentanut Liisa Ryömä. Tammi 2003.

Pohjoisruotsalaisessa kylässä asuu mies, jolle uutisten kirjoittaminen paikalliseen lehteen on intohimo ja velvoittava kutsumus. Ikävä kyllä hän kirjoittaa Avabäckin-juttuja omasta päästään, joten väistämättömästi päätoimittaja alkaa saada valituksia selostuksista, jotka koskevat Avabäckin tapahtumia, joita ei koskaan ole Avabäckissä tapahtunut. Päätoimittaja antaa alaiselleen potkut. Päätoimittaja suorastaan kieltää miestä enää kirjoittamasta mitään, ja tämä tottelee. Tosin hän kirjoittaa mielessään lennokkaita vastineita, joissa hän puolustelee toimivansa syvemmästä tietoisuudesta käsin ja arvelee, että päätoimittaja se ei ole ymmärtänyt totuuden oikeaa luonnetta:

”Jos on vastuussa sanomalehdestä, on vastuussa henkisyydestä, syvästä inhimillisyydestä. Näen sieluni silmin, miten Te suhtaudutte tähän vastuuseen: lojutte mukavasti pehmeässä nojatuolissa kiiltäväpintaisen kirjoituspöytänne ääressä ja sepustelette sanoja jotka sattumoisin lennähtävät keikailemaan sumeaan päähänne. Mikäli olen ymmärtänyt, Te olette perinyt asemanne, varallisuutenne ja sanomalehtenne, Teidän ei ole koskaan tarvinnut ponnistella, olette perinyt jopa lysähtäneen ryhtinne. Te kirjoitatte samalla tavoin kuin istutte.

Te ette tiedä mitään siitä rohkeudesta ja ylpeydestä joita syvältä sisimmästään kirjoittavan ihmisen on lietsottava ja pidettävä yllä itsensä edessä. Ja ympäristön edessä.” (s. 15-16)

Hän palaa erityisen seisomapulpettinsa ääreen kirjoittamaan vasta yli 50 vuotta myöhemmin ollessaan yli satavuotias. Uusi vuosituhat on käynnistynyt. Päätoimittaja on kuollut, ja tunnollinen mies kokee velvollisuudekseen jatkaa sitä, mikä häneltä jäi kesken, eli kirjoittamaan loppuun puoli vuosisataa sitten aloittamansa uutisjutut.

Siitä lähtee kehkeytymään ihmeellinen tarina, jossa entinen natsi Martin Borman ryhtyy bussilla Västerbottenia kierteleväksi tekstiilikauppiaaksi Robert Maseriksi kohdatakseen keuhkotaudista immuuniksi julistetun idealistisen opettajan Lars Högströmin ja ystävystyäkseen tämän kanssa. Molemmat miehet ihastuvat paikalliseen ruokalajiin, pylssyyn (pölsan), joka on teuraseläinten sisäelimistä ja luista hartaasti haudutettua lihaisaa hyytelöä. Pylssyn maistelusta ja alueellisten varianttien tutkimisesta tulee heille suurprojekti, jota koko seutu ihmetellen seuraa. Jopa kirja pylssyn olemuksesta on suunnitteilla. Outo nuorimies Bertil tarkkailee molempia, mustasukkaisena emännöitsijä Evan suosiosta. En kerro juonesta enempää.

”Niin, hän jatkoi, avabäckinpylssyn lisäksi on lukemattomia muita pylssyjä, ja ne kaikki ovat erinomaisempia ja sisältävät enemmän. Hän halusi mainita erityisesti lillåberginpylssyn joka oli tavattoman hienoksi jauhettua ja ikään kuin sileämpää. Puhumattakaan raggsjönpylssystä, se oli väriltään tummempaa mutta maultaan valoisaa ja kepeää ja sen tuoksu muistutti inkivääriä mutta ei ollut inkivääriä. Sen pylssyn syöminen oli armo. Ja åmträskinpylssyssä oli hieno katajanmarjan maku, jos oikein ehti maistella. Mutta kaikki muut pylssyt ylitti lillsjölidenin pylssy. Lillsjölidenin Ellenin pylssy. Se ei ollut vain pikkukylän pylssyä vaan yksineläjän pylssyä. Se oli vertaansa vailla.” (s. 53)

Ihan kaikille en Pylssyä suosittele. Tässä lihaliemet tuoksuvat, luut ruskavat ja nikamia siivilöidään keitoksista. Liha- ja riistaruokia kypsytellään tunti- ja päiväkausia erittäin seikkaperäisesti selostaen.

