Avainsana-arkisto: puutarhanhoito

Viherturaajan havaintoja III. kasvuvyöhykkeeltä

Mari Mörö : Vapaasti versoo : rönsyjä puutarhasta (Kirjapaja, 2010)

"Alkukesän kasvimaata katsellessa pitäisi tuntea levollisuutta ja kauneutta. Pakkokitkentä ja kurileirin painajaiset eivät saisi tulla mieleen. Siemenet työntyvät maasta hiljakseen kuten myös rikkaruohot. Alkukesän kasvuvoimasta saa ihminenkin osansa. Se tarttuu niin, että vaikka ei tekisi mitään, kaikki kaartuu eteenpäin. Ajalla on äkkiä suunta, jos se jossain vaiheessa talvikauden aikana pääsi hämärtymään.
   Jos kurileirin painajaiset kasvun äimistysten edessä tulevat kuitenkin mieleen, niin on syytä tarkistaa asennetta. Puutarha ei ole näyttämisen eikä elvistelyn paikka eikä se saa tuntua rangaistussiirtolalta. Ne ahkerimmatkin tarhurit nauttivat tekemisestään, vaikka laiskempi luulee touhun kääntyvän jo työkrampin puolelle. Toinen pitää työnteosta ja toinen laiskottelusta ja kun oikein tarkkaan mietitte, niin kummankohan heistä kannattaa perustaa puutarha?"

Mari Mörö, mikkeliläinen kirjailija ja ilmeisen intohimoinen puutarhaharrastaja, oikea viherturaaja on tätä kirjaa ennen kirjoittanut kaksi muuta multaheimolaisuutta käsittelevää kirjaa: Melkein kaikki itää sekä Parhaat päiväni pihalla. Itselleni tämä ihastuttava kirja oli ensikosketus aiheeseen, joka on hieman etäisempi. Kuitenkin tätä voi lämpimästi suositella, sillä se selvittää miksi etenkin keväällä puutarhamyymälöissä vallitsee aivan omalaatuinen tunnelma, kun vienosti rapisevat siemenpussit enteilevät tulevaa kasvukautta. Ymmärrys lisääntyi myös miksi kesällä puolisosta näkyy pihan perällä yleensä kumarainen selkä tai vain kumisaappaan pohjat sekä takamus.

"Puutarha on myös sarja helppojen perustaitojen ylläpitämistä. Siksi se on niin terapeuttista. Konkretia ja pulmien ratkaisu ovat palkitsevia kokemuksia. Luovat perusaskareet tyhjentävät kovalevyn. Halkojen hakkaaminen, tiilien naputtelu vanhasta laastista, oksien hakettaminen...
Tekemisen kautta mieli tyhjenee. Pienet teot, jotka teemme päivästä toiseen ja joihin sisältyy johtoajatus - se ylläpitää jatkuvuutta. Monikaan työpaikka ei tarjoa merkitystä saati sisältöä. Ja yhä useampi ihminen toteaa, ettei ura tee ihmistä."

Kun monella työpaikalla tai ihmissuhteissa ei enää tunnu jatkuvuutta olevan, niin luonnossa jatkuvuudesta ei ole pulaa. Se on myös eräs puutarhaharrastuksen terapeuttisista ulottuvuuksista sanoo Mari Mörö. Tekevä ja askareissaan intoa hehkuva henkilö ei voi peitellä laatuaan. Mörö toivoo, että jokainen voisi löytää yhden itseään ja ympäristöään vahingoittamattoman asian, josta voi vilpittömästi innostua. Jos synkkyys voi levitä, niin onneksi myös innostus on tarttuvaa. Sille on annettava tilaisuus.

Hylätään siis ainakin hetkeksi vallitseva humujargon ja täpinäelämä ja isketään istutuslapio ja kourat kunnolla kompostoituneeseen multaan. Ihmetellään pikkuisen siinä sivussa maailman yhä hullummaksi käyvää menoa. Onneksi ikääntyvän viherpeukalon ei tarvitse mielistellä oikeastaan enää mihinkään suuntaan. Jos hän on kontallaan, niin vain ja ainoastaan harrastuksen ja intohimojen vuoksi.

