Avainsana-arkisto: meriliikenne

Levottomien aikojen pirtureitti

Kari Wikholm: Pirtun tie – Rutt 96. Books on Demand 2021.

Yrittäjänä ja liike-elämän konsulttina tunnettu Kari ”Wiki” Wikholm tekee aluevaltauksen romaanikirjailijana. Wikholmin kunnianhimoinen esikoisromaani on yhdistelmä meriseikkailua, dekkaria ja kehityskertomusta.

Pirtun tie – Rutt 96 on osin tosipohjainen. Se sijoittuu vuoteen 1930, Suomen merialueille ja saaristoon. Päähenkilö Sven on entinen torppari, nykyinen laivuri, joka kuljettaa tiilikuormia kumppaninsa Erikin kanssa. Miesten välit eivät ole luontevat; tapahtumien painolastia on kertynyt kansalaissodan ajoilta asti. Sven haluaa kuitenkin luottaa kumppaniinsa.

Wikholm kuvailee hyvin nuoren Suomen kasvukipuja. Ajat ovat olleet ankarat, ja kansalaissodan arvet aristavat yhä. Tammisaaren vankileirit vilahtelevat puheissa ja muistoissa. Toisaalta sodanaikaisilla tekemisillä on voinut saada henkilökohtaista etua.

Sven haaveilee sosiaalisesta noususta. Hänellä on mahdollisuuksia, koska hän perheineen on uskollisesti palvellut torpparina, sitten viljelijänä ja kalastajana. Hänestä tulee Jaala Ainon toinen omistaja. Veri vetää merille haasteista huolimatta. ”Mutta merimiehen pitää oppia rakastamaan merta myös silloin, kun tuuli tuivertaa ja aallot lyövät vastaan.”

Kieltolaki saa jotkut laivurit liikkeelle rikastumisen toivossa. Laivat kuljettavat lastia sinne ja tuovat pirtua tänne. Rutt 96 on pirtureitti, joka on saanut nimensä kuljetettavan aineen pitoisuudesta. Saaristoseudun virkavalta yrittää saada salakuljettajia kiinni. Tuo reitti on oikeasti ollut olemassa.

”Hjalmar oli herännyt yksin hotellihuoneessa Tallinnassa Gloria Palacen sviitissä, jonka pirtukumppani Arnold Mikiver oli hoitanut neuvottelujen päätteeksi. Ilta oli venynyt aamutunneille asti, mutta ilta oli ollut todella antoisa. Illallisen jälkeen he olivat neuvotelleet merkittävästä lisäyksestä pirtun tuontiin Suomeen. Tähän asti oli pirtua tuotu vene kerrallaan aina Tallinnasta ja muualta Eestistä asti. Mutta nyt oli saatu puolalaisia mukaan toimintaan, ja isot rahtilaivat oli tarkoitus tuoda suoraan Suomen merirajan tuntumaan, josta sitten pikaveneet toisivat lastin nopeasti sellaisiin syrjäsatamiin, joissa oli mahdollisimman vähän valvontaa. Oli myös alustavasti neuvoteltu salassa suomalaisen S/S Wirin päällystön kanssa, joka teki säännöllisesti matkoja Hollannista, Belgiasta ja Leningradista. S/S Wiri oli vasta ostettu vuonna 1929 Suomen lipun alle, ja miehistö oli vielä lähes pelkästään puolalaisia, mikä oli hyvä myös sanan leviämistä silmällä pitäen. Eteenpäin kuljetus etenkin Snappertunan ja Sipoon saariston kautta oli erittäin hyvä ajatus johtuen vaikeasta merivalvonnasta. Kaikki valvonta perustui tänä keväänä 1930 lähes yksinomaan näköhavaintoihin, ja noissa kohdin olivat Suomenlahdella aukot. Arnold ottaisi vastuun Sipoon kuljetuksista ja Hjalmar Snappertunan sektorista.

Ilta oli venynyt aamutunneille asti, ja viinaa oli taas virrannut Ravintola Kult Lovissa runsaasti. Myös joitakin daameja oli lyöttäytynyt seuraan, mutta Hjalmar oli heittänyt heidät ulos ennen puolta yötä. Nyt ei ollut aikaa millekään portoille, kun piti saada merkittävä kasvu aikaiseksi pirtukaupassa.”

