Avainsana-arkisto: äitiys

Toksiset äidit eli kertomuksia perhehelveteistä

Mape Morottaja: Vaikket suojellut minua kaikelta : kertomuksia rikotusta lapsuudesta. Like 2022.

Viisikymppinen kemiläislähtöinen Mape Morottaja on työskennellyt pitkään Yleisradion palveluksessa radiotoimittajana, käsikirjoittajana ja ohjaajana. Kirjan takaliepeessä kerrotaan hänen myös olevan rockyhtye Santa Lucian laulaja sekä kolmen tytön äiti.

Tämän kirjan taustalla on televisiosarja Tuhkimotarinoita, jota Morottaja teki Ylelle neljä tuotantokautta. Sarjassa kuultiin naisten kokemuksia vaikeista vastoinkäymisistä; kaikkiaan 32 naisen tarina kerrottiin. Halukkaita esiintyjiä ilmoittautui kuitenkin lähes 600. Morottaja kertoo Vaikket suojellut minua kaikelta -teoksen syntyprosessista:

”Sarjan jälkeen kävin uudelleen läpi kaikki tarinat ja aloin huomata yhtäläisyyksiä. Tajusin, että olin ohittanut erään tärkeän aiheen, joka nousi esiin monessa tarinassa: usealla naisella oli ollut hauras ja rikkova äitisuhde.  – – taustalla oli ollut sairastuttava äiti. – – tuntui, että nämä kertomukset vaietusta äitiydestä täytyi sada esille ja näiden naisten ääni kuuluviin.”

Kirjassa seitsemän naista kertoo elämästään ja toksisesta äitisuhteestaan. Kertomusten välissä on tieto-osuuksia, jotka syventävät aihetta teemoinaan lapsuusajan haitalliset kokemukset (ACEs, Adverse Childhood Experiences) äidin valta ja voima, varhaisen kiintymyssuhteen merkitys ja erilaiset tavat kiintyä, haavoittava häpeä ym.

Joku palelee potkupuvussaan vaunuissa kylmällä pihalla. Joku joutuu leikkimään perheen pikku äitiä, koska perheen varsinainen äiti kännää baarissa tai lapsia vain on niin paljon. Joku väistelee väkivaltaa, toinen hyväksikäyttöä. Esikoislestadiolaisperheessä lapsia piiskataan periaatteen vuoksi. Joku kohtaa jopa äidin itsemurhan.

Yhteistä kauhukertomuksille on, että tyttären oma tahto nujerretaan tavalla tai toisella. Suru, pelko ja häpeä kietoutuvat vaikeaksi vyyhdiksi. Monesta kasvaa ylikiltti, jännittynyt suorittaja, jonka on vaikea pitää puoliaan.

”Lapsena en koskaan saanut määritellä, mitä minä haluaisin tai toivoisin elämältäni. Minun haluni ja toiveeni saneltiin minulle – miten elää ja mitä tehdä. Tämä kaikki on heijastunut niin ystävyyssuhteisiin, parisuhteisiin kuin äitiyteenkin. Vaistoan ihmisten ajatukset ja mielenliikkeet ja olen koko ajan vähän tuntosarvet koholla. Se on sieltä lapsuudesta opittua.”

”Häpesin äidin toilailuja, sitä että hän näytti juopolta ja isää, joka oli umpivanha ja vanhanaikainen. Koko elämäni oli muiden puolesta häpeämistä. Se häpeä oli tehnyt minusta ujon, aran ja ylikiltin.”

Kaksi tunnetta viriää näitä surullisia tosikertomuksia lukiessa. Ensimmäinen on syvä kunnioitus urheita naisia kohtaan. He ovat jaksaneet muovata omasta elämästään paremman, vaikka lähtökohdat ovat olleet jopa olemattomat. Traumat ovat vaatineet usein pitkää ja epämukavaa terapiatyöskentelyä. Moni on tietoisesti taistellen katkaissut sukupolvesta toiseen jatkuneen pahan kierteen, johon on sisältynyt valehtelua, itsepetosta, päihteitä ja väkivaltaa.  

 Toinen ajatus on ihmetys siitä, miksi ongelmaperheiden tilanteisiin ei puututtu. ”Toivoin jonkun puuttuvan; toivoin jonkun kysyvän, miten meillä oikeasti menee” toistuu monessa kertomuksessa. Saattaa käydä jopa niin, että kun yhteyttä otetaan, lastensuojeluilmoitus tehdään, niin mitään ei tapahdu. Tai pienellä paikkakunnalla ei haluta uskoa, että rikkaassa yrittäjäperheessä eletäänkin perhehelvetissä. Vaikket suojellut minua kaikelta kuvailee tapahtumia 1970‒1980-luvuilta. Olisiko tilanne nyt parempi? Uskalletaanko nykyisin rohkeammin selvittää asioita?

Ääriesimerkki puuttumattomuudesta on ”Liinun” tapaus. Liinu ja hänen pikkuveljensä hakivat vanhempiaan useita kertoja heidän kantabaaristaan. Kun tuttu portsari vinkkasi vanhemmille, että näitä etsitään, niin nämä tulivat iloisina ovelle, antoivat rahaa lapsille, lapset juoksivat ostamaan karkkia ja vanhemmat jäivät jatkamaan juomistaan kapakkaan. Tämä toistui kymmeniä kertoja. Joskus Liinu ja veli lähtivät tavoittamaan vanhempia baarista yöpukusillaan. Lopulta vanhempien ote lipsui niin pahoin, että asunnossa syttyi tulipalo. He olivat alkaneet kännissä laittaa ruokaa ja jättäneet hellan päälle.

Tulipalon jälkeenkään kukaan ei puuttunut perheen elämään.

”Vanhempanihan meinasivat kuolla, ja veljeni myös, mutta kukaan ei sanonut mitään. Kukaan ei ilmoittanut viranomaisille, että nämä vanhemmat vielä tappavat itsensä ja lapsena juomisellaan.”

Kirja on korkeatasoinen, erinomaisella kielellä kirjoitettu ja hyvin toimitettu. Kertomuksissa liikuttaa sydäntäraastava rakkaus kauheita äitejä kohtaan. Lapsihan tahtoo rakastaa vanhempiaan, vaikka he olisivat millaisia.

”Muisti on armollinen, ja useimmiten muistan äidin hyvät hetket. Huumorintajuni olen perinyt äidiltä, ja olen samalla tavalla kiltti ja iloinen kuin hän oli. Riitelimme paljon, monesti välimme olivat tosi huonot, mutta silti ajattelen kliseisesti, että hän oli hyvä äiti minulle, ja maailman paras äiti silloin, kun ei juonut.”

Toivon näkymiä kirjan kertojille luovat rakastavat isovanhemmat, huolehtivat sijaisperheet ja rajoja asettavat laitokset.

Taina