Seikkailun iloa kreivin seurassa

Dumas, Alexandre: Monte-Criston kreivi. Lyhentäen suomentanut Lauri Hirvensalo. WSOY 1982 (kuudes painos).

Valepukuja, peitenimiä, loistavia liiketoimia, lahjontaa, kiristystä, myrkyttäjiä… Seikkailuromaani on se sana, joka toistuvasti liitetään Alexandre Dumas’n kirjaan Monte-Criston kreiviin. Ja toden totta ranskalainen klassikko sisältää kaikki kunnon seikkailun ainekset: siinä on kelmien punoma salajuoni, jonka seurauksena syytön sankari joutuu vankilaan, huikea pako vankilasta, aarre, niin suunnaton, että se mahdollistaa kaikki ajateltavissa olevat hankinnat, on salasuhde ja siitä syntyvä lapsi, joka haudataan elävältä mutta joka nousee kuolleista ja suorittaa merkittävän pahisroolin tässä draamassa, on valeasuja ja murhaajia, merimiehiä, hengenmiehiä, onnenonkijoita ja härskejä keinottelijoita. Ja toki myös puhdasta, kaunista rakkautta.

Suomalaisittain kirjan suuret teemat on helppo muistaa k-linjana: kateus, kauna, kosto ja katumus. Ensin on päähenkilöön, Edmond Dantèsiin kohdistuva kateus, joka käynnistää tapahtumat. Viruessaan vankilassa  Dantès säästyy hulluudelta keskittymällä koston ajatukseen.

Kun hän pääsee vankilasta, hän on täynnä kaunantunnetta ja alkaa kostaa. Se onnistuu jopa paremmin kuin hän saattoi etukäteen aavistaa, joten lopussa hän on kypsä myöntämään, että liian pitkälle meni. Seuraa k-linjan viimeinen ja ylevöittävä etappi, katumus.

Kirja alkaa siitä, kun salskea merimies Edmond Dantès ohjaa kauppalaivan Marseillen satamaan vuonna 1815. Laivan kapteeni on merillä sairastunut ja kuollut, ja Dantés on perämiehenä ottanut ohjat. Dantésin kaikinpuolinen pätevyys herättää kateutta Danglars-nimisessä merimiehessä, joka itse haluaisi suosiota. Dantèsilla on kiire naimisiin kauniin katalonialaisen Mercedesin kanssa, ja samaa Mercedestä havittelee myös katalonialainen Fernand. Sekä Danglars että Fernand ovat totaalisia mätämunia, mikä käy pian ilmi ja vain pahenee myöhemmissä vaiheissa.

Eletään Ranskan historian aikakautta, jossa kuningasvallan kannattajat ja bonapartistit ovat vuorotellen voitolla. Danglars ja Fernand sekä muuan rähjäveikko Caderousse kyhäävät nimettömän ilmiantokirjeen, jossa vihjataan Dantèsin olevan bonapartisti. Onhan hän käynyt merimatkallaan Elban saarella kapteenin pyynnöstä. Kirje lähtee yleiselle syyttäjälle Villefortille, ja Villefortin määräyksestä tapahtuu dramaattinen pidätys: virkavalta noutaa Edmond Dantèsin kesken tämän kihlajaisten.

Syyttäjällä on omat motiivinsa vaientaa Dantès noin niin kuin varmuuden vuoksi: Villefortin oma isä on Elban kuvioihin sotkeutunut oikea bonapartisti, ja virkamies arvelee Dantésin tietävän liikaa, vaikka nuori merenkulkija on yhtä viaton ja epäpoliittinen kuin koiranpentu. Niin Dantès teljetään mielivaltaisesti pahamaineiseen Ifin vankilaan edes kertomatta, mikä hänen rikoksensa on.

Neljätoista vuotta kuluu vankilassa kammottavissa oloissa, mutta toivo häämöttää. Dantès tutustuu naapurisellin pappiin, isä Fariaan, joka on kaivanut pikku hiljaa pakotietä. Miehet jatkavat työtä yhdessä, ja Faria opettaa Dantèsille kaiken tietämänsä vieraista kielistä kemiaan. Vasta Farian kanssa keskustellessaan Dantès myös kykenee hahmottamaan, millaisen juonen kohteeksi on joutunut. Seuraa uskomaton pelastuminen, ja Farian ”testamenttaaman”, Monte-Criston saaren aarteen turvin Dantès aloittaa uuden elämänvaiheen ja kammottavan kostamisensa.  Hän käyttää vastedes kolmea eri sivupersoonaa ja salanimeä ollen milloin pappi Busoni, milloin englantilainen lordi Wilmore tai Sindbad Merenkulkija.