Romaanin kiinnostavuus nousee tosipohjaisuudesta ja värikkäistä henkilöistä. Svenin sisäinen paini – pysyäkö kaidalla polulla vai ei – välittyy hyvin. Unelma vaurastumisesta houkuttelee, ja osa tätä unelmaa on kaunis aatelisneito. Sven maksaa oppirahoja, mutta kirjan lopussa lukijalle jää tyytyväinen ja tulevaisuudentoivoinen tunnelma.

Myös saksalainen sukellusvenekapteeni Heinrich von Papenberg, aikansa natsikoneiston luomus, on herkullisesti hahmoteltu. Von Papenbergin haaveena on luotsata isoimman merimahdin, Saksan, aluksia, hän saapuu Suomeen ilmalaivalla (kirjailijan mielikuvitus luo kohtauksesta mainion), tarkoituksenaan testata ystävällismielisen kumppanin sukellusveneitä. Niitä todella aikoinaan testattiin Tammisaaren Lappoon merialueella. Yllättäen seurue joutuukin filmaamaan saksalaisten propagandaelokuvaa.

Pirtukeisareiden, Hjalmarin ja kumppaneiden, keskinäiset välienselvittelyt tuovat jännitystä kertomukseen, ja mukaan mahtuu myös poliisin surma, joka sekin on oikea historiallinen tapahtuma.

Kari Wikholm on sulauttanut kokemuksiaan ja merellistä harrastuneisuuttaan tekstiin taidokkaasti. Sen huomaa pitkin matkaa, mutta erityisesti alun merenkäyntikohtauksessa ja sukellusveneen kyydissä oltaessa.

”Heinrich kuunteli sivusta kohtausta pelonsekaisin tuntein. Tämän komennuksen tarkoitus oli testata Suomen sukellusveneitä, jotta niistä on jatkossa hyötyä myös tulevalle Weimarin tasavallalle. Nyt koko tästä retkestä on tulossa suoraan natsipuolueen kevätretki, ja olemme tehneet vasta ensimmäisen sukelluskokeen. Hän ei pitänyt ollenkaan tilanteen kehittymisestä. Onneksi sentään sukellusvene Iku-Turso käyttäytyi hyvin. Turun Crichton-Vulcanin telakka oli tehnyt loistavaa työtä. Laivasto-osasto saapui Jussarön eteläpuolelle, ja Iku-Turso oli taas noussut pintaan. Vanha hiekkajaala eli kaljaasi Maria av Viborg ei ollut kovinkaan vanha, vaan se oli veistetty Föglössä 1923 ja oli 25 metriä pitkä. Bruttopaino oli 145 tonnia, ja siinä oli 41 hv:n kuulalaakerikone. Saksan valtio oli ostanut aluksen huutokaupasta 5 000 markalla, ja se oli elokuvan rekvisiittana. Mariasta oli poistettu kaikki irtonainen ja päästetty nyt ajelehtimaan 2 metrin korkuiseen maininkiin. Moottoritorpedovene MTV-1 oli noukkinut Marian kolmen hengen miehistön talteen, ja sukellusvene Iku-Turso valmistautui ampumaan ensimmäisen torpedon. Tällä kertaa se suoritti ammunnan pintakulusta.

”Täällä silta, taisteluhälytys”, komensi Rahola. Komentotornissa oli Raholan lisäksi samat Bartenbach, Heinrich ja kaksi elokuvakuvaajaa.

”Molemmat dieselkoneet, puolivauhtia eteenpäin”, käski Rahola. ”Ruori, ottakaa suunta 315 astetta.”

”Valmistautukaa ampumaan torpedot 1 ja 2.” ”

Pirtun tie – Rutt 96 etenee riuskasti ja miehekkäästi kuin Alistair McLeanin jännärit, huumorin ripauksella ryyditettynä. Kertojanäkökulma vaihtelee kaikkitietävän kerronnan ja minän (Sven) välillä. Ratkaisu toimii hyvin. Ikävä kyllä tekstiin on jäänyt joukko häiritseviä virheitä, joista jotkut liittyvät juuri kertojan vaihtumiseen ilman typografisia vihjeitä. Kun pystyy katsomaan noiden lapsusten ohi, mieleen jää viihdyttävä, vauhdikas ja merellinen seikkailutarina, jolle kernaasti odottaisi jatkoa.

Taina