"Taivas on tuntunut tippuneen niskaan siellä täällä, ja uusiksi menevät tutut yhtälöt. Historia on opettanut sen, että talouden taantuman myötä juureva viitseliäisyys alkaa kiinnostaa yhä useampia. Mikä äsken oli mitätöntä ja latteaa, onkin nyt sisällöltään monivivahteista. Ihmiset alkavat viihtyä paikallaan, asunnosta halutaan koti, ei pelkkä tavaroiden säilytyspaikka. Kasvun ihmeitä halutaan kokea ja edesauttaa, se palkitsee. Kaupunkien aarimaille riittää innokkaita käyttäjiä."

Kirjan viesti on selkeä: Kädettömien aika meni jo! Pitkä ja syvällinen mutta kapean sektorin tieto yhdessä asiassa ei takaa mitään. Siihen on liitettävä konkreettisia taitoja, jos ylipäätään aiomme pitää putiikin pystyssä. On opittava pois uuden hankkimisesta. Lisää kattilanpaikkaajia, sutareita ja kaikenlaisia korjaajia! Kansalaistaidot on palautettava kouluihin!

Mari Mörö haluaa uskoa meille salaisuuden: sellainen elämä, jossa ihmeitä ei tarvitse hakea kaukaa voi olla sisältöä notkollaan. Sillä mittakaava ei ratkaise vaan asenne. "Havaitse, aisti - haltioidu." Pottu kasvaa oli pitkäkuituisen sellun maailmanmarkkinahinta mikä tahansa eikä viitekorko tai eläkepommista kiljuminen vaikuta ollenkaan silmujen pullistumiseen, tomaattien esikasvatukseen eikä ensimmäisten krookusten ilmaantumiseen. Kasvu on jokaisella pihalla itse asiassa aina päällä, jossain vaiheessa, ja se sekä mahdolliset satonäkymät valaisevat päiviä ja siivittävät arkea:
"Sitä ei voi tiristää loppuun, siitä ei tule pörssiruumiita, ei fataaleja uutisia. Tulee uusia tilanteita, kaikki alkaa alusta tai jatkuu siihen, mihin edellisellä kerralla jäätiin."

Kesätöissä kalmistossa

Kai Sadinmaa : Kuolleiden kirja : eli kuinka kävelin Suomen suurimman hautausmaan halki ja opin kaiken elämästä, hautaamisesta, rakkaudenkaipuusta ja puista (Into, 2019)
aurinkoliisoja 
samettikukkia 
syyshortensioita 
douglaskuusia 
japaninmagnolioita 
makedonianmäntyjä 
Tässä vaiheessa elämässä hautausmaan portin kolahdus on paljon lähempänä kuin synnytysosaston automaattioven pehmeä suhahdus. Olisiko siis aiheellista tutustua viimeisen leposijansa olosuhteisiin? Siihen tämä Kai Sadinmaan kirja on kyllä erinomainen johdatus. Heti kirjan alussa käy selväksi, että ainakin jotkut hautausmaistamme ovat kasvillisuun suhteen ällistyttäviä runsaudensarvia.

pilvikirsikoita 
purppuratuomia 
katsuroita 
hopeasalavia 
birgitanpihlajia 
begonioita...

En tiedä onko Kai Sadinmaa puutarha-alan harrastajia, mutta jos ei ole, niin hänellä on pitänyt olla joku todellinen asiantuntija opastamassa kirjoitustyössä. Faktat napsahtelevat vaikuttavasti ainakin tällaisen epä-hortonomin mielestä. Varsinkin lämmöllä kuvatut puut saavat Sadinmaalta erityistä huomiota. Vedennoususta rungosta ja puiden välisestä kommunikaatiosta sekä juuristojen ja sienirihmastojen yhteistoiminnasta tuli minulle paljon uutta tietoa. Mitenkään erityisen kuolleelta paikalta hautausmaa ei vaikuta. Kai Sadinmaan tehtävä Malmin hautausmaalla oli kuitenkin monitahoisempi kuin koota sen kasvitieteellinen opas. (Toki kasveista kiinnostuneita ajatellen takakannessa on selkeä kartta hautausmaan eri puista ja puukujanteista.)

