Avainsana-arkisto: kylpylät

Pikkujoulukevennys 2: Kiertomatka Viroon

Antto Terras: Viro (sensuroimaton) (Into Kustannus, 2020)

"Helsinki ja Tallinna ovat kutakuinkin samankokoisia, vaikka valtioillamme ja kansoillamme on viisinkertainen kokoero. Sopusuhtaisessa maailmassa Virolla olisi noin 200 000 asukkaan pääkaupunki. Tallinna on kasvatettu kokoisekseen keinotekoisesti. Viron itsenäistymisen jälkeen siitä ryhdyttiin rakentamaan valtiolle käyntikorttia, ja kaikki käytettävissä olevat pääomat sullottiin juuri Tallinnaan. Kaupungista piti äkkiä tehdä kelvollinen ja houkutteleva, niin turisteille kuin pääomille. Pelkälle Tallinna-kokemukselle perustuva mielikuva Virosta ei voisi olla enemmän harhainen."

Kustantajan esittelyn mukaan Antto Terras on neuvostovalmisteinen (synt. 1973 Tallinnassa) kirjailija ja stand-up / roast -koomikko. Kun Viro uudelleenitsenäistyi, hänen tarkoituksensa oli lähteä länteen. Jostakin syystä hän ajautui kuitenkin Suomeen. Kun hän huomasi virheensä, hän paikkasi sitä ryhtymällä myymäläetsiväksi ja hankkimalla suomalaisen vaimon. Virolaiset pitävät tätä menestystarinana, vaimon äiti ei. Kun kirjaa lukee, niin selkeän stand-up-virityksen myös huomaa. Teksti käy aivan vimmaisilla kierroksilla kevyen Tallinna-aiheisen lämmittelyn jälkeen.

Terraksen viesti on selkeä: suomalaisen kannattaa vältellä Tallinnaa, mikäli se suinkin on mahdollista. Se on itsetietoisen ynseä, kallis ja etenkin suomalaisille tyly paikka. 1990-luvun alussa rajojen avauduttua suomalaisten etujoukot tekivät parhaansa pilatakseen kansakuntamme maineen. Terraksen mukaan venäläisiä ei ole Suomessa kehdattu haukkua koskaan, mutta virolaisia saattoi ryssitellä huoletta. Eihän siitä kansasta ollut kuin taksikuskeiksi tai mansikanpoimijoiksi. 1990-luvun lama mahdollisti sen, että Suomen toimettomalla kansanosalla oli aikaa matkustella. Virolainen hintataso piti huolen, että pöytä saatiin koreaksi myös ansiosidonnaisella.

Tasapuolisuuden nimessä Antto Terras huomauttaa, että virolaiset puolestaan kuppasivat lahdentakaista hyvinvointivaltiota. Neuvostojärjestelmän konkarit ilahtuivat, kun huomasivat omaisuusrikoksista selviävän täällä rikesakoilla ja suuren luokan välistävedot kuitattiin ehdonalaisella. Kupariputkia ja irtisahattuja perämoottoreita alkoi siirtyä tasaisena virtana etelään.

Tämä kirja ei siis käsittele Tallinnaa. Antto Terraksen epäilyttävät tai riemukkaat tutkimuskohteet sijaitsevat kauempana. Terraksen kehyskertomus kirjan synnystä herättää heti epäilyksiä. Visit Estonia, Viron valtiollinen matkailutoimi antoi Terrakselle auton, luottokortin, kuvaajan sekä kartan, johon oli merkitty vähän yli sata kohdetta. Niistä kaikista piti tehdä tekstiä ja esittelyvideoita viraston tarkoituksiin. Kahden viikon matkustusaikataulu merkitsi 18-tuntisia päiviä, mutta Terrasta lohdutettiin sillä, että duunarit Virossa tekevät vieläkin pitempiä päiviä. Materiaalia syntyi kymmeniä ja kymmeniä tunteja. Viranomaisten tarkastuksen jälkeen Terras kertoo, että siitä hyväksyttiin alle kaksi minuuttia, kun osasta poistettiin ääni. Loput suljettiin kassakaappiin 70 vuodeksi. Kostoksi Terras kirjoitti salaa tätä.

