Polveilevia teitä Roomaan

Viivi Luik : Varjoteatteri : romaani (suomentanut Anja Salokannel. Tammi, 2011)

   "Kuului, miten seuraava juna, S-Bahn, ajoi katon yli painavana ja kolkkona. Lasit kilisivät.
   Kuten sanottu, kahvila oli rautatien alla, punatiilistä rakennetun rautatiepenkereen sisässä.
   Kevät lähestyi Berliiniä. Ja jälleen kantautui vuoden 1945 keväästä palavan kaupungin kohina, tulipalon vanha, unohdettu ulina ja rätinä. Ku'dammilla ajelehtivat kiireisten nykyihmisten jaloissa paljaalle silmälle näkymättömät hiiltyneet ruumiit, näkymättömät naiset ryntäsivät yhä vielä hiukset tulessa taloista, joiden sisään oli jo kauan sitten rakennettu toiset talot.
   Vanhat sodan lopun aaveet heräävät Berliinissä keväisin eloon. Jokainen kevät on Berliinissä kevät 1945. Se kestää suunnilleen kymmenen päivää, sitten jännitys hellittää, tulimyrsky laantuu, helvetinkuvat sammuvat, puut puhkeavat lehteen, kuolleet ovat muuttuneet tomuksi. Ei olekaan mitään.
   Mutta tuona iltana oli kevätmyrsky juuri herättänyt vanhat kuvat tuoreina eloon. Kuolleiden luut alkoivat liikahdella ja hymistä maan sisällä yhdessä ruohonjuurten kanssa. Spreejoen vesi muuttui sysimustaksi, ja noki ja luodinreiät tunkivat jälleen esiin.
   Kaiken sen keskellä kuuntelin uuden sinivuokon omistajan tarinaa."

Viivi Luikin romaani kertoo pääasiassa hänen elämästään Roomassa, uudelleen itsenäistyneen Viron diplomaatin vaimona. Ennen kuin aviopari muutti sinne, Luik oli saanut vuoden DAAD-stipendin tutustuakseen Berliinin ilmapiiriin. Sinivuokko liittyy erääseen tärkeään teemaan kirjassa, häpeään. Viivi Luik tutustui Berliinissä virolaiseen pastori Atspoliin. Ensi alkuun Luik häpesi häntä, vanhaa harmaata miestä kuluneissa vaatteissa. Puistossa "hän olisi ollut lähes näkymätön. Hän olisi kuulunut kaupan ja bussipysäkin luo samalla tavoin kuin tyhjät laatikot, käytetyt liput ja jaloissa pyörivät veriset ruiskeet".

Eräässä DAAD-galleriassa järjestetyssä kirjallisessa tilaisuudessa, mustiin pukeutuneiden kuuluisuudestaan arroganttien ihmisten joukossa tämä kummitus tuo Luikille mullalla täytetyn purkin, jossa kasvoi sinivuokkoja. Yksi ainoa kukka kukki, muut olivat nupulla. Luik seisoi kädet jakun taskuissa, kun purkillinen multaa purjehti häntä kohti. 

Herra Atspol:
"'Hyvää päivää! Kyllä minä rukoilin tätä kukantainta, että rupeat nyt ruoja oikeaan aikaan kukkimaan! Kyllä on yritetty piiskalla ja on yritetty porkkanalla. Ja eikö vaan saanutkin täksi illaksi kukan auki!' Minua hävetti että toiset näkevät, kun herra Atspol antoi minulle sinivuokon.
   Todennäköisesti sinivuokko oli saatu kukkimaan jossain kolkon keittiön ikkunalaudalla, mutta kuitenkin se levitti tähän tupakansavuiseen, turhamaisuudella täytettyyn tilaan villiä ja kylmää kevätvaloa, ikään kuin taivaalta olisi pudonnut tähti alas DAAD-galleriaan."

