Peikkometsiä ja muita kämäsiä mestoja

Jantso Jokelin ja Touko Hujanen : Joutoretki : road trip kätkettyyn Suomeen (Like, 2022)

”Lahoavan nukkavieru estetiikka ei ole vain Suomi-matkailun hajamielinen sivutuote tai laiminlyöty takapiha. Näyttää siltä, että me oikeasti haluamme tätä. Kummalliset pihanäyttelyt, kotiseutumuseot sekä aivan omana lukunaan erilaisten ITE-taiteilijoiden nikkaroimat ruosteiset veistospuistot ovat suosittuja matkakohteita, joihin moni suhtautuu suurella uteliaisuudella ja lämmöllä.”

Kirjan joutoretkeilijät eli unohdetun, kadonneen tai kadonneeksi luullun etsijät, toimittaja Jantso Jokelin ja kuvajournalisti Touko Hujanen ovat tehneet yhdessä pitkiä reportaaseja vuodesta 2006 lähtien. Tähän kirjaan on koottu tekijöiden matkakertomuksia kuuden vuoden ajalta. Osa reportaaseista on julkaistu vuosien 2016–2021 aikana Raymond– ja X-lehdissä. Tekijöiden tutkimusmatkat suuntautuvat syrjäiseen, siihen rapistuneempaan Suomeen. He sanovat lähteneensä etsimään yhtenäiskulttuurin maatunutta luurankoa. "Yllätykseksemme olemme joka kerta löytäneet jonkinlaisen elävän kulttuurin.”

Kun kirjan teko - tai matka - kestää vuosikausia, on sillä oltava jokin vaikutus myös tekijöihin. Jantso Jokelinilta kysyttiin Aamu-tv:n lähetyksessä 11.7. miten Suomi on tänä aikana muuttunut. Jokelin ei Suomen osalta kovin suurta muutosta ole havainnut. Sen sijaan hänen oma suhtautumisensa aiheeseen muuttui melkoisesti. Jos kirjan alkupuolen jutuissa saattoi vielä löytää tietynlaista poikamaista hihitystä kohteiden kuvauksissa, jotka kaupunkilaisen silmiin näyttävät kummallisilta, niin ajan mittaan tapahtui tietynlainen aikuistuminen. Projekti alkoi tuntua oikealta elämäntehtävältä. Jokelin pystyi itse asiassa ajoittamaan muutoskohdan: se oli vuosi, jolloin he kuvaajan kanssa kiersivät matkustajakoteja. Niiden huoneiden pelkistetty tyhjyys käänsi väkisin huomion omaan sisimpään ja oli pakko alkaa kuunnella sitä.

"Ajamme maaseutumaantietä alkutalven paperinkuivassa iltapäivässä. Pysähdymme nukkuvan lomakylän viereiseen tienvarsikuppilaan. Tuulee. Autoja on parkissa muutama, jäätelömainos on haalistunut melkein tunnistamattomaksi. En enää ymmärrä, missä olemme. Tuntuu, että kierrämme ympyrää.
Tällaisilla seuduilla matkustajakodit vielä sinnittelevät. Tuhannella madonluvut kuulleella suomalaisella pikkukylällä ei voi olla kansainvälistä hotelliketjua. Vain matkakoti voi pärjätä, eikä yleensä sekään. Monessakaan ei näe juuri asukkaita. Löydämme vieraista vain jälkiä, tarinoiden murusia, sirpaleita menneistä elämänpelin siirroista. Neljän valkean seinän sisällä aistideprivaation riivaama mieli alkaa nostaa hahmoja kuolleista.
Tuossa niitä kulkee, haamuja, läpinäkyvinä vinoa käytävää pitkin. Matkapäivien tyvenessä, yhden illan hautapaikkaa etsien. Näen vanhan eukon, joka lämmittää matkustajakodin kakluunia vapisevin käsin. Kiertävän karaokevetäjän, joka palaa seurahuoneelta palkkio kirjekuoressa. Isän, joka huutaa parkkipaikalla antennipuhelimeen, kuinka hänelläkin on oikeus nähdä omia lapsiaan. Näen kaupparatsun, joka istuu sängyn reunalla edellispäivän konjakkia hikoillen, puristaa kätensä ristiin ja päättää ettei ensi syksynä enää. Sitten hän nousee, solmii kengännauhansa, vetää Brylcreemiä hiuksiin ja lähtee kohti seuraavaa kaupunkia."