Väistämättä tulee mieleen Jantso Jokelinin Joutoretki, jossa hän kartoitti outoja matkakohteita Suomessa. Se on tähän verrattuna paljon rauhallisempi ja leppoisampi. Käyttihän Jokelin kirjaansa vuosia. Pelkästään se kertoo kansojemme välisestä mentaalisesta erosta. Terraksen mukaan virolasten muokkaus alkaa varhain. Tämä on Tarton AHHAA-keskus:

   "AHHAA on perustettu isolla rahalla, ja kokonsa puolesta sitä voisi verrata Heurekaan. Sisällöltään tarttolainen keskus on vantaalaista veljeään kuitenkin huomattavasti rajumpi. Virolaiset lapset kasvatetaan pienestä pitäen ymmärtämään todellisuutta. Heurekassa leikitään ja lauletaan, mutta AHHAAssa maistellaan alkuaineita, viritellään rakettimoottoreita ja hitsataan titaania. Loukkaantumisia ei satu usein mutta tarpeeksi."

Näin karaistuja kuluttajia voidaan kurmuuttaa isompana kunnolla. Kirjoittajan ajokokemukset Laitse Rally Parkista ja Itä-Viron hylätyiltä kaivosalueilta hengenvaarallisissa, itseviritellyissä vekottimissa kauhistuttavat. Työturvallisuuden tila on tiedossamme, mutta Viron kuluttajansuojakin alkaa jo arveluttaa:

"Pyysin puolen tunnin lepopaussia, sain minuutin. Kohta paikalle karautti jokin panssarivaunun oloinen savuttaja, neuvostovalmisteinen armeijan vehje, ja meikäläinen vedettiin valjailla sen uumeniin. Kuskina oli eri mies kuin ralliautossa, mutta hullunkiilto loisti hänenkin silmistään. Keskuksen henkilökunta oli ilmeisen ylpeä kulkuneuvoistaan, ja mitä kalpeammaksi kyytiläinen valahti, sitä ilahtuneemmaksi tuli talon väki. Panssarivaunu suunnisti esteradalle. Alkuun rymisteltiin pariin kertaan kaikki kuopat, sen jälkeen noustiin rinnettä ylös ja tultiin kierimällä takaisin. Myös kuudenkymmenen tonnin painoinen teräsmöhkäle voi näköjään tehdä puolivoltin ja tulla silti oikein päin alas."

On kirjassa suvantojakin. On merelle tehtäviä kalastusreissuja, jokipurjehdusta, kylähulluja, setokaisten häävalmisteluja ja ravintoloita ja kylpylöitä ja ravintoloita ja panimoita ja ravintoloita ja taas panimoita erinäisten kylpylöiden jälkeen. Auto oli loppuvaiheessa niin täynnä viinaksia, että parivaljakko lahjoitti ne Kiviõlin Konsum-kaupan takana majaileville joutomiehille. 

Juotavien paljouden selittää se, että Virossa monopoliputelista juodaan vasta muun alkoholin loppuessa. Lisäksi kaikissa maakunnissa vannotaan juuri paikkaseudun erikoisuuden nimeen: saarilla sahtia, Pärnumaalla kotiviiniä, Narvan alueella partavettä ja Setomaalla eetteriä. Esittelyn yhteydessä panimoiden valmistajat jakelivat yleensä auliisti omiaan toimittajaressukoillemme. 

Muuten:
"Pienpanimo ei tarkoita Virossa välttämättä mitään kiiltävätynnyristä rivistöä hyvin ilmastoidussa peltihallissa. Panimo voi olla vaikkapa puinen sammio taikka kaksi ämpäriä. Tärkeintä on, että panimomestari on uskottava. Eli parrakas, tarpeeksi vanha ja vähän vekkuli."

Samalla periaatteella on toteutettu osa muistakin puuhamaista. Helpoimmalla selviää, kun venäläisten hylkäämä sotilaskohde tai suljettu kaivos ympäröidään aidalla. Portille istutetaan eläkeläismummo pääsymaksuja keräämään. (Eläkeläisten yleisen toimeliaisuuden selittää muuten Viron eläkkeiden järkyttävä pienuus.) Suljetulle alueelle erehtyneitä turisteja voidaan sitten vemputtaa noissa omatekoisissa hirvityksissä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita syntyy, kun Ladaan liitetään suihkukoneen moottori tai ajetaan formulan moottorilla varustettua lava-autoa, jossa on miehenkokoiset renkaat.

Antto Terraksen reitti vie lukijan välillä outoihin paikkoihin:
"Virossa saattaa useinkin törmätä käsittämättömiin lukaaleihin alueilla, jonne ei olisi kaiken talousjärjen mukaan syytä perustaa edes postilokero-osoitetta.
   Joskus näiden hankkeiden taustalta löytyy joku lapsena Ruotsiin karannut vauraampi paluumuuttaja, joskus verirahoja sijoittava mafiamies ja joskus ihan rehellinen työ ja yrittäminen. Mikään määritelmä ei ole Virossa kuitenkaan aivan yksiselitteinen, eli rehellinenkin yrittäjä saattaa olla ihan vähän myös mafiamies ja asua puolet vuodesta Eskilstunassa."

