Ann-Mari Lindberg: Hyvitys. Suom. Marja Kyrö. Tammi 2002.
Ison uusmaalaisen maalaistalon emäntä, kolmen lapsen äiti, sairastuu ja romahtaa. Tulee ero, ja nainen joutuu muuttamaan Helsinkiin omilleen. Hän löytää kirjoittamisesta henkireiän, toipumisen työkalun ja uuden ammatin. Hän solmii uusia suhteita ja pohtii kaikkea tapahtunutta kirjoittaen. Hänestä tulee kirjailija.
Ann-Mari Lindbergin omaelämäkerrallinen romaanitrilogia ilmestyi vuosituhannen vaihteessa: Romahdus (1996), Mahdollisuus (1998) ja Hyvitys (2000). Alkukielellä ruotsiksi trilogia kuulostaa uljaammalta, Kraschen, Chansen, Revanschen. Toisen osan ilmestyttyä Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto antoi Lindbergille tunnustuspalkinnon psyykkisiä sairauksia kohtaan tehdystä ymmärtämisen edistämistyöstä. Trilogian jälkeen Lindberg on julkaissut teoksen Uudisraivaajaelämää Porkkalassa (2005).
Luin aikoinaan trilogian kaksi ensimmäistä osaa tuoreeltaan, kolmas taisi hautautua silloin työkiireisiin. Solmitaanpa siis langat Aarrearkku-kirjablogin merkeissä, nämä kirjat näet kestävät aikaa.
Hyvitys jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä Ann-Mari kohtaa pitkästä aikaa aikuisen poikansa, joka on asunut vuosia maailmalla. Äiti jännittää tapaamista, pohtii äitiyttään ja huonojen tähtien alla tapahtunutta viime kohtaamista. Tämä poika, esikoinen, oli kolmentoista, kun äiti sairastui. Yhteys löytyy jälleen. Ann-Mari, äärimmäisen herkkä ihminen, kokee voimakkaasti niin ilon kuin epätoivonkin, ja muistot nostattavat herkästi uusia tunnemyrskyjä.
Lindberg kuvailee kauniisti ihmisen tarvetta yhteyteen sekä rakkauden ja fyysisen läheisyyden tarvetta. Kertoja etsii, uskaltaa yrittää, erehtyy, pettyy ja yrittää uudelleen. Kavaljeerien edesottamuksissa on surkuhupaisiakin piirteitä. Ann-Mari ystävystyy myös monien naisten kanssa.
Ystävyyden tiellä on esteitä aina vastapelurien sosiaalisesta kömpelyydestä mielen järkkymiseen ja kuolemaan. Yksi epävakaa miesystävä joutuu Hesperian suljetulle osastolle, kertoja käy miestä tapaamassa, muistaa itse olleensa kauan sitten samassa jamassa samassa paikassa ja tuntee syyllisyyttä tervehtymisestään.
Toinen osa käynnistyy Ruotsin-risteilystä, jonka kertojan lapsuudentoveri Lena tarjoaa. Naiset ovat reissussa kaksistaan. Vaikka vertailu vauraaseen perheelliseen ystävään tuntuu kipeältä, uudet virikkeet piristävät. Heti matkan jälkeen Lenan pitkäaikainen puoliso kuolee, ja Ann-Mari osallistuu hautajaisiin. Lena-leski jää yksinäisenäkin keskelle elämää, suvun ja ystävien huolenpidon kohteeksi, hänellä on kesäpaikka, jonne hän kutsuu Ann-Marin. Näiden jaksojen keskustelut sisältävät paljon hykerryttävää ja oivaltavaa maailman muuttumisesta.
Hyvitys on muutenkin sävyltään lämmin, tarjoten huumoria yllättävissä kohdissa, ja kerronta niin luontevaa ja pakotonta, että kirjaa lukee mielellään ja olisi lukenut vaikka pitemmästikin.
Kirjailijan välit perheeseensä eivät ole helpot. Poika läksyttää kirjeissään äitiä tuhlaavaisuudesta ja itsesäälistä. Äiti koettaa koota itseään.
