Avainsana-arkisto: luopuminen

Seitsemän teesiä, seitsemänkymmentä ajatusten kultajyvää

Tommy Hellsten: Elämän paradoksit : saat sen mistä luovut. Kirjapaja 2001.

Tunnetun terapeutin klassikkokirja erottuu keveiden selfhelp-opusten seasta vuosikymmenestä toiseen. Se on ollut myyntimenestys, josta otetaan aina uusia painoksia vaihtuvin kansikuvin. Vuonna 2021 siitä otettiin 20-vuotisjuhlapainos.

Eikä ihme, sillä pieni opus on täyttä tavaraa. Se sisältää seitsemän teesiä, seitsemän paradoksia ‒ ja kymmenkertaisesti ajatusten kultajyviä.

Paradokseja ovat muun muassa Vahvuus löytyy heikkoudesta, Saat sen mistä olet valmis luopumaan ja Vain yksin voi olla yhdessä.

Elämän paradoksit on kristillinen kirja. Lähtökohtana on Jumalan rakkaus, jota kohti ihminen kurkottaa. Itse asiassa ihmisen koko olemassaolokipuilu kiteytyy yhteen kysymykseen, ei siihen, onko Jumala olemassa, vaan: onko olemassa rakastavaa Jumalaa.

Hellsten pohdiskelee: ”Jonkun on täytynyt ilmaista mielekäs tahto luodessaan maailmankaikkeuden ja ihmisen. Mielekäs tahto on itse asiassa rakkaus. Jos Jumala on luonut maailman ja ihmisen, hän rakastaa maailmaa ja ihmistä. Silloin rakkaus on se voima, joka synnyttää uutta, ja rakkaus on olevaisuuden syvin prinsiippi. — Ihminen ei lepää ennen kuin hän löytää sen tosiasian, että hän on rakastettu. Vasta rakkaudessa hänen syvin identiteettinsä alkaa toteutua. Vasta rakkauden löydettyään hän astuu todellisuuteen.”

Rakkauden syvintä olemusta voi olla vaikea hahmottaa sellaisen, joka lapsuudessaan on jäänyt sitä vaille tärkeimmissä, ensimmäisissä ihmissuhteissaan, suhteissaan vanhempiinsa. Se ei kuitenkaan ole mahdotonta. Rakkauteen kuuluu myös ymmärrys ja halu antaa anteeksi, mikä vähentää ihmisen kuormaa. Olen ilkikurisesti jopa ajatellut, että tahdon antaa anteeksi ihan itsekkäistä syistä!

Minulle teeseistä tärkein on numero 4: Mitä vähemmän teet, sitä enemmän saat aikaan. Tätä ajatusta Hellsten pohjustaa toteamalla nykyajan oravanpyörän paineet. Kroonisessa ajanpuutteessa riennämme koko ajan eteenpäin. Olemme vailla lepoa, olemme levottomia. Emme kohtaa toisiamme kunnolla, koska emme pysähdy olemaan läsnä. Ihmisestä tulee ”human doing” sen sijaan että hän olisi ”human being”.

Ihminen kuitenkin janoaa yhteyttä autenttiseen minäänsä. Se kaipuu on meissä, vaikka miten yritämme olla kuuntelematta tuota pientä ääntä.

”Kun arvot syvenevät, ihminen alkaa tahtoa jotain sen sijaan että hän vain ajautuisi asioihin. Tahdon syntyminen on tärkeä merkki persoonan syntymisestä. Kun alkaa tahtoa jotain muuta kuin sitä mikä liikkuu pinnalla ja on suorittamista palvovassa kulttuurissa pyhää, joutuu ristiriitaan ympäristönsä kanssa. Tällöin kysytään sitä, tahtooko jotain riittävän paljon jotta syntyisi tekoja, vai jääkö elämänmuutos enemmän suunnitelmien ja hyvien aikeiden tasolle.”

Luin Elämän paradokseja työni puolesta tuoreeltaan 2000-luvun alussa silloisessa työpaikassani, jossa minulla oli toistuvasti paha olla. Tämä kohta hyppäsi silloin kuin liekehtivin kirjaimin tajuntaani: ”Ihminen voi aivan oikeasti joutua tilanteeseen, jossa on jo kyse hänen hengestään. Joko lähteä ja jatkaa elämäänsä tai jäädä ja kuolla tai sairastua vakavasti. Kuolleena tai kroonikkona työpaikasta ei ole mitään iloa.”

Tarvittiin silti vielä yhdeksän vuotta, ennen kuin uskalsin lähteä. Eikä muutos ole koskaan helppo, sillä ihminen joutuu ristiriitaan paitsi ympäristöstä kumpuavien paineiden, toiveiden ja tottumusten kanssa myös itsensä kanssa. Hellsten puhuu osuvasti ”sisällissodasta”. Yksi osa ihmisestä tahtoo hiljaisuutta ja rauhaa, toinen taas kiskoo kohti kuumeista toimeliaisuutta, tuttua kiirettä ja tärkeänä olemisen tuntua. Mutta paluuta ei ole, vaan muutos kohti parempaa on alkanut, sillä ihmisessä on alkanut kehkeytyä ”rakastava asenne itseään kohtaan, ja se johtaa vakavoitumiseen, haluun ja kykyyn ryhtyä huolehtimaan itsestään.”

Kun se tapahtuu, ihminen tahtoo keskittyä todella tärkeisiin asioihin ja karsii turhaa tekemistä pois. Ja saa aikaan enemmän, vaikka tekee vähemmän.

Ihmissuhdeasiat ovat kirjassa esillä, kuten terve kohtaaminen, totuuteen ja aitouteen perustuva vuorovaikutus sekä taakkojen jakamisen merkitys.  Puhutaan myös luovuudesta, rohkeudesta sekä tuiki tärkeästä ein sanomisesta.

Hellsten kirjoittaa kauniisti ihmisolennon kaipuusta syvään, totuudelliseen elämäntapaan. ”On kuin ihmisyydessäni olisi jotain mikä ei ole tänne tarkoitettu vaan viittaa johonkin muuhun. Sisälläni on tilaus taivasten valtakunnalle. Niinpä siihen liittyy myös kotiin tulemisen tunne. Siinä löydän todellisen identiteettini.”

Teoksessa käsitellään myös ikuista pahuuden ongelmaa. Miksi Jumala sallii pahojen asioiden tapahtua. ”Kun Jumalaa syytetään milloin mistäkin maailmassa olevasta pahuudesta, silloin unohdetaan se yksinkertainen tosiasia, ettei Jumala ole se, joka tätä pahaa tekee. Ihminen itse tekee sen ja heittää sen jälkeen vastuun Jumalalle. Ihminen käy sotia, tappaa, ryöstää murhaa – ja syyttää Jumalaa siitä, että tämä sallii maailmassa olevan julmuuden. Ei julmuus ole Jumalassa, se on ihmisessä.”

Jumala ei puutu asioihin esim. äkillisillä iskuilla, koska rakkaus ei voi muuta kuin kunnioittaa ihmisen vapautta. ”Tässä massiivisessa rakkauden hylkäämisen ajassa me elämme maapallolla.”

Mutta toivoa on, sillä ihminen voi valita vapaasti. Kun yhä useampi kuulee kutsun ja valitsee rakkauden, ihmeitä alkaa tapahtua.

Taina