Pastori Atspol onkin merkittävä hahmo kirjassa. Useaan otteeseen Viivi Luik vierailee hänen luonaan matkoillaan. Herra Atspol oli kerran pelastanut metrosta itsetuhoisen nuoren äidin, jolla oli pieni lapsi mukana. Atspol oli löytänyt äidille töitä ja tutustutti myös Luikin häneen. Kuvaus heidän automatkastaan maalle on koskettava. Kohtaus johtaa lopuksi muistelemaaan neuvostovallan erottaman diplomaatti Laretein tyttären kirjoittamaa kirjaa sekä Ždanovin rikoksia virolaisia kohtaan. Atspolin mukaan Laretein kana tulee ne teot kerran tuomitsemaan, mutta tämä tapahtuu kirjassa myöhemmin.

Kirjoitelman sekavuus johtuu kirjan rakenteesta, joka tarttuu. Kirjassa risteillään tapahtumien, paikkojen, henkilöiden, muistojen ja aikatasojen kanssa kerrassaan riemastuttavalla tavalla. Riemastuttavia kohtauksia kirjassa on useita, on italialaista junalipun ostoa ja suomalaista kirjallista iltaa pohjanmaalaisessa kirkonkylässä. 

Mutta takaisin häpeään: aina matkalla Roomaan tai jonnekin muualle, Viivi Luik näkee välillä mielessään Tallinnan tutun siluetin, tornit, jotka ovat syöpyneet ja leikattu sisään silmien pohjalle. Niiden kuva on kaikkien lähtijöiden silmissä. Luik pohtii, että ehkä ne eivät olekaan todellisia torneja, vaan kuvitelmaa, unohdettujen ihmisten muisto kadonneesta kodista. Niiden tornien takaa alkaa kuitenkin tuo poloinen ja kurainen maa, maa jota hän on hävennyt. "Niin kuin köyhien ihmisten lapset häpeävät toisten edessä alusvaatteitaan, niin minä olen sitä maata hävennyt". Tuosta häpeästä voi pelastua kirjoittamalla.

Viivi Luikin kuvaamasta ajasta Roomassa puuttuu diplomaattisen elämän loisto. Aviomies etsi edustustarkoituksiin sopivaa asuntoa. Luik kertoo miten miehen hiukset muuttuivat harmaiksi sinä syksynä. "Oli tapahtunut se, mikä Viron lähettiläälle tapahtuu maailmalla. Hän on joutunut hyvin vähine rahoineen hyvin rikkaiden ihmisten joukkoon, mutta hänen piti antaa vaikutelma, että kaikki on mitä parhaimmin." Italiassa ei Luikin mukaan ole mitään loukkaavampaa kuin se, että näyttää huolensa. Siksi luemme, miten uusien kenkien sijaan Viivi Luikin on etsittävä suutaria korjaamaan vanhat. Hammaslääkärikäynnin aikana hän murehtii koko ajan laskun suuruutta. Puhelinlasku kauhistuttaa.

Diplomaatin pitäisi päästä sisään piireihin. Mutta Roomassa se käy samoin kuin kaksituhatta vuotta sitten: vain sukutaustan, aseman tai rahan avulla. Vaatteista ja miten niitä kannetaan tunnistaa, ketkä eivät asu hyvässä osoitteessa. Säädyn mukaiset seikat kouluista alkaen ja päättyen sukkiin ovat Roomassa kalliita siksi, että kuka tahansa ei pääsisi lähelle. On lause, joka on kirjoitettu Italian ilmaan. Sitä hengitetään syntymästä saakka: "Olkoon muu miten on, tärkeintä on että VAIKUTELMA on hyvä!" Tuo bella figura.

