Uuttera valtionainen muistelee

Pirkko Työläjärvi: Moninaista : menneitä muistellen, tulevasta haaveillen. Into 2018.

Työläisperheen tytär, yksinhuoltajan ainokainen, sotalapsi. Pirkko Työläjärvi (s. 1938) selätti monet haasteet ja pääsi pitkälle, hänestä tuli virkamies, kansanedustaja, ministeri ja maaherra.

Vuonna 2018 ilmestyneen muistelmakirjan alkusysäyksenä oli esiintyminen Ylen haastattelussa vuonna 2015. Esiintyminen toi vuosien ajan niin paljon yhteydenottoja ja palautetta, että Työläjärvi päätti kirjoittaa muistelmat. Tosin hän korostaa, ettei kirjoita muistelmia eikä elämäkertaa, vaan muistikuvia ”elämän sirpaleista ja tähtihetkistä, jotka ovat muokanneet minua ja jotka ovat minusta merkityksellisiä yhteisöllisesti”. Siinä se jo tuli, avainsana Työläjärven koko elämään, elämäntyöhön ja myös käsillä olevaan teokseen: yhteisöllisyys. Hänen elämänsä perustana on työväenaatteeseen pohjautuva vähäväkisten yhteisöllisyys, johon sisältyy myös eettinen ja moraalinen elämäntapa. Jokaisella on vastuu omasta elämästään, mutta kaikki kannamme vastuuta myös muista ihmisistä ja laajemmin kaikesta yhteisestä.

Syntyi Jämsässä kivityömiehen ja työläisvaimon tyttäreksi. Isä kuoli, kun tyttö oli vain muutaman kuukauden ikäinen. Kivityömiesten keskinäistä puukkotappelua rauhoittelemaan mennyt mies joutui itse puukotetuksi. Pirkon lapsuutta varjosti myös äidin vaikea epilepsia. Äiti kävi töissä sairaudestaan huolimatta; ennen Pirkon syntymää työskenteli luontaishoitoloissa, sittemmin puolustusvoimien varuskorjaamolla ja sen jälkeen pitkäaikaisesti kirjapainossa alistajana painopaperikoneella.

Äidin ja tyttären polku vei Orivedeltä Santahaminan kautta Helsinkiin. Ebeneserin päiväkotiin kolmivuotias Pirkko kulki omin päin. Hän oppi muutenkin olosuhteiden pakosta itsenäiseksi, ja naapurit pitivät joskus hänestä huolta äidin tehdessä kolmekin työvuoroa peräkkäin. Äiti näet säästi sinnikkäästi omaa asuntoa varten ja onnistuikin aikanaan tavoitteessaan.

Pommitusten pelko sai äidin lähettämään ainokaisensa Ruotsiin turvaan useiksi vuosiksi. Sotalapsivaiheesta kirjailija kertoo lyhyesti; kaikki sujui enimmäkseen hyvin, ja lahjaksi jäi ruotsin kielen taito. Vain paluu Suomeen tuotti kitkaa, kun äidinkieli oli unohtunut.

Pirkko oppi lukemaan varhain ja hänestä tuli heti himolukija. Kirjat avasivat tien uusiin sfääreihin ja ruokkivat jo herännyttä kauneuden kaipuuta. Myös koulu, joka suhtautui oppilaisiinsa arvostaen, oli tärkeä. Pirkko pääsi vapaaoppilaaksi Ritarikadun ruotsinkieliseen tyttökouluun, Laurellska flickskolaniin, kielitestin jälkeen suoraan toiselle luokalle. ”Minulle koulu oli aarre, joka istutti mieleeni tiedonhalun ja kulttuurinjanon.” Pitkin muistelmia Työläjärvi kertoo taideaarteista, jotka ovat hänelle erityisen läheisiä. Hänellä on myös hyviä kontakteja taiteilijoihin sekä luottamustehtäviä taiteen organisaatioissa.

Ylioppilastutkinnon jälkeen Pirkko lähti Valkeakoskelle kouluttautuakseen käytännön kautta ravintola-alalle. Oli päästävä leivän syrjään kiinni. E-liikkeellä eli edistyksellisellä osuustoimintaliikkeellä oli koulutustoimintaa, ja Pirkko toimi harjoittelijana Valkeakosken Hotelli-Ravintola Koitossa ja opiskeli yo-merkonomiksi. Alanvaihto tuli eteen, koska jalat ja selkä eivät kestäneet raskasta ravintolatyötä. Pirkko ei kuitenkaan enää pähkäillyt yksin tilannettaan, sillä hän oli löytänyt elämänsä miehen, Markku Työläjärven, jonka kanssa hän on yhä.