Ote kuvaa hyvin Jantso Jokelinin ilmaisua. Hän haluaa sen olevan määrittelemättömällä seudulla esseen, runollisen matkakertomuksen ja reportaasin välimaastossa. Hänen tyylinsä eroaakin valtavirtaisesta journalismista, joka etenee polulta juurikaan poikkeamatta ja haluaa esitellä selkeitä vastauksia. 17-vuotiaana Jokelin sai kirjallisen herätyksen luettuaan Jack Kerouacin kirjan Matkalla. Se kannusti häntä ryhtymään itse kirjoittajaksi. Amerikan keskiluokkaistumisen takia Matkalla-kirjasta tuli myös dokumentti erään kesyttömän aikakauden päättymisestä. Myöskään kaikkien näiden Jokelinin kirjan kuvaamien ilmiöiden tulevaisuudesta ei ole takeita, vaikka eräät niistä vaikuttavat yllättävän sitkeiltä. On siis hyvä, että niistä jää ainakin tällaisia todistuskappaleita. Kirja osoittaa todeksi Lauri Viidan mietelmän: ”Puhutaan mitä puhutaan, mutta uuden alkaminen ei ole läheskään niin mielenkiintoista kuin vanhan loppuminen.” (Moreeni)

Aikuistumista osoittaa se, että kirja välttää kansankulttuuriin usein osuvan vähättelyn. Vaikka kaikkia perinneherkkuja ei suurin surminkaan pystytäkään nielemään, teos antaa arvostavan kuvan kohteistaan. Matkustajakotien lisäksi esitellyiksi tulevat peltoautoilu, lavatanssit Pekkaniskan Poikien kiertueen mukana, Sievin Muttimarkkinat, kantatie 66, Suomen hämärimmät ruoat ja perhekylpylät. Näiden laajojen osioiden välissä on kiinnostavia, lyhyitä kappaleita, taukopaikkoja sekä kehyksinä Suomen kurjimmat nähtävyydet ja Satulinna joutomaan.

Jantso Jokelin: 
"Niin. Oikeastaan me metsästimme haaveita, ilon ja onnen kuvia - unelmia, jotka täyttyivät tai jäivät täyttymättä. Onnistumisia tärkeämpää oli löytää pyrkimyksiä, vilpittömän tahdon täyteisiä kurotuksia kohti toiveiden tähtitarhoja. Joskus ne kertovat kulttuurista ja elämästä enemmän kuin suuret menestystarinat."

Myös oivallisessa esseessä Jack Kerouacin Matkalla-kirjasta Jantso Jokelin sanoo kirjoittavansa mieluummin epätoivoisesta etsinnästä ja vastausten puutteesta. Oikein sommiteltu joutoretki saattaa hyvinkin elää kauemmin kuin loistokkaalta vaikuttava menestystarina.

Tommi

Lähteinä käytetty myös seuraavia:

Jantso Jokelinin haastattelu Aamu-tv:ssä 11.7.2022

Jokelinin essee Jack Kerouacista

Horsmat, rentut ja muut kansallisuutemme rakennuspalikat

Iskelmä-Suomi: kymmenen tarinaa kaihosta, kilometreistä ja iskelmästä / toimittanut Pekka Laine (Warner Music Finland Oy, 2013)

”Suomalainen on koko elämänsä – myös hyvinäkin hetkinä – tottunut siihen, että kevyt tumma vire leijuu yllä koko ajan. Meille on opetettu jo lapsesta asti, miten tyhjännaurajille käy. Se surun vivahdus. Nyt on nyt, mutta huomista me ei vielä tiedetä. Nämä asiat ovat Surun pyyhit silmistäni -kappaleessa, ja on ne Rentun ruusussakin.
Kun se ihminen antaa niitä horsmia, se tietää, ettei tämä mun lupaus kestä. Huonosti tässä menee, ja rupean kuitenkin ryyppäämään vähän ajan kuluttua. Mutta uskotaan tämä päivä.
Iskelmässä tällainen tunne on kuin hiova suru. Hoivaava suru on kuin oikein hieno hiomakivi. Ei jätä arpea, mutta silittää pahat rosot.”
Vexi Salmi

