Rääkätyn kosto

Iida Rauma: Hävitys: tapauskertomus. Siltala 2022.

Kun lapsi joutuu koulussa opettajan vihakampanjan kohteeksi, miten siitä voi selviytyä? Romaanissa Hävitys 1990-luvun peruskoulun tapahtumat ovat kuin kauhutarinasta. Opettaja suosii selvästi joitakin tyttöjä ja vainoaa yhtä. Hän ärsyyntyy, kun tämä yksi tietää ja tahtoo tietää lisää, hän vaientaa kysymykset, kyseenalaistaa lapsen tiedot ja jopa havainnot, yllyttää luokkatoverit tätä yhtä vastaan. Ja tämä tapahtuu ”tasokkailla” musiikkiluokilla.

Opettaja on niin epäjohdonmukainen palautteessaan ja kurinpidossaan, että vääryys huutaa taivaisiin. Tämä yksi jätetään ulkopuolelle, häntä saa töniä ja tuuppia, hänelle saa huudella. Häntä ei kai olisi kaivattu Kaarinan musiikkiluokille laisinkaan; hän tulee Littoisista, ja opettaja ihmettelee kaikkien kuullen littoislaisten valintaperusteita. Opettaja on epätasapainoinen, arvaamaton, ja peliä pelaavat lapset osaavat vetää oikeasta narusta, mutta tämä yksi ei tahdo teeskennellä, ja taistelu opettajan kanssa saa pian kafkamaisia piirteitä. Tekeepä hän mitä tahansa, tulos ei kelpaa opettajalle, ja hän on vapaata riistaa kaikille kiusaajille. Välitunteja, ruokailuja, siirtymisiä paikasta toiseen värittää pelko, ellei suorastaan kauhu.

Opettajien on ihmeen vaikea tehdä koulukiusaamiselle mitään. Sille, että lasta nimitellään, uhkaillaan, mukiloidaan, hänen tavaroitaan siepataan ja kätketään jne. Ratkaisu on tuttu ja kyseenalainen: kiusattu vaihtaa koulua.

”Mä ehin vaihtaa peruskoulun aikan kolme kertaa kouluu, Luostis oli jo toka ja koskaan ei ees puhuttu et joku muu vois joutuu vaihtaan. Eikä niil siirroil ollu ikin mitään vaikutust ja kaikis kouluis oli muka tosi tiukka linja kiusaamisen suhteen, nollatoleranssi, nii ne ain sanos et kiusaamista ei suvaita yhtään… Enkä mä sillo viäl ymmärtäny sitä vaiks se vaivas mua iha älyttömän paljon et onks se jotai välinpitämättömyyttä vai eiks ne iha oikeesti tajuu tai nää tai osaa auttaa. Mut sit myöhemmin mä oon käsittäny et se onki ihan ymmärrettävää ja oikeestaan aika mielekästä. Et se johtuu siit ryhmähengest. Ku opet haluu et luokal ois hyvä henki ja siks ne inhoo jos niiden pitäs puuttuu joonki tommoseen ikävään.”

Iida Rauma on sanonut julkisuudessa, että kaikki kirjassa oleva on totta ja hänelle lapsena ja nuorena tapahtunutta. Rauma on myös sanonut kirjoittaneensa romaanin kostoksi yhteiskunnalle. Se, että kertoja nimeltä A painii alter egonsa, ”kirjailijaminänsä” kanssa ja etäännyttää tapahtumia kertomalla ne epäsuorasti, on tehokas tyylikeino.

Romaanin teema on siis koulukiusaaminen tai oikeastaan lapsiin kohdistuva väkivalta sekä sen esilletuominen, että elämme lapsivihamielisessä maassa. Kenenkään aikuisen ei tarvitse sietää sellaista kohtelua kuin mitä koulukiusatut lapset joutuvat pahimmillaan kestämään. Kirjassa protestoidaan voimakkaasti sitä vastaan, että kiusaamisesta herkästi tehdään yksilöiden välinen asia, vaikka pitäisi tutkia ryhmädynamiikkaa sekä puuttua nopeammin pihoilla ja käytävillä vähänkin eskaloituneisiin tilanteisiin. Pitäisi tunnistaa, että joskus opettajan suosikkioppilaat ovat pahimpia kiusaajia, kuten Rauman tapauksessa.