Markulla oli virka sosiaalitarkkaajana ja lastenvalvojana, Pirkko pääsi Tampereelle Husqvarnan palvelukseen, toimi ensin konttoristina, sitten kirjeenvaihtajana. Hän kouluttautui muutenkin, yo-merkonomitutkinnon lisäksi hän kävi opas- ja tulkkikurssin ja ompelukurssinkin. Husqvarnalta hän siirtyi Finlaysonin palvelukseen ulkomaan myynnin kirjeenvaihtajaksi. Seuraava asuinpaikka oli Äänekoski, jossa Markku oli sosiaalisihteerinä, Pirkko suuren rakennusprojektin kirjanpitäjänä, yhteiskoulun kanslistina ja ruotsin, matematiikan ja kirjanpidon tuntiopettajana, sitten Raumalle, mistä Markku sai sosiaalijohtajan paikan. Pirkko opiskeli kauppatieteiden maisteriksi Åbo Akademissa ja työllistyi Rauman verotoimistoon.

Politiikkaan hän hakeutui Satakunnan sosiaalidemokraattien piirisihteerin kehotuksesta. Kaupunginvaltuuston jäsen, naisjärjestön puheenjohtaja, SDP:n varapuheenjohtaja. Eduskuntaan hän pääsi ensiyrittämällä vuonna 1972. Monenlaiset paikalliset tehtävät toki jatkuivat sen jälkeenkin, samoin pohjoismaiset. Työläjärvi oli kansanedustajana 1972‒1985, sosiaaliministerinä 1975‒1976, sosiaali- ja terveysministerinä 1977‒1979, II valtiovarainministerinä 1979‒1981, kauppa- ja teollisuusministerinä 1981‒1982 ja pohjoismaisena yhteistyöministerinä 1977‒1982. Hän eteni eduskunnan puhemieheksikin. Monet muistavat hänet myös Turun ja Porin läänin maaherrana, jota virkaa hän hoiti 1985‒1996.

Aikakautensa merkittävimpiin naispoliitikkoihin kuulunut Pirkko Työläjärvi selvitti kaikki vastuulliset tehtävänsä ryvettymättä. Hän mainitsee raskaina hoidettavina työterveyslain ja metsäverolain kokonaisuudistuksen.

Kirja jakautuu kahteen osaan, muistelmiin ja yhteiskunnalliseen pohdintaan. Yksityiselämästä kerrotaan monien tapaamisten kautta. Työläjärvet olivat kauan osa-aikaisia asujia Espanjan Costa Blancalla.

Työläjärvi kuuluu eittämättä sosiaalisesti huippulahjakkaisiin ihmisiin. Hän pitää tavalla tai toisella yhteyttä satoihin, ellei jopa tuhansiin ihmisiin. Se ei ole itsetarkoituksellista tykkäysten laskemista, vaan sitä, että hän on yrittänyt ottaa selvää erilaisten ihmisten ajatuksista, tunnoista, peloista ja haaveista. Hänen mottonsa on, että elämä on paikallista, ja että yhdessä voidaan tehdä paljon.

Työläjärvi ihmettelee, miksi yhteiskuntaa tarkastellaan voittopuolisesti makrotasolta, selvittämättä systemaattisesti paikallis- ja aluetason vaikutuksia. Pitkäjänteisyyden puute vaivaa hänen mielestään kaikkea suunnittelua. Lääneistä luopumista hän ei tietenkään hyväksy. Läänien roolia, toiminta-ajatusta ja resurssittamista hän pohtii perusteellisesti sisällyttäen kirjaan lakipykäliä ja organisaatiokaavioita.

Ikuinen maailmanparantaja kantaa edelleen huolta maailmanmenosta ja yhteiskunnan kehityksestä. Hän on huolissaan syrjäytyneistä, vanhuksista ja digitalisaatiosta koettaen herätellä lukijaa havaitsemaan kehityssuuntia. Sote-uudistuksen toteuttajien kannattaisi lukea tämä kirja, jossa on paljon asiantuntevaa pohdintaa tärkeiden palvelujen kehittämisestä.

