Avainsana-arkisto: edustustot

Polveilevia teitä Roomaan

Viivi Luik : Varjoteatteri : romaani (suomentanut Anja Salokannel. Tammi, 2011)

   "Kuului, miten seuraava juna, S-Bahn, ajoi katon yli painavana ja kolkkona. Lasit kilisivät.
   Kuten sanottu, kahvila oli rautatien alla, punatiilistä rakennetun rautatiepenkereen sisässä.
   Kevät lähestyi Berliiniä. Ja jälleen kantautui vuoden 1945 keväästä palavan kaupungin kohina, tulipalon vanha, unohdettu ulina ja rätinä. Ku'dammilla ajelehtivat kiireisten nykyihmisten jaloissa paljaalle silmälle näkymättömät hiiltyneet ruumiit, näkymättömät naiset ryntäsivät yhä vielä hiukset tulessa taloista, joiden sisään oli jo kauan sitten rakennettu toiset talot.
   Vanhat sodan lopun aaveet heräävät Berliinissä keväisin eloon. Jokainen kevät on Berliinissä kevät 1945. Se kestää suunnilleen kymmenen päivää, sitten jännitys hellittää, tulimyrsky laantuu, helvetinkuvat sammuvat, puut puhkeavat lehteen, kuolleet ovat muuttuneet tomuksi. Ei olekaan mitään.
   Mutta tuona iltana oli kevätmyrsky juuri herättänyt vanhat kuvat tuoreina eloon. Kuolleiden luut alkoivat liikahdella ja hymistä maan sisällä yhdessä ruohonjuurten kanssa. Spreejoen vesi muuttui sysimustaksi, ja noki ja luodinreiät tunkivat jälleen esiin.
   Kaiken sen keskellä kuuntelin uuden sinivuokon omistajan tarinaa."

Viivi Luikin romaani kertoo pääasiassa hänen elämästään Roomassa, uudelleen itsenäistyneen Viron diplomaatin vaimona. Ennen kuin aviopari muutti sinne, Luik oli saanut vuoden DAAD-stipendin tutustuakseen Berliinin ilmapiiriin. Sinivuokko liittyy erääseen tärkeään teemaan kirjassa, häpeään. Viivi Luik tutustui Berliinissä virolaiseen pastori Atspoliin. Ensi alkuun Luik häpesi häntä, vanhaa harmaata miestä kuluneissa vaatteissa. Puistossa "hän olisi ollut lähes näkymätön. Hän olisi kuulunut kaupan ja bussipysäkin luo samalla tavoin kuin tyhjät laatikot, käytetyt liput ja jaloissa pyörivät veriset ruiskeet".

Eräässä DAAD-galleriassa järjestetyssä kirjallisessa tilaisuudessa, mustiin pukeutuneiden kuuluisuudestaan arroganttien ihmisten joukossa tämä kummitus tuo Luikille mullalla täytetyn purkin, jossa kasvoi sinivuokkoja. Yksi ainoa kukka kukki, muut olivat nupulla. Luik seisoi kädet jakun taskuissa, kun purkillinen multaa purjehti häntä kohti. 

Herra Atspol:
"'Hyvää päivää! Kyllä minä rukoilin tätä kukantainta, että rupeat nyt ruoja oikeaan aikaan kukkimaan! Kyllä on yritetty piiskalla ja on yritetty porkkanalla. Ja eikö vaan saanutkin täksi illaksi kukan auki!' Minua hävetti että toiset näkevät, kun herra Atspol antoi minulle sinivuokon.
   Todennäköisesti sinivuokko oli saatu kukkimaan jossain kolkon keittiön ikkunalaudalla, mutta kuitenkin se levitti tähän tupakansavuiseen, turhamaisuudella täytettyyn tilaan villiä ja kylmää kevätvaloa, ikään kuin taivaalta olisi pudonnut tähti alas DAAD-galleriaan."

Pastori Atspol onkin merkittävä hahmo kirjassa. Useaan otteeseen Viivi Luik vierailee hänen luonaan matkoillaan. Herra Atspol oli kerran pelastanut metrosta itsetuhoisen nuoren äidin, jolla oli pieni lapsi mukana. Atspol oli löytänyt äidille töitä ja tutustutti myös Luikin häneen. Kuvaus heidän automatkastaan maalle on koskettava. Kohtaus johtaa lopuksi muistelemaaan neuvostovallan erottaman diplomaatti Laretein tyttären kirjoittamaa kirjaa sekä Ždanovin rikoksia virolaisia kohtaan. Atspolin mukaan Laretein kana tulee ne teot kerran tuomitsemaan, mutta tämä tapahtuu kirjassa myöhemmin.

Kirjoitelman sekavuus johtuu kirjan rakenteesta, joka tarttuu. Kirjassa risteillään tapahtumien, paikkojen, henkilöiden, muistojen ja aikatasojen kanssa kerrassaan riemastuttavalla tavalla. Riemastuttavia kohtauksia kirjassa on useita, on italialaista junalipun ostoa ja suomalaista kirjallista iltaa pohjanmaalaisessa kirkonkylässä. 

Mutta takaisin häpeään: aina matkalla Roomaan tai jonnekin muualle, Viivi Luik näkee välillä mielessään Tallinnan tutun siluetin, tornit, jotka ovat syöpyneet ja leikattu sisään silmien pohjalle. Niiden kuva on kaikkien lähtijöiden silmissä. Luik pohtii, että ehkä ne eivät olekaan todellisia torneja, vaan kuvitelmaa, unohdettujen ihmisten muisto kadonneesta kodista. Niiden tornien takaa alkaa kuitenkin tuo poloinen ja kurainen maa, maa jota hän on hävennyt. "Niin kuin köyhien ihmisten lapset häpeävät toisten edessä alusvaatteitaan, niin minä olen sitä maata hävennyt". Tuosta häpeästä voi pelastua kirjoittamalla.