Malmin seurakunta kutsui Kai Sadinmaan papiksi hautausmaalle kesäkaudeksi 2018. Hänen tuli olla paikalla ihmisten tavattavissa ja olla läsnä heille, jotka halusivat keskustella ja jakaa asioitaan papin kanssa. Sadinmaasta pesti kuulosti pitemmältä hiljaisuuden retriitiltä. Luultavasti varsinaisia sielunhoidollisia tehtäviä oli sen verran sopivasti, että niiden lomassa Sadinmaa saattoi perehtyä kasvistoon ja hautausmaan muihin toimintoihin. Hän teki omia havaintoja ihmisistä ja kävijöistä, sillä kontaktit eivät aina onnistuneet. Joku toistuvasti haudalla seissyt torjui välittömästi hänen varovaisen lähestymisensä. Hautausmaan hämärimmissä osissa yksikseen viihtyvä, Nuuskamuikkusta muistuttava "Sarjakuvamies" rakasti taas alppiruusuja. Korttelissa 7 hänellä oli eräs tietty lemmikkikasvi, jota hän kävi säännöllisesti hoitamassa.

"Ennen kuin työkaluvarasto suljetaan, menen hetkeksi roikkumaan kattopalkkiin kiinnitettyyn tankoon. Siihen on merkitty painorajaksi 75 kiloa. Yritän keventää itseäni, sillä oma painoni menee vähän rajan yli. Roikkuminen tekee hyvää jumittuneille lihaksille. Tunnen, kuinka ne venyvät lapaluissa ja alaselässä. Olen rampannut lääkärissä, fysioterapiassa, kansanparantajilla ja syönyt lääkkeitä ilman mitään tuloksia. Hermopinne ei tahdo laueta. 
 Lihasjumi ei ole mikään ihme, sillä viimeiset vuodet ovat olleet raskaita ja stressaavia. Elämäni on ollut monella tavalla lukossa. Olen ollut ammatillisessa umpikujassa ajauduttuani mielipiteideni ja ajatusteni takia kirkon marginaaliin. Pidemmän päälle ei ole kovin miellyttävää joutua 'profeetan' ja 'rakkikoiran' rooliin. Parin kuukauden hautausmaapapin keikka on ensimmäinen työni kirkossa viiteen vuoteen. Minulle sopii hyvin kohdata ihmisiä hautausmaalla, elämän ja kuoleman rajalla. Täällä on aikaa pysähtyä oleellisen äärelle."

Luonnon ja ihmisten havannoinin ohella Kai Sadinmaa kertoo hautaamiseen liittyvistä käytännöistä. Minne vanhat hautakivet haudataan? Moneenko kerrokseen arkut voidaan haudata? Loppuuko tila? Käynti krematoriossa vie Sadinmaan voimat:

"Mietin Caritaa ja sitä, kuinka hän jaksaa vuodesta toiseen tehdä noin rankkaa työtä, kun itselleni lyhyessä vierailussa oli jo aivan tarpeeksi. ... Vaikka papin työssä joutuu tekemisiin kuoleman kanssa, se on vielä lasten leikkiä verrattuna krematorionhoitajan työhön, jossa joutuu konkreettisesti näkemään kuoleman ja vielä haistamaan sen."

Caritan kertoman mukaan työ on rankkaa, varsinkin silloin kun joutuu tarkistamaan uunista palamistilanteen ja näkee osittain palaneen vainajan, jonka aivot voivat olla juuri kiehumassa.
 - "Nämä kuvat palavat silmien verkkokalvoille, ainakin hetkeksi... ja kun näihin näkyihin lisää uunista tulevan palaneen lihan hajun.
 Henkisesti vahvoilla ollessaan tämä ei ole Caritalle ongelma, mutta hän painottaa taas kerran, että tilanne on aivan erilainen, jos masennus vaivaa. Pahoja tilanteita ovat myös lapsivainajat. 
 - Jonkun ne pitää kuitenkin tehdä, hän huokaa."