”Olemme mielestäni siirtyneet edustuksellisesta demokratiasta ideointiyhteiskuntaan, siksi suden hetken tunnistaminen on entistä tärkeämpää.” Hänelle tuottaa surua nähdä, miten menestyksellisesti rakennettu hyvinvointivaltio on riisuttu markkinoiden armoille, minkä myötä ”demokratia on kolhiintunut ja melu koventunut”.

Jään haikeana miettimään aikaa, jolloin politiikassa oli aatteita ja sisältöä. Pirkko Työläjärvi edusti aikaa ennen Twitterissä ja Instagramissa hosuvia poliitikkoja. Tätä ahkeraa ja arvokasta moniosaajaa ei voi kuvitellakaan poseeraamassa verkkosukkahousuissa á la Jutta Urpilainen.

Taina

Kymenlaakson tylyttäjän tilitys

Lindström, Jari: Syvään päähän : muistelmani. WSOY 2020.

Voikkaan tehtaan sulkeminen vuonna 2006 sysäsi nelikymppisen kuusankoskelaisen paperimiehen Jari Lindströmin uuteen tilanteeseen. Hänellä oli takanaan 22 vuotta tehtaan palveluksessa. Lindström kouluttautui laborantiksi, mutta uusi ura löytyikin politiikasta. Hänet tunnettiin jo seudulla ahkerana mielipidevaikuttajana, perussuomalaisten jäsenenä hän pääsi Kouvolan kaupunginvaltuustoon ja vuonna 2011 kansanedustajaksi eduskuntaan. Hän jatkoi myös paikallispolitiikassa. Vuonna 2015 hän nousi Juha Sipilän hallituksen tuplaministeriksi saaden sekä työministerin että oikeusministerin salkut.

Kymenlaaksolaisuuteen on perinteisesti kuulunut tehtaiden luoma yhteisöllisyys. Samassa perheessä saattoi olla jopa viidessä polvessa tehtaan työntekijöitä. Tehtaat tarjosivat työtä, toimeentuloa, vakaata tulevaisuutta, asuntoja, jopa terveydenhoitoa ja vapaa-ajantoimintaa. Riippuvuussuhde paperiteollisuudesta on Lindströmin arvion mukaan osaltaan vaikuttanut alueen ihmisten hieman tylyyn mentaliteettiin. Ideoiden ampuminen alas kuuluu asiaan eikä ”täälläpäin toiselle toivota aina hyvää” (s. 69).

”Jos joku erehtyy arvostelemaan meitä, hän saa äkkiä nenilleen. Samaan aikaan arvostelemme itse itseämme, olemme mestareita ampumaan omaan jalkaan. Älä sinä hauku meitä, me teemme sen ihan itse.” (s. 68)

Itseään Lindström kuvailee äkkipikaiseksi tunneihmiseksi ja vastarannan kiiskeksi, joka ei siedä, jos joku julistaa ainoaa oikeaa totuutta. Hän tulistuu herkästi ja osaa myös mököttää. Muistelmien lukija kokee sympatiaa. Miehen lapsuus ei ollut helppo, oli vanhempien avioero ja kiusaamista. Urheiluharrastukset toivat itseluottamusta. Seutukunnan mahdollisuudet, paperitehtaiden oppiin ja hommiin, sopivat nuorukaisen elämään hyvin. Työura urkeni, ja Lindström sai myös vastuuta työpaikan luottamushenkilönä.

Minusta kirjan alkuvaiheen paperitehdaskuvaukset olivat kiehtovia, esimerkiksi painehiomoprosessin vaiheiden selostukset. 2000-luvun alussa Lindström toimi paperitehdashommien ohella kuntosaliyrittäjänä. Voimailua nuoresta saakka harrastaneelle miehelle se oli luontevaa.

Lindströmin ministerivaiheista ei dramatiikkaakaan puuttunut. Hän kantoi vastuun vihatusta työttömien ”aktiivimallista”, vaikka koko malli oli oikeastaan virkamiestyöryhmän käsialaa.

”Suurin virheeni ja epäonnistumiseni oli aktiivimallin hyväksyminen sellaisenaan, vaikka tiesin itsekin alusta asti sen olevan torso. Minun ei olisi pitänyt hyväksyä huonoa lakia, mutta tein sen. Tätä pyydän anteeksi.