Railakkaan kiertomatkan taukopaikkoina toimivat myös hauskat tiedonmuruset historiasta sekä huomiot virolaisseutujen erilaisuuksista. Virolaiset ovat tosiaan reipasta porukkaa. Meillä olisi heiltä aika paljon opittavaa. Terraksen sanoin suhteemme ovat oikealla tolalla. Kansallisia rakkaustarinoita ei voi jouduttaa, sillä ne kehittyvät itsekseen. Välimatka ei koskaan ole este, ennakkoluulot ovat.

"Paras syy lähteä Viroon onkin se, että maa on niin erilainen. Vähän outo, hullu ja sopivasti arvaamaton. Viron lähihistorian veriset vuodet ja kaukaisemman historian vieläkin karseammat vuosikymmenet ovat koulineet virolaisista varmoja selviytyjiä. Harvalle pikkukansalle on annettu niinkin raskasta taakkaa, ja suoranaisena ihmeenä on pidettävä, että Viro on tänään eheä ja kaikin puolin eurooppalainen valtio.
   Viroon onkin järkevintä suunnistaa elämän opintomatkalle. Paskat kulttuurista ja edullisista ostoksista - paras tuliainen on ymmärrys. Ymmärrys vaikkapa siitä, miten ollaan ja eletään ylivoimaisen naapurin alistamana kansallista identiteettiä menettämättä ja alati parempaan huomiseen uskoen."

Antto Terraksen kirja toimii kuin paremmanpuoleinen stand-up -esitys. Turistiretkeen verrattuna plussaa on se, että tästä ei tule krapulaa. Lisäksi Viroa kuvaava kirja, jossa mainitaan Kouvola (!) ja Kaavi (!!), on aina mitä lämpimimmin suositeltavaa sorttia.


Tommi

Peikkometsiä ja muita kämäsiä mestoja


Jantso Jokelin ja Touko Hujanen : Joutoretki : road trip kätkettyyn Suomeen (Like, 2022)

”Lahoavan nukkavieru estetiikka ei ole vain Suomi-matkailun hajamielinen sivutuote tai laiminlyöty takapiha. Näyttää siltä, että me oikeasti haluamme tätä. Kummalliset pihanäyttelyt, kotiseutumuseot sekä aivan omana lukunaan erilaisten ITE-taiteilijoiden nikkaroimat ruosteiset veistospuistot ovat suosittuja matkakohteita, joihin moni suhtautuu suurella uteliaisuudella ja lämmöllä.”

Kirjan joutoretkeilijät eli unohdetun, kadonneen tai kadonneeksi luullun etsijät, toimittaja Jantso Jokelin ja kuvajournalisti Touko Hujanen ovat tehneet yhdessä pitkiä reportaaseja vuodesta 2006 lähtien. Tähän kirjaan on koottu tekijöiden matkakertomuksia kuuden vuoden ajalta. Osa reportaaseista on julkaistu vuosien 2016–2021 aikana Raymond– ja X-lehdissä. Tekijöiden tutkimusmatkat suuntautuvat syrjäiseen, siihen rapistuneempaan Suomeen. He sanovat lähteneensä etsimään yhtenäiskulttuurin maatunutta luurankoa. "Yllätykseksemme olemme joka kerta löytäneet jonkinlaisen elävän kulttuurin.”

Kun kirjan teko - tai matka - kestää vuosikausia, on sillä oltava jokin vaikutus myös tekijöihin. Jantso Jokelinilta kysyttiin Aamu-tv:n lähetyksessä 11.7. miten Suomi on tänä aikana muuttunut. Jokelin ei Suomen osalta kovin suurta muutosta ole havainnut. Sen sijaan hänen oma suhtautumisensa aiheeseen muuttui melkoisesti. Jos kirjan alkupuolen jutuissa saattoi vielä löytää tietynlaista poikamaista hihitystä kohteiden kuvauksissa, jotka kaupunkilaisen silmiin näyttävät kummallisilta, niin ajan mittaan tapahtui tietynlainen aikuistuminen. Projekti alkoi tuntua oikealta elämäntehtävältä. Jokelin pystyi itse asiassa ajoittamaan muutoskohdan: se oli vuosi, jolloin he kuvaajan kanssa kiersivät matkustajakoteja. Niiden huoneiden pelkistetty tyhjyys käänsi väkisin huomion omaan sisimpään ja oli pakko alkaa kuunnella sitä.

