Sahlberg, Asko: Pilatus. Like 2016.
Kertomuksensa alussa Pontius Pilatus toteaa: ”Tahdon varoittaa jälkeeni tulevia lapsellisesta uskosta elämän autuuteen ja omahyväisestä vimmasta kivetä polkunsa maineteoilla, sillä autuus on katoavaista ja mainetekojen muiston pyyhkäisee pois leppymätön tuuli. Ihminen iloitkoon, kun on sen aika, pimeyden voimien edessä hänen on nöyrtyminen.” (s. 7)
”Aikamme Waltarin ajaton romaani vallanhimosta” – romaanin takakannen mainoslause osuu kohdalleen. Pilatuksessa tosiaan on jotakin Mika Waltarilta tuttua. Pilatus muistelee, kuten roomalainen senaattori Waltarin Ihmiskunnan vihollisissa, jossa kuten tässäkin kirjassa juutalaisuus ja alkukristittyjen vaiheet ovat keskeisessä osassa tapahtumia ja aatemaailmaa. Muistelmissa on samaa korutonta henkeä kuin Sinuhessa.
Pilatus tuo mieleeni vielä kolmannen erinomaisen romaanin, Stefan Heymin 1970-lukulaisen teoksen Der König David Bericht / The King David Report, joka toivottavasti joskus suomennettaisiin: kuningas Salomon kauden monenkirjavaa väkeä, kontrasteja, juonitteluja, mutta myös huumoria.
Kirja kertoo Pilatuksen tarinan ja urakehityksen sotilastribuunista pretoriaanikaartin tribuuniksi ja lopulta Juudean prefektiksi. Pilatus on pyrkyri, muttei kuitenkaan niin häikäilemätön, että etenisi valtaan rauhallisin mielin. Päinvastoin hän harmittelee vajavaisuuksiaan.
”Heikkouteni on aina ollut se, että sydämeni alkaa vääntyillä rinnassa ja maksaani kivistää, jos asiat eivät suju toivomallani tavalla” (s. 12). Mies on siis liian herkkä. Surmatut ja kidutetut kummittelevat hänen mielessään.
Roomasta hän ei opi pitämään, koska juonittelut, vaaralliset juorut ja ahneuden ilmentymät häiritsevät häntä, ja on siksi tyytyväinen saadessaan viran Juudeasta. Mutta siellä hänen riesakseen koituvat niskoittelevat ja uskonkiihkoiset juutalaiset, joiden Jahve on roomalaisten silmissä anteeksiantamattoman pöyhkeä julistautuessaan maailmankaikkeuden ainoaksi jumalaksi.
Pilatus on paljon enemmän kuin romaani vallanhimosta: päähenkilönsä ansiosta se on tutkimus ihmisen muutoksesta, kehityksestä. Kauniina juonteena kulkee oikea rakkaustarina, Pilatuksen ja hänen vaimonsa Claudian suhde.
Sahlberg tutkii historiaa ja muovaa uskottavan romaanin. Pilatus vilisee tuttuja nimiä Herodeksesta Tiberiukseen ja Caligulaan. Juudeaan asetuttuaan Pilatus joutuu toistuvasti tekemisiin kiistanalaisen hahmon, Jeshuan kanssa, samoin viekkaan papiston kanssa, ja tapahtumat etenevät Raamatun kertoman mukaisina. Jeesuksen kärsimysnäytelmään liittyy kuitenkin yllätysmomentteja juuri päähenkilön sielunelämän valossa.
Kirja käynnistyy kriisikohdasta, jossa Pilatus menettää asemansa Juudean prefektinä ja kääntyy kohti menneisyyttään. Hän käy läpi sotia, seikkailuja, valtapelejä, rakkautta ja kulttuurien yhteentörmäyksiä. Hän yrittää ymmärtää elämäänsä imperiumin orjana.
Runsas, liki 450-sivuinen kirja häikäisee upealla kielellään ja tyylikeinoillaan. Minäkerronnan katkaisee muutamassa harkitussa kohdassa Pilatuksen tuntoja kuvaileva sinä-muoto, kuten tuoreen prefektin matkatessa kohti tuntematonta Juudeaa:
”Sinun ei tarvitse etsiä kammottavinta hirviötä merestä; jätit sen Italian mannermaalle. Rooma on valtava peto, jonka lonkeroon olet nytkin takertunut. Oletko todella päässyt eroon juonitteluista, hylännyt ylellisyyden, karttanut kateuden? Tahraako kätesi jo huomaamattasi huomisissa vuodattamasi veri? Sinä valtakunnan tahdoton palvelija, piittaamaton portto, kuka on suonut sinulle oikeuden määrätä ihmiskohtaloista, ryövätä köyhät, alistaa jo moneen kertaan alistetut? Oletko sinä se, jonka jäljiltä tuhka raiskatussa maassa vaiti valittaa?” (s. 111)
Tuon tuostakin lukija voi pysähtyä makustelemaan aforismien kaltaisia lauseita.
”Jos olen jotakin oppinut, niin tämän: pimeyttä täytyy katsoa suoraan silmiin.” (s. 7 )
”Aika on illuusio, josta ihminen luo oman harhaisen kuvansa.” (s. 90)
”Jokainen murhe kuljettaa ihmistä pienen askeleen nöyryyttä kohti.” (s. 93)
”Ihmisen kyky tuomita toiset on niin suunnaton, että sille vetänee vertoja vain hänen kyvyttömyytensä tuomita itsensä.” (s. 173)
Pilatus ei kuitenkaan paasaa. Se henkii paremminkin antiikin tragedioiden henkeä, raskaita kohtaloita, joita ihminen ei voi välttää eikä paeta. Väistämättömyys, ”jumalten pilkan” kohteeksi joutuminen tuo ihmetystä ja surua. Pilatus on kertoja, jolla ei ole enää illuusioita maailmasta eikä varsinkaan itsestään. Ja sen lopullinen hyväksyminen tuo hänelle sisäisen rauhan. Jeshuan tapaaminen on jättänyt jäljen.
Tommin arvion Asko Sahlbergin romaanista Amandan maailmat voit lukea tästä.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 