Aktiivimallin suurin ongelma oli minulla tiedossani heti mallista kuultuani: jos ihminen tekee kaikkensa löytääkseen töitä ja silti hänelle tulee sanktio, sehän ei ole oikeudenmukaista eikä oikein. Myös eri alueiden mahdollisuudet tuottaa aktiivisuuden mukaisia palveluja ovat ongelma.” (s. 236)

Työttömiä on helppo kurittaa, mutta aktiivimallin hyödyt ovat jääneet kovin kyseenalaisiksi. Vuosituhannen alussa Suomessa harjoitettiin toisenlaista työvoimapolitiikkaa: kannustustavoitteen saavuttanut työtön palkittiin korotetulla tuella. Keneltäkään ei leikattu esimerkiksi siksi, että työpaikka jää saamatta sadan hakemuksen ja kymmenen haastattelun jälkeenkin.

Toinen vihattu päätös oli kiky-sopimuksen synty. Sitä tarvittiin Lindströmin mielestä ehdottomasti, eikä hän pyytele sitä anteeksi.

Jari Lindström kirjoittaa selkeästi ja vetävästi – ja suoraan, voimasanojakaan kaihtamatta. Paikallispolitiikka Kymenlaaksossa ei aina ole kaunista luettavaa. Lillukanvarsiin ei kannata takertua, koska kirjan sisältö kantaa. Esimerkiksi kuvaukset eduskunnan työskentelytavoista vaikkapa valiokuntatyötä koskien ovat mielenkiintoisia. Kansanedustajan työ kaiken kaikkiaan on

”pääasiassa ikävien asioiden linjaamista, kompromissien hakemista oman ryhmän ja puolueen ja muiden puolueiden välillä. Siinä pitää osata ottaa huomioon äänestäjien näkemys, ja työhön kuuluu myös kestää julkista painetta.” (s. 116) Silti ”Eduskunta on Suomen paras työpaikka. Sinne on vain erittäin vaikea päästä. ” (s. 101)

Lindström ei leimaa ihmisiä puoluekannan perusteella, vaan jakaa kiitosta vastapuolen leiriinkin, kun aihetta on. Etenkin ”saunavaliokunnasta” hän sai ystäviä yli puoluerajojen.

Muistelija on kokenut perussuomalaisten nousun ja laajenemisen, sisäiset ristiriidat ja vastuunkannon. Persujen (kyllä, mies itse käyttää tätä lyhennettä kainostelematta) värikkäässä joukossa sattuu ja tapahtuu. Lindström ei ole mielissään, kun eduskunnan arvovaltaisuutta loukataan, eikä hän pidä ”Trumpismista”, jossa totuudella ei ole enää niin väliä, ja jonka kärkenä Suomessa ovat perussuomalaiset (s. 354).

Uusiin haasteisiin käytännönläheisesti suhtautunut Lindström (”opettelen kaiken”, s. 92) väsyi lopulta kahden ministerisalkun kantajana, ja työuupumus lähes murti ministerin terveyden. Eivätkä mullistukset loppuneet siihen. Perussuomalaisten rivit hajosivat, Lindström liittyi ”sinisiin” eikä enää päässyt eduskuntaan. Hän ilmoittautui työvoima- ja elinkeinotoimistoon työttömäksi työnhakijaksi ja alkoi kirjoittaa muistelmiaan.

Ja kuinkas sitten kävikään! ”Olin kahdeksan vuoden ajan tiiviisti tekemisissä työllisyyden ja työttömyyden, työlainsäädännön ja erilaisten näiden asioiden parissa toimivien ihmisten kanssa, ja väitän tietäväni aiheesta enemmän kuin keskivertojamppa. Uskon, että minulla olisi vielä paljon annettavaa työllisyysasioissa. Tekisinkö sitä jopa työkseni?” (s. 378) Hän toteaa myös, että kunnissa tehdään työllisyyden eteen ”ruohonjuuritason työtä, mutta ongelma on työn pirstaleisuus ja koordinoinnin puute” (s. 379).

Tapahtui näin: 11.1.2021 Jari Lindström aloitti Kuntaliiton sekä työ- ja elinkeinoministeriön yhteisenä projektikoordinaattorina työllisyyden kuntakokeiluissa. Hänen pestinsä kestää syyskuun loppuun 2023. Lindströmin tehtävänä on tukea työllisyyden kuntakokeilujen alueellisia toimijoita ”työllisyyden ekosysteemien luomisessa, toimijoiden keskinäisessä verkostoitumisessa ja kokeilujen vertaisoppimisessa”.

Jari Lindström saa siis nyt näyttää kykynsä työllisyysasioiden uudistajana. Toivotan vilpittömästi onnea näille pyrinnöille. Toivottavasti myös ruohonjuuritason tallaajat saisivat töitä.

Taina