Peikkometsiä ja muita kämäsiä mestoja

Jantso Jokelin ja Touko Hujanen : Joutoretki : road trip kätkettyyn Suomeen (Like, 2022)

”Lahoavan nukkavieru estetiikka ei ole vain Suomi-matkailun hajamielinen sivutuote tai laiminlyöty takapiha. Näyttää siltä, että me oikeasti haluamme tätä. Kummalliset pihanäyttelyt, kotiseutumuseot sekä aivan omana lukunaan erilaisten ITE-taiteilijoiden nikkaroimat ruosteiset veistospuistot ovat suosittuja matkakohteita, joihin moni suhtautuu suurella uteliaisuudella ja lämmöllä.”

Kirjan joutoretkeilijät eli unohdetun, kadonneen tai kadonneeksi luullun etsijät, toimittaja Jantso Jokelin ja kuvajournalisti Touko Hujanen ovat tehneet yhdessä pitkiä reportaaseja vuodesta 2006 lähtien. Tähän kirjaan on koottu tekijöiden matkakertomuksia kuuden vuoden ajalta. Osa reportaaseista on julkaistu vuosien 2016–2021 aikana Raymond– ja X-lehdissä. Tekijöiden tutkimusmatkat suuntautuvat syrjäiseen, siihen rapistuneempaan Suomeen. He sanovat lähteneensä etsimään yhtenäiskulttuurin maatunutta luurankoa. "Yllätykseksemme olemme joka kerta löytäneet jonkinlaisen elävän kulttuurin.”

Kun kirjan teko - tai matka - kestää vuosikausia, on sillä oltava jokin vaikutus myös tekijöihin. Jantso Jokelinilta kysyttiin Aamu-tv:n lähetyksessä 11.7. miten Suomi on tänä aikana muuttunut. Jokelin ei Suomen osalta kovin suurta muutosta ole havainnut. Sen sijaan hänen oma suhtautumisensa aiheeseen muuttui melkoisesti. Jos kirjan alkupuolen jutuissa saattoi vielä löytää tietynlaista poikamaista hihitystä kohteiden kuvauksissa, jotka kaupunkilaisen silmiin näyttävät kummallisilta, niin ajan mittaan tapahtui tietynlainen aikuistuminen. Projekti alkoi tuntua oikealta elämäntehtävältä. Jokelin pystyi itse asiassa ajoittamaan muutoskohdan: se oli vuosi, jolloin he kuvaajan kanssa kiersivät matkustajakoteja. Niiden huoneiden pelkistetty tyhjyys käänsi väkisin huomion omaan sisimpään ja oli pakko alkaa kuunnella sitä.

"Ajamme maaseutumaantietä alkutalven paperinkuivassa iltapäivässä. Pysähdymme nukkuvan lomakylän viereiseen tienvarsikuppilaan. Tuulee. Autoja on parkissa muutama, jäätelömainos on haalistunut melkein tunnistamattomaksi. En enää ymmärrä, missä olemme. Tuntuu, että kierrämme ympyrää.
Tällaisilla seuduilla matkustajakodit vielä sinnittelevät. Tuhannella madonluvut kuulleella suomalaisella pikkukylällä ei voi olla kansainvälistä hotelliketjua. Vain matkakoti voi pärjätä, eikä yleensä sekään. Monessakaan ei näe juuri asukkaita. Löydämme vieraista vain jälkiä, tarinoiden murusia, sirpaleita menneistä elämänpelin siirroista. Neljän valkean seinän sisällä aistideprivaation riivaama mieli alkaa nostaa hahmoja kuolleista.
Tuossa niitä kulkee, haamuja, läpinäkyvinä vinoa käytävää pitkin. Matkapäivien tyvenessä, yhden illan hautapaikkaa etsien. Näen vanhan eukon, joka lämmittää matkustajakodin kakluunia vapisevin käsin. Kiertävän karaokevetäjän, joka palaa seurahuoneelta palkkio kirjekuoressa. Isän, joka huutaa parkkipaikalla antennipuhelimeen, kuinka hänelläkin on oikeus nähdä omia lapsiaan. Näen kaupparatsun, joka istuu sängyn reunalla edellispäivän konjakkia hikoillen, puristaa kätensä ristiin ja päättää ettei ensi syksynä enää. Sitten hän nousee, solmii kengännauhansa, vetää Brylcreemiä hiuksiin ja lähtee kohti seuraavaa kaupunkia."