"Ajamme maaseutumaantietä alkutalven paperinkuivassa iltapäivässä. Pysähdymme nukkuvan lomakylän viereiseen tienvarsikuppilaan. Tuulee. Autoja on parkissa muutama, jäätelömainos on haalistunut melkein tunnistamattomaksi. En enää ymmärrä, missä olemme. Tuntuu, että kierrämme ympyrää.
Tällaisilla seuduilla matkustajakodit vielä sinnittelevät. Tuhannella madonluvut kuulleella suomalaisella pikkukylällä ei voi olla kansainvälistä hotelliketjua. Vain matkakoti voi pärjätä, eikä yleensä sekään. Monessakaan ei näe juuri asukkaita. Löydämme vieraista vain jälkiä, tarinoiden murusia, sirpaleita menneistä elämänpelin siirroista. Neljän valkean seinän sisällä aistideprivaation riivaama mieli alkaa nostaa hahmoja kuolleista.
Tuossa niitä kulkee, haamuja, läpinäkyvinä vinoa käytävää pitkin. Matkapäivien tyvenessä, yhden illan hautapaikkaa etsien. Näen vanhan eukon, joka lämmittää matkustajakodin kakluunia vapisevin käsin. Kiertävän karaokevetäjän, joka palaa seurahuoneelta palkkio kirjekuoressa. Isän, joka huutaa parkkipaikalla antennipuhelimeen, kuinka hänelläkin on oikeus nähdä omia lapsiaan. Näen kaupparatsun, joka istuu sängyn reunalla edellispäivän konjakkia hikoillen, puristaa kätensä ristiin ja päättää ettei ensi syksynä enää. Sitten hän nousee, solmii kengännauhansa, vetää Brylcreemiä hiuksiin ja lähtee kohti seuraavaa kaupunkia."

Ote kuvaa hyvin Jantso Jokelinin ilmaisua. Hän haluaa sen olevan määrittelemättömällä seudulla esseen, runollisen matkakertomuksen ja reportaasin välimaastossa. Hänen tyylinsä eroaakin valtavirtaisesta journalismista, joka etenee polulta juurikaan poikkeamatta ja haluaa esitellä selkeitä vastauksia. 17-vuotiaana Jokelin sai kirjallisen herätyksen luettuaan Jack Kerouacin kirjan Matkalla. Se kannusti häntä ryhtymään itse kirjoittajaksi. Amerikan keskiluokkaistumisen takia Matkalla-kirjasta tuli myös dokumentti erään kesyttömän aikakauden päättymisestä. Myöskään kaikkien näiden Jokelinin kirjan kuvaamien ilmiöiden tulevaisuudesta ei ole takeita, vaikka eräät niistä vaikuttavat yllättävän sitkeiltä. On siis hyvä, että niistä jää ainakin tällaisia todistuskappaleita. Kirja osoittaa todeksi Lauri Viidan mietelmän: ”Puhutaan mitä puhutaan, mutta uuden alkaminen ei ole läheskään niin mielenkiintoista kuin vanhan loppuminen.” (Moreeni)

Aikuistumista osoittaa se, että kirja välttää kansankulttuuriin usein osuvan vähättelyn. Vaikka kaikkia perinneherkkuja ei suurin surminkaan pystytäkään nielemään, teos antaa arvostavan kuvan kohteistaan. Matkustajakotien lisäksi esitellyiksi tulevat peltoautoilu, lavatanssit Pekkaniskan Poikien kiertueen mukana, Sievin Muttimarkkinat, kantatie 66, Suomen hämärimmät ruoat ja perhekylpylät. Näiden laajojen osioiden välissä on kiinnostavia, lyhyitä kappaleita, taukopaikkoja sekä kehyksinä Suomen kurjimmat nähtävyydet ja Satulinna joutomaan.

Jantso Jokelin: 
"Niin. Oikeastaan me metsästimme haaveita, ilon ja onnen kuvia - unelmia, jotka täyttyivät tai jäivät täyttymättä. Onnistumisia tärkeämpää oli löytää pyrkimyksiä, vilpittömän tahdon täyteisiä kurotuksia kohti toiveiden tähtitarhoja. Joskus ne kertovat kulttuurista ja elämästä enemmän kuin suuret menestystarinat."

Myös oivallisessa esseessä Jack Kerouacin Matkalla-kirjasta Jantso Jokelin sanoo kirjoittavansa mieluummin epätoivoisesta etsinnästä ja vastausten puutteesta. Oikein sommiteltu joutoretki saattaa hyvinkin elää kauemmin kuin loistokkaalta vaikuttava menestystarina.

Tommi

Lähteinä käytetty myös seuraavia:

Jantso Jokelinin haastattelu Aamu-tv:ssä 11.7.2022

Jokelinin essee Jack Kerouacista