Avainsana-arkisto: tosi-tv

Martiniquella ei ole rautateitä

Roman Schatz : € (suomennos Katariina Franssila. Johnny Kniga, 2007)

Vauhdikkaan veijaritarinan loppupuheenvuoro paljastaa, mikä on kirjan keskeinen viesti:

”Hyvät naiset ja herrat, en tiedä kuinka monta kieltä me eurooppalaiset puhumme enkä sitä, kuinka monta eri rotua Euroopassa asuu. Mutta ainakin yksi asia meitä yhdistää: valuuttamme, euro. Symbolisoikoot nämä kahdeksankymmentäyhdeksän kolikkoa sitä kulttuurista kirjoa, joka rikastuttaa eurooppalaisten elämää. Symbolisoikoot ne toisaalta samanaikaisesti myös eurooppalaisten yhtenäisyyttä, sitä mikä meitä kaikkia yhdistää, sitä että olemme kaikki rotuun, uskontoon tai kansallisuuteen katsomatta yksimielisiä siitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää: raha!”

Isä Kirill rypistää Moskovassa patriarkkaalista otsaansa: ha, tässäpä meillä kirjallinen todiste Euroopan arvotyhjiöstä! Hän tosin olisi lopettanut lukemisen muutaman sivun jälkeen, sillä jo alusta alkaen hyppää silmille lännen koko tapainturmelus. Esitellään kirjan kolme päähenkilöä:
Franziska Anzengruber, 27 vuotias ja väitöskirjaansa valmisteleva itävaltalainen toimittaja – lääkärin mukaan hedelmätön.
Jesús de Luna, nuori espanjalainen freelance-ääniteknikko – homo.
Yrjö Koski, ikä 54, eronnut ja lähestymiskiellon saanut kameramies Suomesta – ”känninen metsäkurppa”.

Tosi-tv on formaatti, josta tähän mennessä on ehditty tehdä karmeita juttuja. Arto Salmisen Kalavaleessa osanottajat saivat koko ajan voimistuvia sähköiskuja. Jukka Lindström laittaa kammottavassa ohjelmassaan Sivuhistoria julkkiksien ruumiinosia puristimeen. Noihin verrattuna tämä versio on lastentarhan tasoa ja oikeastaan aika herttainen.

Schatzin kirjassa luxemburgilainen tv-yhtiö keksi idean laittaa euron kolikkoon pienen radiolähettimen. Kerran tunnissa se lähettää signaalin, jonka sitä seuraava kuvausryhmä saa paikannuslaitteeseensa. Heidän tehtävä on dokumentoida kolikon liikkeitä ympäri euroaluetta. Heillä on yhtiön puolesta lähes rajattomat luottokorttien limiitit toteuttaa tehtävää. Jos kolikko jäisi johonkin jumiin, niin he saisivat hienovaraisesti tökätä sitä uudelleen liikkeelle. Se mitä ryhmä ei aluksi tiennyt, oli se, että juuri he olivat tarinan pääosassa. Lopullinen ohjelma kertoisi heidän toilailuistaan jahdin aikana.

Italia, Irlanti, Kreikka, Portugali… jalkapallofanien kapakkatappelu, hasisbaari, homodisko. Schatz kuljettaa lukijaa vikkelästi ympäri silloista euroaluetta. Pensseli levenee ja tapahtumat muuttuvat aina oudommiksi, kun kolikon kulkureitille sattuu merkillinen räjähdys. Kun poliisit toteavat kolikon väärennökseksi ja erään johtohenkilön tytär häviää, niin he päättelevät useampien rikollisjärjestöjen mahdollisesti käyttävän kolikkoa yhteydenpitovälineenä. Loppuselvittely tehdään Karibianmerellä Martiniquella, Ranskan hallintoalueella, jossa sankarit saavat kokea peräti tulivuorenpurkauksen.

Kirja tuli lukulistalleni pelkästään tällaista entistä luetteloijaa puhuttelevan nimekkeen takia. Nimenä pelkkä euron merkki, pitäisi tehdä lisäkirjaus, jotta asiakas… anteeksi, käyttäjä sen löytää. Lisäksi vapun piknik-koriin piti juuston ja patongin lisäksi löytää muutakin täytettä. Tämä maskuliinen, helppo, lievästi tanniininen ja hapankirsikkainen tuote sopi siihen tarkoitukseen oivallisesti. Kirjan kaksi viimeistä lausetta jättivät peräti miellyttävän jälkimaun.