Kun kreivi on asettunut Pariisiin, hän herättää heti seurapiirien huomion. Kaikki rikkaat ja tärkeät ovat kiinnostuneita komeasta, salaperäisestä muukalaisesta, sen minkä ehtivät asiaa pohtia Espanjan- ja Haitin-papereilla keinottelultaan, hevosajeluiltaan ja lemmenasioiltaan. He ovat tietävinään, että tulokas olisi palvellut sotaväessä Intiassa, löytänyt Tessaliasta hopeakaivoksen ja touhuaisi nyt Pariisissa perustamassa kivennäisvesikylpylää.

” ’…pitäisin häntä Byronin kaltaisena miehenä, johon onnettomuus on luonut kohtalokkaan leimansa.’ ’Franz pitää kreiviä kuin haudantakaisesta elämästä palanneena’ ”(s. 256)

Kreiviä eivät toki ensisijaisesti kiinnosta mitkään kivennäisvesikylpylät, vaan hän toimii järjestelmällisesti tuhotakseen Caderoussen, Danglarsin, Villefortin ja Fernandin. Eikä kaikki ei ole pelkkää kostoa, sillä kreivi tekee paljon hyvää, myös pitämättä siitä meteliä. Matkustellessaan hän pelastaa pari henkilöä, tosin tehden heistä omia palvelijoitaan, mutta kuitenkin. Hän pelastaa myös laivayrityksen, jota hän palveli ennen kuin joutui vankilaan ja jonka omistajaperheeseen hän säilyttää tapahtumien loppuun saakka aivan erityiset suhteet.

Itse Dantès monine persoonineen muistuttaa rajattoman kykenevää Elmoa, joka on paitsi huippukuntoinen atleetti myös erinomainen kivääri- ja pistooliampuja, kosmopoliitti, useiden kielten hallitsija sekä taiteen, kulttuurin ja gastronomian tuntija. Tämä monitaituruus menee paikoitellen auttamatta yli, mutta mitä siitä. Elmomaisuudella on viihdearvonsa. Ajankuvaa lienee siinä, että hasista ja oopiumia maistellaan melko huolettomasti.

Minulle tämä uusi luenta Aarrearkun merkeissä oli yllättävän emotionaalinen kokemus, kun Monte-Criston kreivi näyttäytyi myös psykologisena kehitysromaanina. Edmond, iloinen, hyväuskoinen, lapsenkaltaisesti hyväntahtoinen sielu oppii petkuttamaan, valehtelemaan, valepukeutumaan, hiipimään varjoissa, iskemään. Raha avaa hänelle kaikki ovet. Hänestä tulee rikas ja arvostettu, mutta hinta ”menestyksestä” on hirveä. Hän menettää rakkaimpansa: sekä nuoruudenrakastetun Mercedeksen että isänsä.

Muutos alkaa vankilassa.

Isä Faria: ” ’Minua kaduttaa, että tulin auttaneeksi teitä tutkimuksissanne ja sanoneeksi, mitä sanoin.’

’Miksi niin?’ Dantès kysyi.

’Koska olen herättänyt sydämessänne sellaisen tunteen, jota siellä ei ennestään ollenkaan ollut, nimittäin kostonhimon.’ ” (s. 114)

”Silmissä oli syvän alakuloinen ilme, milloin niistä ei välähtänyt synkkä ihmisvihan salama.” (s. 149)

” ’Olen tehnyt lupauksia useampiakin, ja toivon niidenkin käyvän toteen, toinen toisensa perästä.’

 Sindbad lausui nuo sanat aivan tyynesti, mutta kuitenkin hänen katseessaan välähti outoa julmuutta.” (s. 223)

Mennyttä on siis vilpittömyys, vähävaraisuus ja vaatimattomuus, tilalla on korskea ylvästely ja kyynisyys. Siksi kreivin nöyrtyminen kirjan lopussa on lukijalle helpottavaa; myötätunto herää uudestaan. Kreivi myöntää menneensä liian pitkälle, kuvitelleensa olleensa Jumalan kaltainen ”koston oikeutuksessaan”. Hän saa vielä uuden mahdollisuuden, hän aloittaa vielä kerran alusta entisen orjattarensa, nyt rakastettunsa Haideen kanssa.

Kirjan kerronta on romantiikan tyylille ominaisesti värikästä, runsasta, tunteisiin vetoavaa ja dramaattista. Ja koska juoni jyskyttää eteenpäin kreikkalaisen tragedian väistämättömyydellä, kokonaisuus on väkevä, jos osaa arvostaa tätä tyyliä sen vanhahtavuudesta huolimatta. Seuraava ote on kohdasta, jossa Dantes kohtaa  arkkivihollisensa Fernandin kostokierroksen ehdittyä jo pitkälle.

” ’Päinvastoin, emme tunne toisiamme.’