Kerjäläiset opitaan ohittamaan. Sitten alkavat Balkanin-sodan pakolaiset tulvia Roomaan ja seisahtua kahvilan pöydän eteen. Juurettomuus ja ihmisten hätä tekevät itsensä jälleen tiettäväksi. Muistot 50-luvun Virosta karkoituksineen nousevat pintaan. Kauempana käydyt sodat ja niiden seuraukset voivat olla kiinnostavaa katsottavaa. Ei virolaiselle:

"Minäkin olen ollut aikoinani toisille jossain Bonnissa tai Pariisissa tai Roomassa yksi niistä siellä mustassa ihmisjonossa, yksi niistä jotka kerjuukeppiin ja kainalosauvoihin nojaten tai nelinkontin ja ryömien ponnistelevat yhä eteenpäin, tulevaisuuteen, Jumalaa kohti. Mutta siihen mustaan mustaan ihmisjonoon on silmä niin tottunut vuosien mittaan, että joka näkee sen, vaihtaa kanavaa."

Viivi Luik muistaa vuoden 1991 elokuun. Hänen miehensä lähti Toompealle. Korkein neuvosto oli antamassa itsenäisyysjulistusta. Ei tiedetty tulevatko tankit kokouksen aikana Vapauden aukiolle, pääsevätkö osallistujat palaamaan kotiin. Viivi Luik lähti laittomaan puhetilaisuuteen taskussaan sveitsiläinen linkkuveitsi. "Ehkä on totta, että jos imperiumeja ja niiden armeijoita vastaan ei mennä linkkari kädessä, niitä ei voi kukistaa koskaan." Hän sanoo olleensa valmis iskemään veitsellä elävää ihmistä, neuvostosotilasta, jos olisi tarpeen. Hän tulee muistamaan tunteen aina. Hänen lihansa, luunsa ja verisuonensa muistavat tuon päätöksen.

Juuriltaan repäistyt tai vapaaehtoisesti lähteneet, kodittomat ja outoihin oloihin joutuneet on kirjan toinen keskeinen aihe. Kirja alkaa siitä, kun 1940-luvun lopulla kolmivuotias Viivi näkee kuvan Colosseumista aukirevitystä kirjasta tuvan lattialla. Talossa asunut perhe on kyyditetty Siperiaan. Myöhemmin Luik etsii hylättyjen talojen omenapuiden alta jäätyneitä omenoita syötäväksi. Nuo Viron omenapuut seisovat raunioiden vierellä uhmakkaina kuin elävät vapaudenpatsaat. "Jos ne kaadetaan tai kiskotaan maasta, ne jatkavat kuitenkin kasvuaan metsässä."

Viivi Luik sai kirjasta Viron valtion kulttuuripalkinnon 2011. Anja Salokannel teki kirjasta suurenmoisen käännöksen.

"Äiti juoksi lumen ja tuulen läpi minun perääni. Hän tarttui takinhihaani, hänen suunsa liikkui, hän ei sanonut mitään, vain katsoi. Yhdessä silmänräpäyksessä hänestä tuli kaikkien lähtijöiden äiti. Hänen tumma hahmonsa paistaa talvihämärän läpi sieltä yhä, se paistaa niin pienenä ja yksinäisenä, se paistaa maailmanloppuun asti. Minä lähdin eteenpäin, kohti Roomaa, uskoin ihmeeseen ja tähteen ja katosin pian tuiskun pyörteeseen niin kuin minua ei olisi siinä koskaan ollutkaan."


Tommi

Kuoleman ovi avautuu
aamun sarastukseen.
Mutta muistot eivät häviä,
se mikä on ollut on aina.

Artur Alliksaar

Pax Romanan keisarillinen hinta

John Williams : Augustus (Johdanto Daniel Mendelsohn ; suomentanut Ilkka Rekiaro. Bazar, 2017)