Kyytiä saavat myös koulukiusaamista käsittelevät pedagogiset opukset, niiden ”alentuva hyminä” sekä kiusaamista torjuva suomalainen KiVa koulu -kampanja, joka vastikään on saanut 2,5 miljoonan euron hanketuen geenitutkimusta varten, siis lähestyäkseen kiusaamistapauksia ihmisten geneettisistä eroista käsin; ovatko jotkut luonnostaan tunnekylmiä kiusaajia ja jotkut toiset ”parempia” uhreja? Ei uskoisi, että 2020-luvulla asiaa lähestytään noin oudosta kulmasta.

A joutuu yläasteella jopa kuristamisen kohteeksi, tuntee tukehtuvansa, puolustautuu lyömällä, minkä seurauksena hän saakin syyt niskoilleen ja joutuu pyytämään anteeksi kuristajaltaan. Rauma kuvailee absurdia kauhua kuraattorin vastaanotolla:

”Sä voit puhuu sun tunteista, kuraattori sanoi, pelottaako sua? Eikä A tajunnut, miten hänen tunteensa liittyivät käsillä olevaan kaameuteen, mikseivät aikuiset vain voineet olla sitä mieltä, että kuristaminen oli väärin ja sillä selvä, mutta juuri sitä mieltä ne eivät olleet, juuri siinä kohdassa ne vaihtoivat puheenaihetta tai alkoivat udella hänen tunteistaan. Valmiiksi avatun nenäliinapaketin vihjaileva odotus, rasvatahraisten silmälasien läpi tihkuva tuijotus, yhtä hyvin kuraattori olisi voinut laskea nihkeän kämmenensä A:n reidelle ja hinkata ja tavallaan tämä hinkkasi. Eikä häntä pelottanut, A sanoi, hänestä tuntui, että hän vajosi, mutta sitä hän ei aikonut kertoa kuraattorille, miten hän olisi voinutkaan, kun sopimus siitä, että hänen tunteensa olivat mielekkäässä suhteessa todellisuuteen, oli sanottu irti, hänen kokemuksensa oli muutettu oireeksi, ja jos hän yrittäisi selittää sen kuraattorille, sekin palautettaisiin yhdeksi hänen oireekseen, ”- – –

Hävitys ällistyttää ideatason runsaudellaan. Systeemin nujertamat lapset rinnastetaan menneiden aikojen hylkiöihin, hysteerikkoihin, vainottuihin ja alistettuihin. Ne väkivallan kehät, jotka sulkevat sisäänsä yksittäisen koululaisen, laajenevat globaaleiksi, kaupunkien tuhoon, historiattomuuteen ja maailman kokonaisvaltaiseen raiskaamiseen.

1990-luvulla koulua käyneet eläytyvät varmasti myös yksityiskohtiin. Lamaleikkausten kohteiksi joutuneet koulut, sijaisten puute, ysärivaatteet, poppikappaleet, seinättömien tilojen muoti (”lisääntyneet aistiärsykkeet rikasta ja kuohkeaa maaperää keskittymisongelmille, oppimisvaikeuksille ja turhautumisen purkautumiselle aggressioksi”).

Iida Rauma on puhunut paljon julkisuudessa kirjastaan, kertonut kokemuksistaan. Tällaisissa tapauksissa syntyy helposti värittynyt, mutta puutteellinen ennakkomielikuva. Näin kävi ainakin minulle. Hävitys on niin paljon enemmän kuin henkilökohtaista kostoretkeä. Kaarinan koulukauhujen rinnalla elää ja hengittää voimakkaasti Turku, kirjailijan asuinkaupunki, jonka historian tietoinen tuhonta tuodaan yksityiskohtaisesti päivänvaloon. Ihmettelen, jos Iida Rauma ei saa tästä hyvästä jotakin Turku-tietoisuuspalkintoa, niin elävästi hän nostaa esiin Turun paikallistietoa, anekdootteja, kehityskulkuja oman historiansa luotaamisen lomassa. Loisteliaasti kirjoitettu Hävitys ansioituu myös turkulaisen murteen tallentajana.

Kirjan tärkein asia silti on nostaa kissa pöydälle. Mitä peruskouluissa oikein tapahtuu, ja kuka kantaa vastuun koulukiusatun lapsen elämän pilaamisesta?

Taina