’Huihai!’ Monte-Cristo virkkoi aina yhtä ärsyttävän verkkaan. ’Katsotaanpas! Ettekö te ole sama sotamies Fernand, joka karkasi Waterloon taistelun aattona? Ettekö ole sama luutnantti Fernand, joka Espanjassa toimi Ranskan armeijan oppaana ja vakoojana? Ettekö ole sama eversti Fernand, joka petti, kavalsi ja surmasi hyväntekijänsä Ali-Pashan? Ja kun kaikki nuo Fernand’it yhdistetään, saadaan kenraaliluutnantti, kreivi de Morcerf, eikö niin?’

’Äh!’ kenraali karjahti; häneen nuo sanat pistivät kuin tulikuuma rauta. ’Tiedän, että sinä senkin paholainen olet tunkeutunut menneisyyteeni ja ties’ miten saanut sieltä luetuksi elämästäni kaikki tyynni! Mutta ehkäpä minussa sentään on, kaikesta häpeästä huolimatta, enemmän kunniaa kuin sinussa kaikessa suuruudessasi. Sinä näemmä tunnet minut, mutta minä en tunne sinua, senkin kullallasi ja kalliilla kivilläsi rehentelevä seikkailija! Pariisissa olet Monte-Criston kreivi, Italiassa Sindbad Merenkulkija, Maltassa ties’ mikä, en enää muistakaan. Mutta nyt kysyn sinulta oikeaa nimeäsi, jotta saan sen singahduttaa vasten silmiäsi samalla hetkellä, jolloin survaisen miekan sydämeesi!’

Monte-Cristo kalpeni kammottavan kalpeaksi, hänen silmistään välähti hirvittävä salama. Hän ponnahti ovesta viereiseen huoneeseen, ja käden käänteessä, riisuttuaan äkkiä takkinsa, kauluksensa ja liivinsä hän sukaisi ylleen pienen merimiespuseron ja pisti päähänsä merimieshatun, jonka alta tummat hiukset valuivat valtoiminaan.

Ja niin hän palasi takaisin peloittavana, armottomana, käveli käsivarret ristissä suoraan kenraalia kohti. Tämä ei ollut käsittänyt, mikä Monte-Criston tuli hänen hävitessään huoneesta, ja oli jäänyt häntä odottamaan, mutta nyt, kreivin palatessa takaisin, Morcerfin hampaat alkoivat kauhusta kalista, polvet pyrkivät pettämään; hän peräytyi vaistomaisesti, kunnes tapasi nyrkkiin puristuneella kädellään tukea lähimmästä pöydästä.

’Fernand!’ Monte-Cristo aivan huusi, ’monista nimistäni minun tarvitsee sanoa sinulle ainoastaan yksi, iskeäkseni sinut maahan. Ja sen nimen taidat arvata! Tai pikemminkin, taidat sen muistaa?’

Kenraali ahmi, niska takakenossa, käsillään torjuen, tuijottavilla katseillaan ääneti tuota hirvittävää ilmestystä. Hän vetäytyi seinään asti kuin etsien siitä tukea, hiihdätteli sitten pitkin seinänviertä selkä edellä ovelle ja siitä saman tien ulos, parkaisten vain kerran:

’Edmond Dantès!’ ”(s. 577-578)

Ei ihme, että Kreivistä on tehty parikymmentä elokuvaversiota, joista ensimmäiset 1900-luvun alussa, sekä toinen mokoma tv-sarjoja. Myös näytelmä ja musikaali löytyy. Ymmärrän, miksi: tapahtumien ja henkilöiden paljous, teemojen rikkaus, juonen kiinnostavuus. Silti en ole nähnyt enkä oikein haluakaan nähdä niitä, en varsinkaan tv-sarjaa, jossa Gerard Depardieu esiintyy Monte-Cristona ja jossa Edmondin ja Mercedesin rakkaustarina jopa muokataan uusiksi siirappiseen muotoon. Ei käy! Ja Depardieu, mon Dieu! Kreivin rooliin tarvitaan askeettinen, palavasilmäinen, mielellään vähän kärsivän näköinen mies.

Juonen monet käänteet ovat nerokkaita, joskus turhankin koukeroisia, mutta niitä perustelee myös tapa jolla teksti alun perin ilmestyi: jatkokertomuksena lehdessä reilusti yli vuoden mittaisena ajanjaksona 1844-1846. Kirjaversio ilmestyi pian sen jälkeen.

Suomennettuja ”kreivejä” ovat ainakin Jalmari Finnen käännös vuodelta 1912 sekä tämä Lauri Hirvensalon käännös vuodelta 1945. Nautin kovasti Hirvensalon tyylistä, lisäksi hän opetti muutaman uuden asian ja sanonnan, kuten että ”annettaisiin asian kaikessa hiljaisuudessa nukkua nahkoihinsa” (s. 523).

Silkkaa iloa yli 700 sivua! Suosittelen.  

(Taina)