Viivi Luikin kuvaamasta ajasta Roomassa puuttuu diplomaattisen elämän loisto. Aviomies etsi edustustarkoituksiin sopivaa asuntoa. Luik kertoo miten miehen hiukset muuttuivat harmaiksi sinä syksynä. "Oli tapahtunut se, mikä Viron lähettiläälle tapahtuu maailmalla. Hän on joutunut hyvin vähine rahoineen hyvin rikkaiden ihmisten joukkoon, mutta hänen piti antaa vaikutelma, että kaikki on mitä parhaimmin." Italiassa ei Luikin mukaan ole mitään loukkaavampaa kuin se, että näyttää huolensa. Siksi luemme, miten uusien kenkien sijaan Viivi Luikin on etsittävä suutaria korjaamaan vanhat. Hammaslääkärikäynnin aikana hän murehtii koko ajan laskun suuruutta. Puhelinlasku kauhistuttaa.

Diplomaatin pitäisi päästä sisään piireihin. Mutta Roomassa se käy samoin kuin kaksituhatta vuotta sitten: vain sukutaustan, aseman tai rahan avulla. Vaatteista ja miten niitä kannetaan tunnistaa, ketkä eivät asu hyvässä osoitteessa. Säädyn mukaiset seikat kouluista alkaen ja päättyen sukkiin ovat Roomassa kalliita siksi, että kuka tahansa ei pääsisi lähelle. On lause, joka on kirjoitettu Italian ilmaan. Sitä hengitetään syntymästä saakka: "Olkoon muu miten on, tärkeintä on että VAIKUTELMA on hyvä!" Tuo bella figura.

Kerjäläiset opitaan ohittamaan. Sitten alkavat Balkanin-sodan pakolaiset tulvia Roomaan ja seisahtua kahvilan pöydän eteen. Juurettomuus ja ihmisten hätä tekevät itsensä jälleen tiettäväksi. Muistot 50-luvun Virosta karkoituksineen nousevat pintaan. Kauempana käydyt sodat ja niiden seuraukset voivat olla kiinnostavaa katsottavaa. Ei virolaiselle:

"Minäkin olen ollut aikoinani toisille jossain Bonnissa tai Pariisissa tai Roomassa yksi niistä siellä mustassa ihmisjonossa, yksi niistä jotka kerjuukeppiin ja kainalosauvoihin nojaten tai nelinkontin ja ryömien ponnistelevat yhä eteenpäin, tulevaisuuteen, Jumalaa kohti. Mutta siihen mustaan mustaan ihmisjonoon on silmä niin tottunut vuosien mittaan, että joka näkee sen, vaihtaa kanavaa."

Viivi Luik muistaa vuoden 1991 elokuun. Hänen miehensä lähti Toompealle. Korkein neuvosto oli antamassa itsenäisyysjulistusta. Ei tiedetty tulevatko tankit kokouksen aikana Vapauden aukiolle, pääsevätkö osallistujat palaamaan kotiin. Viivi Luik lähti laittomaan puhetilaisuuteen taskussaan sveitsiläinen linkkuveitsi. "Ehkä on totta, että jos imperiumeja ja niiden armeijoita vastaan ei mennä linkkari kädessä, niitä ei voi kukistaa koskaan." Hän sanoo olleensa valmis iskemään veitsellä elävää ihmistä, neuvostosotilasta, jos olisi tarpeen. Hän tulee muistamaan tunteen aina. Hänen lihansa, luunsa ja verisuonensa muistavat tuon päätöksen.

Juuriltaan repäistyt tai vapaaehtoisesti lähteneet, kodittomat ja outoihin oloihin joutuneet on kirjan toinen keskeinen aihe. Kirja alkaa siitä, kun 1940-luvun lopulla kolmivuotias Viivi näkee kuvan Colosseumista aukirevitystä kirjasta tuvan lattialla. Talossa asunut perhe on kyyditetty Siperiaan. Myöhemmin Luik etsii hylättyjen talojen omenapuiden alta jäätyneitä omenoita syötäväksi. Nuo Viron omenapuut seisovat raunioiden vierellä uhmakkaina kuin elävät vapaudenpatsaat. "Jos ne kaadetaan tai kiskotaan maasta, ne jatkavat kuitenkin kasvuaan metsässä."

Viivi Luik sai kirjasta Viron valtion kulttuuripalkinnon 2011. Anja Salokannel teki kirjasta suurenmoisen käännöksen.

"Äiti juoksi lumen ja tuulen läpi minun perääni. Hän tarttui takinhihaani, hänen suunsa liikkui, hän ei sanonut mitään, vain katsoi. Yhdessä silmänräpäyksessä hänestä tuli kaikkien lähtijöiden äiti. Hänen tumma hahmonsa paistaa talvihämärän läpi sieltä yhä, se paistaa niin pienenä ja yksinäisenä, se paistaa maailmanloppuun asti. Minä lähdin eteenpäin, kohti Roomaa, uskoin ihmeeseen ja tähteen ja katosin pian tuiskun pyörteeseen niin kuin minua ei olisi siinä koskaan ollutkaan."


Tommi
Kuoleman ovi avautuu
aamun sarastukseen.
Mutta muistot eivät häviä,
se mikä on ollut on aina.

Artur Alliksaar