Ote kuvaa hyvin Jantso Jokelinin ilmaisua. Hän haluaa sen olevan määrittelemättömällä seudulla esseen, runollisen matkakertomuksen ja reportaasin välimaastossa. Hänen tyylinsä eroaakin valtavirtaisesta journalismista, joka etenee polulta juurikaan poikkeamatta ja haluaa esitellä selkeitä vastauksia. 17-vuotiaana Jokelin sai kirjallisen herätyksen luettuaan Jack Kerouacin kirjan Matkalla. Se kannusti häntä ryhtymään itse kirjoittajaksi. Amerikan keskiluokkaistumisen takia Matkalla-kirjasta tuli myös dokumentti erään kesyttömän aikakauden päättymisestä. Myöskään kaikkien näiden Jokelinin kirjan kuvaamien ilmiöiden tulevaisuudesta ei ole takeita, vaikka eräät niistä vaikuttavat yllättävän sitkeiltä. On siis hyvä, että niistä jää ainakin tällaisia todistuskappaleita. Kirja osoittaa todeksi Lauri Viidan mietelmän: ”Puhutaan mitä puhutaan, mutta uuden alkaminen ei ole läheskään niin mielenkiintoista kuin vanhan loppuminen.” (Moreeni)

Aikuistumista osoittaa se, että kirja välttää kansankulttuuriin usein osuvan vähättelyn. Vaikka kaikkia perinneherkkuja ei suurin surminkaan pystytäkään nielemään, teos antaa arvostavan kuvan kohteistaan. Matkustajakotien lisäksi esitellyiksi tulevat peltoautoilu, lavatanssit Pekkaniskan Poikien kiertueen mukana, Sievin Muttimarkkinat, kantatie 66, Suomen hämärimmät ruoat ja perhekylpylät. Näiden laajojen osioiden välissä on kiinnostavia, lyhyitä kappaleita, taukopaikkoja sekä kehyksinä Suomen kurjimmat nähtävyydet ja Satulinna joutomaan.

Jantso Jokelin: 
"Niin. Oikeastaan me metsästimme haaveita, ilon ja onnen kuvia - unelmia, jotka täyttyivät tai jäivät täyttymättä. Onnistumisia tärkeämpää oli löytää pyrkimyksiä, vilpittömän tahdon täyteisiä kurotuksia kohti toiveiden tähtitarhoja. Joskus ne kertovat kulttuurista ja elämästä enemmän kuin suuret menestystarinat."

Myös oivallisessa esseessä Jack Kerouacin Matkalla-kirjasta Jantso Jokelin sanoo kirjoittavansa mieluummin epätoivoisesta etsinnästä ja vastausten puutteesta. Oikein sommiteltu joutoretki saattaa hyvinkin elää kauemmin kuin loistokkaalta vaikuttava menestystarina.

Tommi

Lähteinä käytetty myös seuraavia:

Jantso Jokelinin haastattelu Aamu-tv:ssä 11.7.2022

Jokelinin essee Jack Kerouacista

Vanha Tuutari

Vanha Tuutari : tuntemattoman tekijän käsikirjoitus 19. vuosisadan alusta / julkaissut Sulo Haltsonen (Suomi 112:4, 1967)

Tuutari on ollut Inkerinmaan vanhimpia suomalaisia seurakuntia. Se syntyi, kun Kustaa II Aadolf lahjoitti Tuutarin vapaaherrakunnan Juhana Skyttelle 1624. Sulo Haltsosen julkaisema käsikirjoitus on Tuutarin kotiseutukuvaus. Se on kirjoitettu ilmeisesti 1800-luvun alussa erään tiedustelukaavakkeen mukaan. Saman ohjeen mukaan on julkaistu aikoinaan kuvauksia muiltakin pakkakunnilta. Seuraavassa muutamia makupaloja erinomaisen kiehtovasta tekstistä lievästi nykyaikaistettuna:

Kansan uskomuksista:

Tätä hulluutta sanotaan vielä Inkerinmaalla olevan: se emäntä joka halajaa paljon voita, mutta on vähän lehmiä, riisuu itsensä alasti, hiukset hajalla, ottaa kirnun reisiensä väliin. Johanneksen yönä, muutamana aattoyönä ajaa kirnunsa kanssa ratsain ja männän kanssa kirnuu kirnuansa. Muutamat taas sanovat, että koko Johanneksen yön kirnuaa ja pesee maitoastioita.