Tommi

Palaneita sulakkeita

Arto Salminen: Kalavale : kansalliseepos (WSOY, 2005)

On varmasti ahdistavaa, jos omat tekemiset alkavat vaikuttaa merkityksettömiltä. Kirjailija Arto Salmiselle ilmeisesti kävi niin, jos uskoo lainausta Optimisti-lehdestä:

”Mikään ei ole niin teennäistä kuin taide. Mikään ei kerro natisevasta maailmasta niin vähän kuin kirjallisuus. Kaiken taiteen Suomessa tekee keskiluokka. Kaikki taide tehdään keskiluokalle.”
(Maailma ei lopu Joroisiin, Optimisti 6-8, 2003)

Arto Salminen halusi torjua kirjallista helppoheikkistymistä ja jäi aikanaan marginaaliin. Tuon haastattelun jälkeen häneltä ilmestyivät teokset Lahti ja tämä Kalavale ja niissä hän täräyttää lukijan kanveesiin ottamaan lukua. Kalavaleessa kulissina on uusi tosi-tv-ohjelma. Sen tekijöiden ohjenuorana on näyttää, mitä tapahtuu kun mennään kohti ”luonnon omia lakeja” ja hylätään ”sosiaalipoliittiset, väkisin luodut lait”. Silloin jää jäljelle vain vahvimman oikeus.

”- Jos me ei tätä tehdä, niin joku muu tekee. Tässä pelaa sama moraali kuin asekaupassa. Aika on kypsä uudenlaiselle ohjelmatuotannolle. Kellot soi jo, mutta toistaiseksi aika hiljaa. Ne kilisee sanomalehtien yksipalstaisissa kauhu-uutisissa. Meidän tehtävä on tuoda todellinen maailma ruutuun hajun kanssa. Me lyödään isoa gongia.”

Tuotantoyhtiön omistaa vanha viihdealan ammattilainen Kyösti Hannukkala. Hänen maineella uusi ohjelma myydään Neloselle. Fisu-Hanskilla on kuitenkin ohjelman idean suhteen jonkinlaisia epäilyksiä. Nuorella polvella on tuoreempi ote asiaan:

”- Hanski, kaikella kunnioituksella: sä olet vanhan liiton starbu. Mä ihailen sua suuresti. Sä olet komiikan nero ja tv-bisneksen edelläkävijä, mutta ajat muuttuu. Leppoisan hauskaa Fisu-Hanskia ei kaipaa enää kukaan. Sä seisot digitaalisen kuilun väärällä puolella.
– Mikä se on?
– Se on paikka josta sä et näe tälle puolelle.
– Mitä sillä puolella on?
– Täällä on informaatioyhteiskunta, täällä viestinnän teknologiat ja sisällöt ja merkitykset lomittuu toisiinsa. Täällä pärjää ne, jotka osaa kommunikoida, jotka osaa käsitteellistää ympäröivän maailman ja myydä sen eteenpäin kohtuullisella voitolla, tai kohtuuttomalla.”

Ohjelman idea on kertakaikkisen karmea. Läpeensä moraaliton se ei suinkaan ole. Tulivathan epätoivoiset osanottajat vapaaehtoisesti ja yleisöäkin osallistetaan somesti. Ohjelman tekijöillä on vain moraalillekin oma tulkintansa.

”Mutta Hyvärinen tiesi, se tunsi moraalin tarkemmin kuin kukaan muu. Se käytti moraalia työkalunaan, se löi sillä, se löi kahdelta puolelta, milloin terällä, milloin hamaralla. Sellaisiin valintoihin pystyvät vain poikkeusyksilöt, yläpuolelle asettuneet ja alapuolelle asetetut: rikkaimmat rahamiehet ja paatuneimmat linnakundit. Molemmat tietävät että arvokkainta on rehellinen valhe ja suoraselkäinen rosvous. Vaimon ja poliisin saa tappaa, mutta lasta ei saa raiskata. Velallista saa rääkätä kiskurikoroilla, sadalle ihmiselle saa antaa potkut, mutta golfkentällä ei saa potkaista palloa. Rajat täytyy tuntea.”

Jos kirjallisuus näyttää sen tekijälle turhalta, niin ilmeisesti sitä turhempaa on vain kirjallisuudesta bloggaaminen. Uusimmassa Kirjastolehdessä (1/2021) kirjoitetaan jälleen nuorten romahtaneesta lukuinnosta. Ääni- ja digikirjat vaativat toisenlaista kirjoitustapaa. Olli Jalosen mukaan kirjallisuus henkilöityy yhteiskunnan keventymisen myötä. Nopeasti jotakin helppoa pikaisesti pureskeltavaksi. Toivottavasti tulossa ei ole kirjallisuuden ja henkisen elämän jääkautta.

”Ulkona oli pakkanen. Yksinäinen auto seisoi liikennevaloissa. Pakokaasu kirjoitti kylmään ilmaan utuisen viestin, jonka sanoma ei selvinnyt kenellekään. Se oli katoamaan tuomittua runoutta. Se puhui samaa kieltä kuin Hanasaaren voimalaitoksen syytämä savu, korkean piipun paksu manifesti, saasteiden sakea saarna, jonka tuuli jaksoi kääntää, mutta ei suomentaa.”

Kuka enää lukee kansalliseepoksia, katoamaan tuomittua runoutta?

Lisäys 3.5.2021:
Ylen MOT selvitti tosi-tv-ohjelmiin liittyviä ongelmia. Salassapitosopimuksia, osallistujien henkisiä ongelmia ym. Ohjelman Tosi-tv:n kohtuuton hinta käsikirjoitus on myös netissä.

Tommi