Avainsana-arkisto: asuminen

Kestävää asumista etsimässä

Kestävän kehityksen asuntoalue. Toim. Pekka Rytilä ja Kari Sundell. Osuuskunta Suomen Asuntomessut ja Rakennusalan Kustantajat 1992.

Tämä sattumalta käsiini päätynyt vaatimattoman oloinen kirjanlipare osoittautui sangen kiinnostavaksi. Noin satasivuinen teos ilmestyi aikoinaan asuntomessujen 25-vuotisen taipaleen kunniaksi vuonna 1992. Sen alkuosa on raportti VTT:ltä tilatusta tutkimuksesta, joka selvitti rakennettuja asuntoalueita kestävän kehityksen kannalta. Kirjan loppuosa koostuu alan asiantuntijoiden käymästä keskustelusta näkökulminaan muun muassa asumisen ergonomia, ekonomia ja etiikka.

Kirjaa on kutkuttavaa lukea 2020-luvulla, kun tiedämme, mitä 1990-luvun alun jälkeen on tapahtunut ympäristöasioissa ja asuntorakentamisessa.

Tutkimuksessa arvioitiin neljän erilaisen asuntoalueen ekologisuutta koko asuntoalueen elinkaaren kannalta. Elinkaareksi määriteltiin jostakin syystä 40-43 vuotta – asia, josta professorit vähän kiistelevät kirjan loppuosan keskusteluissa.

Huomioon otettiin rakennusvaiheen materiaaliasiat, käyttökustannukset, lämmityksen hinta, polttoainekustannukset erilaisissa kaavoitusratkaisuissa ja niin edelleen. Alue 1 oli tiiviisti rakennettu pientaloalue, alue 2 väljästi rakennettu pientaloalue, alue 3 väljästi rakennettu alue, jossa oli sekä pientaloja että kerrostaloja, ja alue 4 lähiömäinen, tiiviisti rakennettu kerrostaloalue.

Lämmitystavat vaihtelivat, ja lopputulema oli, että lämmityksen näkökulmasta energiaa säästyi parhaiten pientalossa, jossa oli talokohtainen lämmitys. ”Kestävän kehityksen asuntoalue kuluttaa mahdollisimman vähän energiaa lämmitykseen sitä kautta, että rakennusten vaipat ovat energiataloudellisia ja asunto- ja talokohtainen energiansäästö motivoitua ja toimivaa.” Jos taas ajateltiin, minkä asuntotyypin rakentaminen kulutti eniten energiaa, niin syyttävä sormi sojotti betonisiin kerrostaloihin, sillä tuotantovaiheessa betonin työstäminen kaikkine vaiheineen nielee energiaa.

Suositusjohtopäätös oli, että esimerkiksi aurinkoenergia pitäisi valjastaa käyttöön, ja suosia rakennusmateriaaleissa energiaystävällisiä vaihtoehtoja (lue: puuta). Ainesosia käytettäisiin kernaasti uudelleen, kun rakennuksia tai niiden osia uusittaisiin.

Mikään aluetyyppi ei ollut absoluuttisesti hyvis tai pahis. Kuitenkin raportti toteaa, että ”yhdyskuntarakenteen tarpeeton väljyys on tuhlausta”.

Tiettyä idealismia oli ilmassa: ”Kestävän kehityksen asuntoalueelta löytyy omatoimisia, taloudellisia, yhteistyökykyisiä, kulttuuriarvoja kunnioittavia ja tulevaisuuteen uskovia ihmisiä.” Siis reipasta ja viisasta väkeä.

Keskusteluosuuden alkajaisiksi kerrotaan kestävän kehityksen määritelmä, joka pohjautui Brundtlandin komission mietintöön: se on sitä, että mahdollistetaan nykyisille sukupolville heidän tarpeittensa tyydyttäminen ilman että viedään tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää heidän tarpeensa. Ensin näkökulma painottui ekologisuuteen, myöhemmin mukaan tuli vaatimus sosiaalisesta ja taloudellisesti kestävästä kehityksestä.

Torsti Kivistö, tekniikan tohtori ja VTT:n laboratoriojohtaja, korostaa ilmakehän hätätilaa, siis vuonna 1992. Nyt kun ilmakehän ja merien saastumisesta on ollut tutkittua tietoa tarjolla ainakin viisikymmentä vuotta, voi ihmetellä, miksei professorienkin mainitsemaa perussyytä, ihmisten liiallista määrää maapallolla saada mitenkään agendalle. Rakennustaidon päätoimittaja Pekka Rytilä sanoo kirjassa suoraan: ”Olen aivan vakuuttunut siitä, että olemme menossa hyvin vakavaan kriisiin tässä maailmassa, ja se edellyttää nimenomaan kriittisen ajattelutavan kehittämistä ja poliitikkojen couragea ottaa vastuuta päätöksistä.”

Lisää jännittävää ajankuvaa. 1990-luvun alun Suomessa pohdittiin vielä, mahtuvatko ympäristöystävällisyys ja kasvava kansantuote mitenkään samaan lauseeseen. Ja maassa vallitsi jonkinlainen nihkeys puurakentamista kohtaan. Heikki Poijärvi, tekniikan tohtori ja VTT:n tutkimusjohtaja, kertoo taistelleensa 10 vuotta VTT:n puulaboratorion puolesta, että puurakentaminen edistyisi. Esteetikko, taidehistorioitsija ja kulttuurin moniottelija Henrik Lilius selittää, että Suomessa on perinteisesti pidetty puutalossa asumista halpa-arvoisena ja kivitalossa asumista hienona. Se on ikään kuin meillä verenperintönä. Erkki Helamaa, arkkitehti ja rakennusopin emeritusprofessori kertoo: ”Sanottiin nuorena miehenä, että jos hammaslääkärin nait, niin se on kuin kivitalon omistaisit. Ei puutalosta puhuttu mitään.”

Mitä tulee asuntomessuihin, joiden kunniaksi kirja koottiin, niin eivät nekään ole enää entisensä. Koronavirus on tärvellyt parit messut, ja jo ennen sitä kävijämäärät laskivat. Kun huippuvuonna 1988 Turun asuntomessuja katseli 232000 kiinnostunutta, niin viime kesänä 2021 Lohjalla pyörähti 80000 ihmistä. Viimeisten ”ennen koronaa”-asuntomessujen saldo Kouvolassa 2019 oli 114000.

Ja eikös itse asuminen ole muuttunut siksi, että nykyisin työ tunkee ihmisten koteihin yhä voimakkaammin. Ensinnäkin ihminen on digitaalisten vempeleitten ansiosta periaatteessa tavoitettavissa 24/7, ja koronapandemia pakotti tai salli suuren osan työssäkäyvistä kotiin töihin. Nyt niin sanotussa hybridivaiheessa etsitään taas uusia käytäntöjä, ja asumisväljyyttä on mietittävä myös kotona tehtävän työn näkökulmasta.

Taina