Avainsana-arkisto: kirjastonhoitajat

Seinät huojuvat, patsaat kävelevät

Tatu Kokko : Kävelevien patsaiden kaupunki (Icasos, 2019)

Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää.

   "Vajosin aluksi masennukseen enkä pystynyt keskittymään enää mihinkään; en kirjoittamiseen, en työhön, en kotiin.
   Camilla huomasi tietenkin alakuloni ja alkoi jo epäillä lääkkeitteni tehoa niin kauan kuin ne olivatkin tasanneet ja hillinneet ailahtelevan mieleni - pomminvarmasti - kymmenen vuotta - kertaakaan pettämättä. Lääkkeitteni ansiosta olin ollut helppo ja huomaamaton hyyryläinen hänen kauniinkeltaisessa valtakunnassaan.
    Hän huomasi masennukseni, mutta koska en oireillut sen pahemmin enkä ollut edellenkään häiriöksi, hän ei tehnyt asialle mitään. Nousin joka aamu sängystä, otin lääkkeeni, join teeni, kävin töissä, söin ruokani, nukuin yöni.
    Toisin sanoen olin kiltti tyttö.
    Mutta sitten, lopulta. päätin tehdä jotakin sellaista, minkä olin sulkenut pois mielestäni kaikki nämä hiljaisuuden vuodet. Jotakin ennenkuulumatonta. Jotakin joka oli tuhmaa ja väärin.

    "Minä tyttö se vedin iltalääkkeet muutama tunti sitten vessanpöntöstä alas.
    Plop, plop, plop.
    Wooosh.
    Sinne pyörteilivät nappulat veden alle.
    Hidas ja hiljainen muutoksen rituaali. Siirtyminen elämästä toiseen. Se tuntui yhtä aikaa pahalta ja äärimmäisen hyvältä. En halua uhmata lääkäreitä, en halua vastustaa siskoani, mutta en helvetti soikoon halua kulkea hautaan saakka sanko päässäni.
    Haluan nähdä värit. Haluan nähdä, kuinka tomu laskeutuu taivaalta. Haluan nähdä todellisuuden ja kuvitellun välissä luikertelevat halkeamat, ne kaikkein pienimmätkin ajatusten uurteet maailmankaikkeuden kerroksissa.
    Ja ennen kaikkea haluan kirjoittaa niin, että tuntuu."

Kirjoittajan sanoissa tekijä, kuopiolainen opettaja Tatu Kokko (oik. Tatu-Pekka Kekäläinen) kertoo, että tämän kirjan idea syntyi hänen tehdessään historiallista romaania Heinäkuun päivä. Se kertoo eräästä Eero Järnefeltin maalauksesta. Sen yhteydessä Kokko tutustui myös Minna Canthin tuotantoon ja henkilöhistoriaan. "Jo heti alussa ajattelin, että en halua kirjoittaa tavanomaista historiallista romaania vaan jotakin ihan muuta." Tulos on vaikuttava ja hänen kirjansa oli ehdokkaana Savonia-kirjallisuuskilpailussa 2019.

Teoksessa kuopiolainen kirjastonhoitaja 26-vuotias Vilja tekee omaa Canth-tutkimusta ja eläytyy sitä tehdessään häneen sekä tuon ajan historiaan. Hän kärsii syvistä lapsuuden traumoista ja lisäksi hyvin epävakaasta luonteesta. Ne vaativat vahvoja mielialalääkkeitä, mutta sumentavat päähenkilön ajattelua. Vilja, (Wilja, Minna Canthin käyttämä salanimi) päättää lopettaa iltalääkkeiden käytön, jotta kirjoittaminen alkaisi sujua. Niin se alkaakin ja samalla alkaa myös mielikuvitus lentää; historian hahmot heräävät henkiin. Vilja sujahtaa Minna Canthin hahmoon ja liikkuu Jyväskylässä sekä Kuopiossa tavaten Juhani Ahon, Järnefeltit ja muita tuon ajan merkkihenkilöitä. 

   "En malta syödä enkä nukkua. Nautin olostani, nautin siitä, että elän tätä päivää ja historiaa samaan aikaan täysin estoitta. Olen tässä, mutta olen myös siellä jossakin. Luen virkkeen Tarkiaisen kirjasta ja löydän Murtovarkauden juurille. Katson Hagmanin kirjasta leikkaamaani kuvaa ja näen Robert Kiljanderin soittavan ja laulavan Augusta-siskoni rinnalla Kuopiossa, Olga Dunajeffin tulevan siihen minun kanssani Jyväskylästä, Robertin tervehtivän meitä, iskevän silmänsä vierelläni seisovaan liikemiehen tyttäreen, heidän menevän naimisiin. Olga ja Robert asettuvat asumaan Jyväskylään vain korttelin päähän kodistani."