Yle lähetti 2013 ensimmäisen kerran dokumenttisarjan nimeltä Iskelmä-Suomi. Tämä kirja on koottu sarjaan tehtyjen haastattelujen pohjalta. Haastateltavina oli yli seitsemänkymmentä henkilöä. He edustivat kaikkia iskelmä- ja musiikkialan tahoja sekä eri sukupolvia. Ääneen pääsivät laulajat, sanoittajat, säveltäjät, tuottajat, tutkijat jne. Kokonaisuuteen kuuluu kirjan lisäksi 14 cd-levyä (300 kappaletta!).

Toimittaja Pekka Laineen mukaan kirja ei pyri antamaan johdonmukaista tai aukotonta kuvaa suomalaisesta iskelmästä. Tarinoissa on liikaa epäjohdonmukaisuuksia, rönsyjä ja ristiriitoja. Myös itse tv-sarja oli tietoisesti vino ja rosoinen. Tekijät halusivat kaivaa esille puhuttelevia tarinoita, sillä he etenivät tunne edellä.

”Iskelmän faktahistoria tarvitsee tuekseen lisää iskelmän tunnehistoriaa. Tätä Iskelmä-Suomi yrittää kertoa.”

Ohjelma ja kirja on koottu löyhään kronologiseen järjestykseen. Nuo kymmenen tarinaa koostuvat erilaisista teemoista kuten esimerkiksi Perutaan häät, Mä joka päivä töitä teen, Kaupungin valot, Kuningattaret ja Kohtalon tähdet. Näiden teemojen kautta tekijät ovat pyrkineet löytämään yhteyksiä eri aikakausien musiikkien välille. Välillä kirjan tarinat ja niitä tukevat levyt lomittuvat ja välillä ottavat yhteen. Ja ne tarinat vasta kiinnostavia ovatkin. Eri äänistä muodostuu kiehtova mosaiikki, johon uppoudun jatkuvasti, kun vain avaan kirjan.

Vaan mikä se on, se iskelmä? Kun Georg Malmsten oli kirjoittanut mielestään onnistuneen kappaleen, hän saattoi todeta: ’Minusta tuntuu, että tästä laulusta voisi tulla iskelmä.’ Musiikintekijä ei siis itse määrittele iskelmää. Sen synnyttää viime kädessä yleisö ottamalla laulun omakseen, osaksi elämäänsä. Iskelmä on sulatusuuni. Se muovaa uudesta ja ihmeellisestä suomalaiseen yleisöön uppoavaa käyttötaidetta. Vähitellen siitä uudesta tulee vanha ja tuttu traditio, joka lopulta mielletään supisuomalaiseksi kansalliseksi kulttuuriksi.

Tätä ylitsepursuavaa pakettia silmäillessä ja kuunnellessa olen pikkuhiljaa alkanut taipua siihen vakaumukseen, että iskelmä on jotakuinkin sama asia kuin uskonto tai kirkko. Ne molemmat ovat äärimmäisen henkilökohtaisia asioita ja voivat puhutella hyvinkin koskettavasti kuulijan tiedostamatonta. Kummatkin haluavat leikata älyn tuolle puolen ja ne soivat muistojen, haaveiden ja toiveiden taajuuksilla.

Lisäksi iskelmä ja kirkko painiskelevat yllättävän samantapaisten ongelmien kanssa. Kirjan tekijöiden mukaan:
– iskelmän julkisuuskuva on laadullisesti pahasti vinksahtanut
– iskelmästä puhutaan ja kirjoitetaan yksipuolisesti ja löysin rantein suhteessa siihen kuinka merkittävä osa se on tämän maan kulttuuria
– säyseyden, ennustettavuuden ja loputtoman kestohymyn iskelmän maailmasta löytyisi kaikki hyvän draaman ainekset
– kaivataan kunnioittavaa, yleistajuista järkipuhetta iskelmästä sillä sen ympärillä surraavasta normijulkisuudesta sellaista valitettavan harvoin löytää

Sivut: 1 2