   "Tulin kuitenkin jo varhain siihen tulokseen, että yhteiskunnan järjestyksen kannalta oli tuhoisaa kunnioittaa niitä jumalia, joiden alkulähde on vaistojemme pimeydessä. Niin kannustin senaattia julistamaan Julius Caesarin jumalaksi ja rakennutin hänen kunniakseen Roomaan temppelin, jotta koko kansa saisi tuta hänen henkensä läsnäolon. Olen varma, että kuoltuani senaatti samalla tavoin katsoo aiheelliseksi korottaa minutkin jumalaksi. Kuten tiedät, monissa Italian pikkukaupungeissa ja provinsseissa minua pidetään jo nyt jumalana, vaikka en olekaan sallinut harjoittaa tätä kulttia Roomassa. Jumaluuden ajatus on typerä mutta epäilemättä tarpeellinen. Kaikista rooleista, joita olen elämäni varrella joutunut esittämään, kiusallisin on ollut juuri tuo kuolevaisen jumalan rooli. Minä olen ihminen ja aivan yhtä hölmö ja heikko kuin useimmat ihmiset; jos minulla on ollut jokin etu muihin nähden, niin se, että olen tiennyt tämän totuuden itsestäni ja siten tiennyt muidenkin heikkoudet, enkä ole ikinä kuvitellut, että minusta itsestäni löytyisi enemmän voimaa ja viisautta kuin olen löytänyt muista. Tämän ymmärtäminen oli yksi valtani avaintekijöistä."

Näin John Williams antaa päähenkilönsä keisari Augustuksen kirjoittaa ystävälleen Nikolaos Damaskoslaiselle 14 jKr. Terveysongelmista koko ikänsä kärsinyt hallitsija on tuolloin 76-vuotias. Hän tietää kuolevansa pian ja aavistaa, että tämä matka Beneventoon vaimonsa Livian ja ottopoikansa Tiberiuksen seuraksi jää hänen viimeisekseen. Augustus lähti matkalle vastahakoisesti Livian painostamana. Augustus tiedostaa, että hänen on yritettävä valmistella maailmaa siihen sekasorron hetkeen, joka hänen kuolemaansa seuraa. Valtaistuimelle nousee Augustuksen ottopoika ja kansa tietää, että Augustus ei lainkaan pidä Tiberiuksesta. Ehkä tällainen kiintymyksen osoitus vahvistaisi Tiberiuksen tulevaa asemaa. Kirjeessään Augustus tekee tiliä elämästään ja pohtii Rooman tulevaisuutta, ei toivottomana vaan asiallisen tyynenä, itsensä hilliten kuten stoalaisen kuuluu:

   "Ilmaisemani epätoivo tuntuu ala-arvoiselta sen rinnalla, mitä olen saanut aikaan. Rooma ei ole ikuinen, mutta ei se mitään. Rooma kaatuu, ei se mitään. Barbaari valloittaa, ei sekään mitään. Roomalla oli hetkensä eikä Rooma kuole kokonaan - barbaarista tulee samanlainen kuin valloittamansa Rooma; kieli hioo hänen omaa karkeaa kieltään; ja muisto siitä, mitä hän tuhoaa, jää virtaamaan hänen veressään. Ja ajan mittaan - joka on yhtä lakkaamaton kuin tämä meri, jonka aalloilla minä hauraasti kellun - hinta osoittautuu mitättömäksi, vähemmän kuin mitättömäksi."

Augustuksen kirje, kirjan kolmas osa on ensimmäinen, jossa John Williams antaa lukijan kuulla Augustuksen oman äänen. Kaksi ensimmäistä osaa, lähes 400 sivua, on sitä ennen saatu lukea muiden henkilöiden arvioita, kommentteja ja näkemyksiä keisarista. Pääasiassa kirjeitä mutta myös sotilaskäskyjä, anomuksia, salaisia selontekoja sekä katkelmia senaatin pöytäkirjoista ja muistelmista, kaikkiaan noin 30 eri henkilön näkökulmasta. John Williams pystyy suvereenisti pitämään paketin kasassa, mutta lukijalla voi olla välillä hankaluuksia runsaan henkilögallerian ja pitkien nimien kanssa: Marcus Aemilius Lepidus, Gaius Cilnius Maecenas, Quintus Salvidienus Rufus... Vaikka Augustus ei usein juurikaan näy, on hän aina eräänlainen ankkuri, joka pitää koko tämän sekalaisen seurakunnan koossa. (Ehkä parempi vertaus olisi vahva magneetti, jonka ympärille pienet rautahiukkaset alkavat kerääntyä kuvioiksi.)