Aamulääkkeet Vilja ottaa, jotta selviäisi töistä Kuopion pääkirjastossa. Matkalla kirjastoon hän varmistaa olemassa oloaan nimeämällä ääneen kadut, laskemalla ohittamansa puut ja portaat ylös kirjahalliin. Keino ankkuroi kuopiolaiset ja kaupungin tuntevat mukaan kerrontaan. Kun Vilja tutustuu Kareem Singhiin, joka on tullut museoon kesätöihin, niin silloin päästään myös museon takahuoneisiin ja jopa rakennuksessa olleen entiseen VPK:n letkutorniin. 

Vilja vähentää lääkkeiden annostusta entisestään ja matkat menneeseen käyvät intensiivisemmiksi. Samalla hänen seksuaalisuutensa säätimet kääntyvät kaakkoon. Sen saa etenkin uskontonsa takia esiaviollista pidättyvyyttä tavoitteleva Kareem tuskallisesti todeta. Mutta myös isosisko Camillan mies Jani on muutamia kertoja tulilinjalla.

Jotkut kohdat Canthin kirjoissa vaikuttavat Viljaan jostakin syystä erityisen vahvasti.

    "On helmikuu.
    Lyyli päättää syntyä helmikuun ensimmäisenä päivänä.
    Siirryn kirjassa kohtaan, jossa kerrotaan Anna Liisasta, lapsen surmasta. Lyylin synnyttyä Minnaan iski masennus. Hän vaipui syvälle synkkyyteen, halusi itseään vartioitavan, koska pelkäsi satuttavansa omaa pienokaistaan.
    Sormeni kiiruhtavat kirjaan painetuilla sanoilla.

Ihmeellinen voima väkisinkin tahtoi saada minut ottamaan nuorimman lapseni hengiltä.

    Virke viiltää sisuksiani. Kuinka kovan eteen hän olikaan joutunut?" 
Pienestä pitäen Vilja viihtyi kirjojen parissa ja omassa mielikuvitusmaailmassaan. Konkreettinen paikka ei hänelle ollut pysyvä tila, vaan ajatus saattoi saada sen irtoamaan. Aika ei hänellä myöskään kulje yhteen suuntaan. Se on takkusykkyrä. Eläytyminen ja ennakkoluuloton läsnäolo oli hänellä niin vahva, että se herätti pronssiset patsaatkin eloon. Kirjan loppupuolella Vilja samastuu Canthiin yhä syvemmin. Canthin eräiden näytelmien teilaus masentaa. Canthille osoitettu väheksyntä sekä ihmisten kylmäkiskoisuus hänen ajatuksiaan kohtaan saa Viljan riehumaan keskellä toria. Kokon kirjan nimi saakin toisen, kylmäävän käänteen:

    "Kirjoita niin, ettei yksikään joka siihen uskoo, hukkuisi, vaan saisi lohdun. Ettei kukaan olisi yksin. Ilman läheisyyttä. Ilman nähdyksi tulemista.
    Yksinäisyys keskellä välinpitämättömyyden autiutta.
    Torintäysi käveleviä patsaita.
    Onko yksinäisyys syntymässä saatua? Vai onko se sattuman määräämä kohtalo? Vaiko kenties opittu kyvyttömyys löytää toinen ja koskettaa?" 

Minna Canthin puistossa Kuopiossa on hänen patsaansa. Lisäksi siellä on penkkejä, joihin oli kiinnitetty metallilaattoja. Laattoihin oli kaiverrettu lauseita Canthin kirjoituksista. Kaikki laatat varastettiin. Tatu Kokon kirjasta löytyy lohdun sana: Minnan sanoilla on edelleen painoa. 

"Kirjeistä, artikkeleista ja pitkistä teksteistä poimitut aforistiset lauseet hohtavat kirkkaina mielessäni. Niillä kaikilla on yhteinen suunta ja tarkoitus; ne ovat väylä parempaan yhteiskuntaan, parempaan elämään, uuteen ylvääseen maailmaan, jossa ihmiset ovat tiedostavampia ja keskenään tasa-arvoisempia. Minua hymyilyttää, kun kuvittelen polttavan valon sinkoutuvan räjähtävällä voimalla ulos Kanttilan ikkunoista."

    Vanhojen totuuksien täytyy väistyä uusien tieltä. 

Tommi 

PS: Blogissamme Taina on jo ehtinyt esitellä Minna Canthin teokset Työmiehen vaimo ja Papin perhe (Aina kiinnostava Minna Canth).

Kirjastorokkarin sisäänajo

Janne Nevala: Kirjastonhoitaja Topi Mullo (Reuna, 2015)

”Olin kierrellyt iltaisin saarta mopolla ja paikat olivat tulleet aika nopeasti tutuksi. Keskustassa koulu, kirkko ja uusi urheilukenttä. Pankki, Raunon kauppa ja posti keskipisteessä huoltoaseman ja kunnantalon vieressä. Saaren toisessa päässä uimaranta, leirintäalue, toinen kauppa, hotelli, kapakka, majakka ja mökkejä. Kalasatama keskellä. Hautausmaa ja päiväkoti ison tien varrella vastakkain. Paljon pikkuteitä, joissa oli vahvasti lukitut puomit. Muukalaisilta pääsy kielletty. Trespassers will be shot.”

