Avainsana-arkisto: sisällissota

Odotetaan ja katsotaan

Ralf Nordgren: Sellaista ei tapahtunut (suom. Kyllikki Villa. Kirjayhtymä 1977)

Luonto ja meri ovat tehneet ahvenanmaalaiset kestäviksi ja tarkkaavaisiksi. He tietävät, että ankarakin myrsky laantuu aikanaan. Vahvoja elementtejä kuten merta ei pidä pelätä, mutta niitä on lähestyttävä harkiten. Vuoden 1918 hämmentävät tapahtumat, puutteelliset tiedot, huhut ja peräti suurvaltapoliittiset intressit panivat nuo luotolaisten ominaisuudet todelliseen puntariin.

Vuoden 1918 alussa Ahvenanmaalla oli neljä eri joukkoa: ensinnäkin olivat venäläiset, Punakaarti sekä valkoisten Uudenkaupungin joukko. Sen poistuttua valkoiset perustivat tilalle SVJ:n, Saariston vapaajoukon. Paikalla oli myös ruotsalaisia sotilaita. Saarelaiset kaipasivat tilanteeseen selkeyttä. He olivat lähettäneet anomuksen Ruotsiin, että haluavat valtioliittoa sen kanssa. Ruotsalaisten intoa lisäsi korviin korviin Brest-Litovskin rauhanneuvotteluista kantautunut huhu, että Saksa voisi olla halukas puoltamaan saarten liittämistä Ruotsiin.

Tähän isoon kuvaan Ralf Nordgren liittää kiehtovasti kahden punavangin kohtalon muutamana maaliskuun viikkona. Pieneen kirjaan on saatu pakattua oikeastaan ällistyttävä kokoelma vårdöläisiä sekä heidän elämäänsä vaikuttaneita henkilöitä. Lisäksi näissä ihmisissä on niin paljon tarttumapintaa, että heidän vaiheistaan olisi mielellään lukenut vielä enemmän. Toisaalta tämä ei ole Pentinkulmaa, jossa aura kyntää muraa monen sylen syvyydeltä. Tämä kirja on ilmavampi, vaikka kyllä tässäkin hautaa kaivetaan.

1918: sotilaat

Veijo Meri: Vuoden 1918 tapahtumat (1960)

Elämä on lyhyt juttu mutta surkea.

”Saksalainen aliupseeri tuli takaisin kaupan rapuille syömään. Kiväärin hän laski porrastasanteelle viereensä ja alkoi lusikoida. Kantaja [punavanki] seisoi yhä asennossa pakkausten välissä ja tuijotti eteensä. Siitä kohtaa näki mäen juuressa vasemmalla olevan pienen järven yli nuoreen koivikkoon, joka ulottui kartanon mäen ohi joen rantaan saakka. Kaupan nurkka esti näkemästä lasitehtaalle ja asemakylään ja Tulevan lauttauspaikalle ja pihapiiriin. Koivuissa ei ollut vielä lehtiä.

”Kantaja astui yhtäkkiä pakkausten ylitse, kääntyi ja lähti ripeästi kävelemään tietä siihen suuntaan mistä oli illalla tänne tuotu. Aliupseeri katsoi häntä suu auki. Sitten hän laski lautasensa tasanteelle, otti kiväärinsä, ojensi sen ja ampui. Sitten hän laski kiväärin, otti lautasen käteensä ja työnsi lusikallisen suuhunsa katsomatta tulosta. Kaikki katsoivat hänen syömistään eikä kukaan kaatunutta, kunnes aliupseeri antoi sotilaille määräyksen. Sotilaat ottivat pakkauksistaan pienen lapion ja kaivoivat kaatuneen viereen haudan keskelle kaupan pihaa, käänsivät ruumiin kuoppaan, ajoivat hiekan päälle ja tallasivat sen tiukaksi. Tämä vei aikaa korkeintaan viisi minuuttia. Kun he lopettivat, aliupseeri lopetti syömisensä, laski lautasen maahan ja kääntyi kyljelleen lepäämään. Suojeluskuntalaiset tuijottivat häntä yhä niin kuin hän nytkin olisi tehnyt jotakin, joka ei mene muistista.”