Daniel Mendelsohn kirjoittaa lyhyessä johdannossa, että vieraaksi jäävän henkilön haaste on myös etu kekseliäälle historiallisen romaanin kirjoittajalle. John Williams ripottelee kirjaansa otteita todellisesta Augustuksen elämäkerrasta Res gestae Divi Augusti (Wiki-artikkeli). Sen ja muiden asiakirjojen avulla hän käy rajaa vaikutelman ja totuuden sekä tarinan virallisen version ja epävirallisen version välillä. Vähitellen tulee esille elämän yksityisen osan ja julkisen osan välinen kuilu. Mendelsohnin mukaan Augustus on John Williamsin kurinalaisin teos ja parhaita antiikin maailmaan sijoittuvia romaaneja. Se "vihjaa menneisyydestä yrittämättä herättää sitä henkiin".

John Williams saa luomansa henkilöt kirjoittamaan uskottavasti ja ilmeikkäästi. Tyylit vaihtelevat sotilaiden karusta ja täsmällisestä kielestä runoilijoiden maalailuihin. Ystäville kirjoitetut viestit ovat suoria. Seuraavassa tasavallan kannattaja Marcus Tullius Cicero arvioi Julius Caesarin kuoleman jälkeen Roomaan tulevia Octaviusta (Augustusta) ja hänen nuoria seuralaisiaan:

"Poika ei ole mistään kotoisin eikä meillä ole mitään pelättävää ... Saamieni tietojen mukaan he ovat merkityksettömiä, eivät jalosukuisia eivätkä missään määrin varakkaita. (Ei sen puoleen, että nuoren Octaviuksen sukupuussakaan olisi kehumista; isän puolelta hänen isoisänsä oli pelkkä rahanlainaaja, ja sitä varhaisemmat juuret ovat täydellinen arvoitus).
   Joka tapauksessa nelikko norkoilee talossa kuin heillä ei olisi mitään tekemistä, juttelee vieraiden kanssa ja on muutenkin vain vaivaksi. Vaikuttaa siltä, että he tuskin tietävät mistään mitään, sillä yhdestäkään ei irtoa älykästä huomautusta; he kyselevät tyhmiä eivätkä näytä käsittävän vastauksia, vaan nyökkäilevät poissaolevasti ja kääntävät katseensa sivuun."

Cicero teki monen muun tavoin virhearvion. Hän ei arvannut, että nuorukaiset olivat vasta kartoittamassa maastoa. Caesarin murhan jälkeen he eivät tienneet kehen luottaa ja keneltä voisi saada tukea tavoitteiden toteuttamisessa. Mutta he olivat päättäväisiä ja pitkävihaisia. Ensimmäinen osa päättyy, kun Octavius on saanut vastustajansa kukistettua ja palaa Roomaan 33 vuoden iässä. Senaatti oli tarjonnut hänelle ensimmäisen kerran diktaattorin virkaa, josta hän kuitenkin kieltäytyi. Hän oli päässyt valtansa huipulle.

Kirjan toisessa osassa nousee Octaviuksen tytär Julia keskeiseen asemaan. Hänen päiväkirjansa kautta saadaan näkymä hallitsijasuvun tapahtumiin Pax Romanan vallitessa. Hinta, joka tilanteen pitämisestä vakaana piti maksaa, oli kova. Vallanperimys oli saatava varmistettua järjestettyjen avioliittojen avulla. Naisten tehtävä oli tehdä poikalapsia. Yksi ei riittänyt, sillä onnettomuudet, sairaudet ja sodat niittivät satoa.

Julian päiväkirjasta (4 jKr.):

   "Olin kaksikymmentäseitsemänvuotias. Olin synnyttänyt neljä lasta ja odotin viidettä. Olin jäänyt toisen kerran leskeksi. Olin ollut vaimo, jumalatar ja Rooman toinen nainen.
   Jos ylipäänsä tunsin jotain mieheni kuoltua, niin helpotusta.
   Neljä kuukautta Marcus Agrippan kuoleman jälkeen synnytin viidennen lapseni. Se oli poika. Isäni nimesi lapsen Agrippaksi tämän isän mukaan. Isäni sanoi adoptoivansa pojan hänen vartuttuaan täysi-ikäiseksi. Minulle asia oli yhdentekevä. Olin iloinen päästyäni vapaaksi elämästä, joka oli tuntunut vankeudelta.