Lähellä, pappilan kaalimaan vieressä on kalmisto, johon ennen inkerikot haudattiin. Sanoi Peter Hoppius, että hänen isänsä Hend. Joh. Hoppius näki, tuli yöllä yksi tuttu kuollut inkerikkovaimo kartanolle, jota koirat haukkuivat. Minun isäni meni pyssyn kanssa ja tahtoi ampua, mutta pyssy ei lauennut. Se kyöpeli pakeni edellä eikä kääntänyt selkäänsä, vaan meni takaperin kotiinsa asti ja oli liekuttanut lasta, joka makasi kätkyessä.

Monen, ja aivan usein, minä olen kuullut puhuvan nykyisinä aikoina, että ne, jotka täällä eläissänsä ovat noituutta bruukanneet, ovat rikkonut lähimmäisensä eläimiä eli muuta omaisuutta, senkaltaisten sanovat heidän kuolemansa jälkeen pahan hengen heidän hahmossansa kotona käyvän, ja enimmiten häärää lehmien kanssa, niitä ajelee ja maitoastioiden kanssa häärää. Ne sanovat eläissänsä heille maitoa ja voita paran kantaneen. Tämän minulle on moni kelpo ja oikein toimellinen ihminen puhunut. Mutta sitä minä en ole nähnyt, että ne jotka tietävät, että vainaja on senkaltainen pahan hengen ase ollut, kuuluvat panevan alas kapion arkkuun ja pistävät nuppineulan kantapään alle kantapään sisään. Sentähden ettei tulisi kuolemansa jälkeen kotia.

Sivut: 1 2

Kuningas Salomon viisautta

Lähdin viemään roskia ja pihalla tapasin Perinteentutkijan.

– ”Haluatko kuulla yhden kertomuksen?”, hän kysyi.

– ”Onko se taas niitä kansanperinteen aarteitasi?”

– ”Kyllä, tämä kertoo kuningas Salomon ajasta ja se on opettavainen juttu.”

– ”Montako siinä tällä kertaa kuolee?”

– ”Vain neljä. Sen nimi on

KOLME HYVÄÄ NEUVOA

Lähtipä kerran kolme veljestä Jerusalemiin kuningas Salomon luokse häneltä viisautta oppimaan. Kuningas sanoi heille:

– ”Jääkää luokseni ja teen teistä kaikista viisaita miehiä.”

Kuningas Salomo antoi heille korkeat virat hovissaan. Veljet olivat kuninkaan kaupungissa kaikkiaan kolmetoista vuotta. Eräänä päivänä he keskustelivat keskenään:

– ”Mitä me täällä vielä viivyttelemme? Olemme jättäneet hyvät kotimme ja tulleet tänne viisautta oppimaan. Olemme palvelleet kuningasta kaikki nämä vuodet emmekä ole hyötyneet siitä mitään. Pidetään lomaa ja palataan kotimaahan.”

Niin he astuivat kuningas Salomon eteen ja pyysivät, että he saisivat luvan lähteä tapaamaan omaisiaan, joita he eivät olleet nähneet kolmeentoista vuoteen. Kuningas kutsui rahastonhoitajan paikalle ja pyysi tuomaan kolmesataa kultarahaa. Sitten hän sanoi veljeksille:

– ”Saatte valita: jokainen teistä saa sata kultarahaa tai sitten hän saa minulta kolme arvokasta elämänohjetta.”

Kaikki veljekset olivat sitä mieltä, että he ottavat mieluummin kultarahat. Sitten he lähtivät kotimatkalle.

Sivut: 1 2 3