Huovinen, Veikko : Kylän koirat (WSOY, 1962)
(Blogissa myös Tainan esittelemä Rasvamaksa)
Sotkamo kuten muukin kaupungistumistaudin välttänyt osa Suomea oli kiehtova elinpiiri koirille 60-luvulla. Syrjäseuduilla ei ollut vielä keskitettyä jätehuoltoa saati viemäreitä. Laskiämpäreitä tyhjennettiin, ei ehkä ihan portaan pieleen, mutta siihen talon lähelle kuitenkin. Ja koirien kiinnipitämisen säännökset olivat nykyiseen verrattuna erinomaisen väljät. Huhtikuun alussa koirat pantiin kiinni, kopit saivat asukkaansa, ja yöhaukunnat alkoivat. ”Vanhat heppulit osaavat jo suhtautua vapauden riistoon, mutta nuoret koirat huutavat yökaudet.” Mutta syksyllä koirien piti saada liikkua maalla vapaasti.
Sillä mikä olento oikeastaan koira on? Veikko Huovisen määrittelyn mukaan koira on uutteraa nuuskintatointa harjoittava yleinen tiedustelija kujilla, toreilla ja pihamailla. Sellaisen kiinni pitäminen on hänestä lähinnä rikollista toimintaa.
”Kun syksyllä päästää koiran irti, ottaa se hitonmoisen laukat ja häipyy takajalat edessä ja etujalat takana ja päinvastoin etäisyyksiin. Menosuuntaansa nähden hieman vinossa koira ahkerasti ja levottomasti kiertää jatkuvasti seutua ottaen selvää mitä ajan hermolla on.”
Tuohon aikaan kesä ja syyspuoli jäivät väkisinkin hieman kalpeiksi koiramaisessa elämässä. Talvi oli koirille mehevää aikaa. Silloin koira sai elää syvää ja rikasta elämää. Pakkanen on sinänsä kannuste. Kun on kylmä, niin on pakko liikkua sinne tänne. Kinoksiin syntyi talvisin kiinnostavia liankaatopaikkoja, joista saattoi löytää pikanttia ruokaa. Suolasillikin, joka kuukauden pari tekeentyy pakkasessa ja suojasäissä ja tulee huuhdotuksi sadoilla ämpärillisillä likavettä, maistuu kevätpuolella melkoiselta. Vaikka toisaalta:
”Teurastusjätteitä syönyt koira haisee kuin Venäjän messinki ja vielä paljon pahemmalta. Hirveitä tuoksuja tarttuu myös pystykorvien turkkeihin. Koiralla on erehtymätön nokka haistamaan kaikkein helvetillisin märäntö, johon se voisi hieroa kaulaansa.”
Ennen kaikkea: talvella vallitsee suuri vapaus. Veikko Huovinen saattoi seurata hyvästä tarkkailuasemasta kirjoituspöytänsä takaa tuota koirien elämää kylänraitilla. Lähikontaktia tuli otettua, kun hän ulkoilutti omaa koiraansa ja yritti torjua päälle käyviä liian innokkaita kosijoita. Tarkoista havainnoista syntyi kiehtova kuva kadonneesta ajasta, josta omassa nuoruudessani Myllykosken Ummeljoella oli vielä joitakin merkkejä näkyvissä.
Seurataanpa siis kirjailijan esimerkkiä:
”Eipä tässä muuta kuin riisun ihmisnaamioni, annan korvieni valua poskille ja nokkani kostua hyvävainuiseksi ja lähden huoletonna seuraamaan jälkiketjuja pohjoisen hangille, tohiseviin kyläpetäjikköihin, palokujille ja roskatynnöreiden taa.
Voh!”
Tainan ja Tommin aarrearkku 