Kirjan tumma juonne on tuberkuloosiepidemia, joka pyyhkäisi yli pohjoisen Ruotsin 1940-luvulla. Tuberkuloosi iski useimmiten keuhkoihin, mutta se saattoi mädättää muitakin ruumiinosia. Yksi kirjan päähenkilöistä, opettaja Högström, saa tartunnan pikkupoikana imiessään lämmintä maitoa sairaan lehmän utareesta ja joutuu virumaan parantolassa neljätoista vuotta. Hän laitostuu niin, että luottamus omaan elämään ja ammattiin vaatii tietoista irti repäisyä. Kulkutauteja tulee ja menee, ne niittävät kauhistuttavaa satoa, mutta tiede auttaa meitä voittamaan taudit; tulipa taas mieleen, että toivottavasti koronarokotteen kanssa saataisiin kunnollinen kattavuus.

Torgny Lindgrenin kirja on lempeä, haikea ja yllättävä. Se henkii kypsän kuusikymppisen kirjoittajan ymmärtämystä ihmistä kohtaan, myötätuntoa pienen ihmisen arvokkuudenkaipuuta kohtaan. Huumori pilkahtelee säännöllisesti, kuten silloin, kun kertomustaan 2000-luvulla kirjoittava satavuotias alkaa olla kunnanpäättäjien silmätikkuna: hän tulee kalliiksi, kun hän vain elää ja elää, hänen omaisuutensa on jo myyty hoitokotipaikan kustannusten korvaamiseksi.  Kunta koettaa tehdä kustannussopimusta hänen kirjallisesta tuotoksestaan juurikin samaisten kustannusten kattamiseksi, mutta se ei onnistu. Kustannuspäällikkö ehdottaa, ”että kunta itse huolehtisi tuon ilmeisen maanisesti kirjoittavan vanhuksen teosten painattamisesta. Jonkinlainen avustus EU:lta Brysselistä saattaisi varmaan pienentää tappioita” (s. 196).

Dialogi soljuu ilman sitaattimerkintöjä, henkilöt puhuvat joskus toistensa ohi, joskus eivät ole ymmärtävinään. Kirja on merkillisesti unenomainen ja silti selkeän värikäs. Minun on vaikea tiivistää kokemaani napakasti, niin merkillinen tämä kirja on: yli satavuotias, outoa nuorekasta luomiskauttaan elävä luonnonoikku-päähenkilö kirjoittaa sepitettä, eikä sittenkään sepitettä, koska jotkut henkilöistä ovat olemassa, tarinassa jossa lauletaan duettoja ja maistellaan lihahyytelöä, ja vaikka se kuulostaa älyttömältä, se on erinomaisen kiinnostavaa; hän piirtelee karttoja, joita voisi luulla mielikuvituksen tuotteeksi mutta jotka yllättäen johdattavat aarteen jäljille.

Taide on läsnä monissa Torgny Lindgrenin (1938-2017) teoksissa. Pylssy lähestyy sitä laulamisen kautta ja lisäksi pylssy itsessään kohoaa taideluomukseksi. Seuraavat Torgny Lindgrenit löytyvät Aarrearkusta Tommin käsitteleminä:

Totuuden ylistykseksi kertoo taidekehystäjä Theodor Marklundin suvun tarinan. Kuka rakentaa tökeröitä, mutta ah niin kauniita pianoja, kuka taas koettaa onneaan kehnohkona kehystäjänä.

Entä miltä kuulostaa taidemaalari, joka maalaa tuotantonsa esiäitinsä kutomiin ruumisliinoihin? Esi-isällä oli hautausliike, johon muori itse kutoi hienot, kapeat käärinliinat. Kun uusi aika syrjäytti esi-isän liiketoimen, ruumisliinoja jäi monta suurta rullaa, ja niihin Taiteilija Klingsor maalasi taidettaan.