”Tunnen itseni suunnattoman väsyneeksi – ja vanhaksi. Minua hävettää yrittää kirjoittaa kirjoja. On myöhäistä aloittaa kuusikymmenvuotiaana. Aikaisemmin minulla ei ollut tilaisuutta, ja nyt sekä taloudelliset seikat että terveys asettavat esteitä. Mikä vika minussa on? Itken, yö on sysimusta. Saan taistella kaikin voimin tuhon ajatuksia ja alemmuudentuntoa vastaan. Haen hyvitystä – aion tarttua härkää sarvista – olen sanojen matadori – aion pitää vallan omissa käsissäni.”
Hän saa kuitenkin hyvää palautetta kirjoistaan ja mediajulkisuutta. Se herättää kateutta. Terapeutti onkin varoittanut, että mitä enemmän julkisuutta, sitä enemmän kateutta. Ann-Marin väitetään tyrkyttävän itseään, vaikka joka haastattelu on syntynyt median aloitteesta. Jos ei muuta ilkeätä keksitä, niin: ”Onkohan sinulla mitään muuta kirjoitettavaa?” Ja syyllistetään: ”Sinun pitäisi ajatella omaisiasi.” Familjen är värst: sisar uskoo Ann-Marin ”nauhoittavan kaiken” ja puhuvan pahaa.
Lienee ikuisuusongelma vuosisadasta toiseen: kirjailija kirjoittaa omasta elämästään, ja lähimmäiset valittavat, että ei ole totta, miten saatat väittää noin, ei tapahtunut ja minä ainakin muistan toisin. Kirjailijan oma kokemus on kuitenkin totta, ja ainahan omainen voi kirjoittaa oman versionsa tapahtumista? Joskus näitä debatteja seuratessa nousee mieleen, pitävätkö suurinta meteliä ne, joilla on jotakin omallatunnollaan.
Kirjan koskettavimmassa jaksossa kertoja käy läpi omat psykiatriset potilastietonsa, jotka käynnistävät muistojen sarjan. Hän saa vahvistuksen kaikelle sille, mitä Romahdus käsittelee. Lista tapahtumista, lääkkeistä, hoitokeinoista. Lähimmäisten kirjalliset lausunnot tuovat lisävalaistusta. ”Omat epäilyni, se kaikki minkä olen torjunut mutta tiennyt, on nyt avoimena silmieni edessä, kirjallisesti todistettuna.” Perheväkivalta, uskottomuus, sairas parisuhde.
Hän joutuu myös kohtaamaan vihansa äitiään kohtaan, äitiä, ”jolla ei ollut koskaan omaa mielipidettä mistään ja jonka täytyi aina kysyä isältä lupa”. Samoin kuin äiti on nujerrettu ja alistettu, niin Ann-Marikin, vaikkei samalla tavoin; hän keräsi vihansa sisälleen ja sairastui.
Ann-Mari Lindberg on syntynyt 1930-luvulla, ja hänen kirjoistaan ovat saaneet lohtua monet hänen oman ikäpolvensa naiset. Ja nuoremmatkin.
”Moni nainen on kääntynyt puoleeni, ja kaikille meille on ollut yhteistä vilpittömyys ja hyväuskoisuus, jotkut sanovat sitä naiiviudeksi. Olemme miesten uhreja, vihattuja, haukuttuja, hakattuja, potkittuja, pahoinpideltyjä, hyväksi käytettyjä, raiskattuja, kidutettuja – psyykkisesti ja fyysisesti. Olemme yrittäneet jaksaa viimeiseen saakka, välttäneet riitoja, olleet hiljaa, vaienneet vaikeat kokemuksemme kuoliaiksi.”
Jälleen hän palaa kirjoittamiseen, uskoen, että pahasta voi kasvaa hyvää ja onnettomuuden kääntää siunaukseksi. Kristillinen vakaumuskin auttaa häntä eteenpäin. Hän tajuaa, että elämä olisi voinut mennä aivan toisin, jos hän olisi saanut apua, tukea ja rakkautta. Nyt hänen täytyy uskaltaa erottua massasta. ”Uskaltaa seistä yksin – jäädä yksin – ajatella yksin – kaikkien hyväksi, ja tarpeen tullen myös kaikkia vastaan.” Tässä viitataan Romain Rollandin aforismiin, joka on myös kirjan mottona.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 