"Mutta en minä vapaaksi päässyt. Vuosi ja neljä kuukautta Marcus Agrippan kuoleman jälkeen isä kihlasi minut Tiberius Claudius Nerolle. Hän oli aviomiehistäni ainoa, jota vihasin."

(Huom: ei se Nero, jota syytettiin Rooman palosta. Hän hallitsi myöhemmin v. 37-68). Ei siis ihme, että Julia tunsi omien sanojensa mukaan olevansa "Rooman mieliksi porsiva emakko".

Julian kohdalla Octavius (Augustus) joutui sittemmin tekemään erään elämänsä raskaimmista päätöksistä. Octavius sai selville, että Tiberiusta vastaan oli suunnitteilla salaliitto. Suunnitelmaan kuului myös surmata Octavius. Julia oli aloittanut suhteen erään salaliittolaisen kanssa ja haaveili peräti uudesta avioliitosta. Myös Tiberius oli kuullut salaliitosta vakoojaltaan ja saattaisi vallan hyvin teloittaa vaimonsa, mikäli Julia joutuu maanpetosoikeudenkäyntiin. Hän aikoi koota sotajoukon ja tulla Roomaan suojelemaan Octaviusta ja muita vallanpitäjiä. Tiberiuksesta tulisi suosittu sankari ja Octavius olisi vaarassa menettää auktoriteettinsä. Kansalaissodan uhka leijui jälleen ilmassa. Octavius halusi pelastaa tyttärensä hengen ja vetosi laatimiinsa uusiin avioliittolakeihin. Niiden avulla hän karkotti tyttärensä Roomasta ja määräsi hänet loppuiäkseen kotiarestiin syrjäiselle saarelle. Octavius ei nähnyt enää koskaan tytärtään.

John Williamsin kirja alkaa Julius Caesarin kirjeellä Augustuksen äidille Atialle (45 eKr.). Kirjeen avaus on jylhä:

"Lähetä poika Apolloniaan."

Vaikuttavassa kirjeessään - eräässä parhaista joita ikinä olen lukenut - Julius Caesar painottaa, että äidillä ei ole lainkaan sanavaltaa poikansa tulevaisuuden suhteen. Julius Caesar sanoo palaavansa Roomaan elinikäisenä diktaattorina senaatin päätöksellä, jota se tosin ei vielä ole huomannut antaa. Hänellä on siten valta nimittää ratsuväen ylipäällikkö, joka on asemaltaan hänen jälkeensä toinen Roomassa. Ja kuten Atia on ehkä aavistellut, hän on nimittänyt tehtävään Atian pojan Octaviuksen.

"Asia on päätetty eikä päätöstä peruta."

Klassinen tragedia alkaa siitä, kun onnettomuus on jo tapahtunut. Päähenkilöiden kohtalo on alusta asti sinetöity eikä pelastumisen mahdollisuutta ole kuten draamassa. Caius Octavius Caesarin, tulevan Augustuksen piti selvitä nousevassa myrskyssä kuten parhaiten taisi.

Entä se hinta? Kirjan loppupuolella Julia keskustelee isänsä kanssa:

   ”'Isä', minä kysyin, onko se ollut sen arvoista? Sinun arvovaltasi, tämä pelastamasi Rooma, tämä rakentamasi Rooma? Onko se ollut kaiken sen arvoista mitä olet joutunut tekemään?'
   Isäni katsoi minua pitkään, ja sitten hän käänsi katseensa. 'Minun täytyy uskoa, että se on ollut', hän vastasi. 'Meidän kummankin täytyy uskoa, että se on ollut.'"


Tommi