Akvaviitti ei pyöri niinkään taiteen ympärillä, vaan sielunkiihkon, hurmoshenkisen uskonnon. Kahdeksankymppinen entinen lahkolaissaarnaaja palaa nuoruutensa maisemiin, tapaamaan ihmisiä, joiden kanssa hän on aikoinaan kokenut mahtavat uskonhurmokset. Mikään vain ei ole enää entisellään… Torgny Lindgrenin alter ego vilahtaa Akvaviitissa bussissa istuvana ukkona, joka on matkalla viinakauppaan.

Pylssyssä alter ego taas on nuori hintelä sairaalloinen poika. Hän kantaa keuhkotaudin oireita. Hän kohtaa lihahyytelönhimoisen mieskaksikon ollessaan yksin kotosalla – ja tarjoilee urheasti heille oman perheensä pylssyä.

Taina

Evankelistan uskonkriisi

Torgny Lindgren : Akvaviitti (suomentanut Liisa Ryömä, Tammi 2009)

Akvaviitti, nimenomaan Norrlannin akvaviitti on meillä hyvin suosittu juoma. Näin selostaa skellefteålaisen Systembolagetin myyjä eräälle asiakkaalle kirjan alussa. Siinä on kuminaa ja anista ja lisäksi fenkolia, kolmea sarjakukkaista kasvia Umbelliferaen suvusta. Kolme tervehdyttävää yrttiä jotka ovat saaneet onnekkaasti yhtyä elämän vedessä. Käy aperitiiviksi tai sillin kera. Puhumattakaan pikku tujauksena niin sanotusti kaappijuopotteluun.
Vaikka kirjan tapahtumapaikkana on Västerbottenin syrjäseutu, jossa mentaliteetti ja juomatavat muistuttavat suomalaista, niin etevä tekijä osoittaa miten raaka viinakin saattaa otollisissa olosuhteissa muuttua elähdyttäväksi ehtoollisviiniksi.

Kirja alkaa kuin perinteinen länkkäri. Yksinäinen mies palaa pitkästä aikaa nuoruutensa maisemiin saattamaan loppuun itselleen asettaman tehtävän:

”Hän suoristautui silloin tällöin ja käänsi katsettaan kohti maiseman eri paikkoja, ehkä näkyviin tuli sentään jotakin tuttua. Niin hän teki kun ajettiin halki harvaan asutun pitkänomaisen kylän joen ylärinteessä, hän jopa nousi ja nojasi kämmenensä ja otsansa lasiruutuun tutkiessaan muuatta pajukkoista niittyä kahden talon välissä.
Merkillistä, hän sanoi kun oli taas istuutunut, minä en nähnyt rukoushuonetta.
Se paloi, sanoi kuljettaja. Eikä kukaan ole viitsinyt rakentaa sitä uudestaan.”

Mies on Olof Helmersson, 83 vuotta. Rukoushuoneesta hän oli kiinnostunut sen takia, koska oli ollut Nedre Avabäckin pastori. Hän oli palavilla saarnoillaan käynnistänyt näillä tienoin viimeiset suuret herätysliikkeet 40- ja 50-lukujen taitteessa. Hän käännytti tuolloin seitsemän seurakunnan alueella 416 sielua. Jotkut heistä jopa useaan kertaan. Hän oli niin menestynyt ja kuuluisa, että sai oman artikkelin tietosanakirjaan. Suureen suosioon saattoi vaikuttaa myös se, että herätyskokouksissa hän soitti aina reippaasti haitaria.

Sitten Olof ajautui syvään hengelliseen kriisiin. Hän irtisanoutui pastorin virasta ja muutti Uumajaan, jossa työskenteli mielisairaalassa ja vankilassa. Uumajassa laitapuolen kulkijoita tavattuaan hänen vakaumuksensa oli entisestään kirkastunut:
Jumalaa ei ole.
Pelastusta ei tule.
Armoa ei anneta.
Ihmisen kärsimyksellä ei ole rajaa, eikä kukaan välitä.

Sivut: 1 2