Kun pieni kunta on lisäksi nimeltään Luoto, alkavat Hailuodossa käyneet epäillä, että kirjan tapahtumapaikka on kyseinen saari. Tekijä myöntääkin Kirjastolehdessä 8.12.2021 näköisyyden. Janne Nevala ammentaa kirjassa muutenkin omista kokemuksistaan pienen kirjaston johtajana. Hän toimi ensin lastenkirjastovirkailijana Kempeleen kirjastossa kunnes 2011 valittiin nykyiseen virkaansa Limingan kirjasto- ja kulttuurijohtajaksi.

”Kalasatamaan pääsi. Siellä lokit tappelivat kirkuen sisälmyksistä ja meri haisi vahvalle. Ihmiset ostivat muikkua ja maivaa suoraan laivoista. Kapakkaankin olin uskaltautunut yhtenä iltana. Pub Kajuutta. Hiljaisenhumalaisia ja aggressiivisen oloisia kalastajia nurkkapöydän valtiaina. Tuulet ovat huonot ja virtaukset. Hylkeet syö kalat ja verkot ja se on muukalaisten ja etelän herrojen vika. Niin kuin kaikki muukin. Älä tule poika tänne syömään minun verkkoa.”

”Poika” on 25-vuotias Topi Korpela. Hän on vastikään valmistunut kirjastonhoitajaksi ja saa kesäkuussa muutaman viikon sijaisuuden Luodon kirjaston johdossa. Janne Nevalan rock-hemmoisuus näkyy kirjan henkilökuvauksessa ja kirjoitustyylissä. Erityisesti brittilehtiä lukenut teini-ikäinen Nevala perehtyi niiden mustaan huumoriin ja sanaleikkeihin, joita hän nyt kirjoissaan käyttää. Jossakin arviossa vilahti vertailussa Nick Hornby, jonka hahmoissa samansukuista tervettä kajahtaneisuutta löytyy.

Kirja on reipas kuvaus siitä, millainen monitoimikone tuollaisen pienen kirjaston johtajan pitää olla. Päähenkilön tehtävät vaihtelevat lehtien muovituksesta ja kopioiden ottamisesta vaikeampiin tiedonhaun tehtäviin. Lasten satutunnit, kirjastoa terrorisoivat finninaamat ja vakinaista viranhaltijaa kaipailevat varttuneet käyttäjät on jotenkin hanskattava. Onneksi pitkälle lomalle Uuteen Seelantiin lähtenyt vakinainen kirjastonhoitaja on jättänyt Topille kattavat ohjeet selvitä kaikista mahdollisista ja eräistä mahdottomista eteen tulevista ongelmista. Ei ole suinkaan sijaisen vika, jos sitten jokaviikkoisella kotikierroksella vanhukset eivät suostu päästämään nuorta miestä sisään vaihtamaan lainassa olevia kirjoja toisiin.

Lisäksi paikkakunnan kulttuuritapahtumat vaativat johtavan viranhaltijan työpanosta. Viranhoito jää vähitellen sivuosaan, kun ohjelman virallisen osuuden lisäksi Topi alkaa viritellä teatteriseurueen jäsenen kanssa syvempää henkilökohtaista suhdetta. Pitää olla toisessa kiinni ja puhua yöt läpensä kun on niin valoisaakin ja paljon asiaa ja vähän aikaa ja mitä sitten kun syksy tulee ja jos Nika ei pääsekään teatterikouluun. Aamulla satutunnille tulevat Hattivatit saavat lyhennetyn luennon Hanhiemon tarinoista ja kotitehtäväksi kahdentuhannen sanan esseen aiheena sadun moraalinen opetus. Palautus Topin lokeroon ennen seitsemää.

Monelle kirjastolaiselle tapahtumat ovat arkipäivää. Itselleni, suurissa kirjastoissa ja pääasiassa luetteloinnissa työskenneelle tällaiset tilanteet ovat onneksi jääneet vieraammiksi:

”Se yksi oman elämänsä ellaeronen piti melkein työntää ulos ovesta. Riina. Ruskeat silmät ja tilanteen mukaan joko yliviileä tai sitten ylidramaattinen luonne. Ainakin sen perusteella, mitä olin ehtinyt tarkkailla. Tatuointia löytyi ruskettuneen navan alta ja kokemusta ylioppilasteatterista sen verran, ettei sen ihan kaikille tarvinnut enää päivää sanoa. Nappasin vielä muotilehden sen kädestä.
– Sulla ei ole tietääkseni korttia. Ja uusinta numeroa ei lainata muutenkaan.
– Mikä vittu sä luulet olevas? se sähähti.
– Kirjastonhoitaja.
– Mä en oo syöny vielä mitään.
– Se on ikävää.
– Mulla on nälkä!
– Sulla on ollu koko päivä aikaa.
– Saatanan natsi! Kirjastonatsi!
– Ei kun Topi vaan. Kirjastonhoitaja. Eipä sotketa käsitteitä.”