Avainsana-arkisto: 1918

1918: panssarijuna n:o 1

Tuija Wetterstrand: Punaisten panssarijuna 1918 (Into Kustannus, 2017)

"Aamupäivällä 18. maaliskuuta punaiset menettivät Oriveden aseman, kun Wilkmanin joukkoihin kuulunut Seinäjoen krenatööripataljoona päällikkönsä majuri Aminoffin johdolla valtasi sen. Tilanne oli kriittinen punaisille, koska joukot Lylyssä ja Korkeakoskella uhkasivat jäädä saarroksiin. Viestin kuultuaan panssarijuna n:o 3 lähti kiireesti kohti Oriveden asemaa ja ajoi tulittaen edestakaisin aseman läpi. Uudenmaan rakuunoissa palvellut Lars Haglund muisteli valkoisten kauhistuneita reaktioita metallihirviön edessä. 'Meidän joukkomme olivat vallaneet aseman ja tunkeutuivat voittoa juhlien eteenpäin, kun yhtäkkiä punainen panssarijuna ilmestyi ja levitti kuolemaa ja kauhua ympärilleen.'
   "Myös panssarijuna n:o 1 saapui apuun Helsingin suunnasta. Molemmat panssarijunat turvasivat punaisten joukkoja, joita saapui nyt pohjoisesta ja etelästä. Koko päivän Oriveden aseman ympäristössä käytiin ankaria taisteluita. Iltaan mennessä punaiset olivat saaneet vallattua aseman takaisin."

Historioitsija ja tietokirjailija Tuija Wetterstrand luki isoäitinsä veljen, Anton Vilénin muistelmat. Ne oli lähetetty Työväen muistitietotoimikunnan 1965 julkistamaan keruuseen, joka koski tapahtumia 1917-1918. Anton Vilén, hämäläisen talollisen poika olisi vallan hyvin voinut kuulua valkoisiin. Tuija Wetterstrandia alkoi kiinnostaa, miten isoeno oli päätynyt punaisten joukkoon. Hän oli koko sisällissodan ajan kuulunut jopa yhteen heidän valiojoukkoonsa, panssarijuna numero yhden taistelijoihin. Ja mitä nämä panssarijunat olivat? Mikä niiden merkitys sodankäynnissä oikeastaan oli ja yhdistikö niiden miehistöjä joku yhteinen piirre? Wetterstrand huomasi, että aihetta ei ollut kovin paljon tutkittu ja hän kaivautui arkistoihin. Tuloksena on tiivis ja mielenkiintoinen tutkielma sisällissodan vaiheista yhden panssarijunan liikkeiden kautta.

Kun sisällissota alkoi, punaiselle Suomelle jäi maan eteläosien rataverkko. Maanteiden huonon kunnon vuoksi rautatiet olivat strategisesti tärkeä kulkuväylä. Punaisille jäi myös pääosa rautateiden liikkuvasta kalustosta sekä kaikki tärkeimmät rautateiden konepajat. Niistä suurimmat olivat Helsingin Fredriksbergin (Pasilan), Turun ja Viipurin konepajat. Venäläisillä oli sotakäytössä panssariautoja ja -junia. Luultavasti ajatus konepajoilla panssaroitavista junista tuli eversti Mihail Svetšnikovilta, joka oli korkea-arvoisin punaisten toimintaan osallistuneista venäläisistä. Ehkä myös hänen aloitteestaan punaiset saivat sodan ensi päivinä Venäjältä lainaksi panssarijunan, jonka avulla yritettiin murtautumista Haapamäelle.

Kansanvaltuuskunta eli punaisen Suomen hallitus teki helmikuun 1918 alussa päätöksen rakentaa panssaroituja junia. Helmi-huhtikuun aikana niitä rakennettiin kaikkiaan kuusi kappaletta. Junat rakennettiin varsin improvisoidusti eivätkä ne olleet keskenään identtisiä. Panssarijuna n:o 1 muodostui keskellä olevasta veturista ja yhdestä vaunusta sen molemmin puolin. Ne olivat melko kevyesti panssaroituja eivätkä suojanneet miehistöä raskaalta tykkitulelta. Aseistuksena junassa oli konekivääreitä sekä alussa kaksi 57 millimetrin tykkiä. Punaisilla ja valkoisilla oli käytössä muitakin erilaisilla suojauksilla kuten massapaaleilla tai tiilivuorauksella suojattuja taistelujunia.

Käytännössä Suomen puolustamisesta Venäjän vallan aikana oli huolehtinut venäläinen sotaväki. Suomalaiset yksiköt olivat olleet pieniä eikä niillä koskaan ollut tykistöä. Yleinen asevelvollisuus oli lakkautettu 1901 ensimmäisen sortovallan aikana. Se tarkoitti, että 1880 syntyneet ja sitä nuoremmat ikäluokat eivät olleet saaneet lainkaan sotilaskoulutusta. Se puolestaan tarkoitti, että sekä punaisten että valkoisten piti pikakouluttaa joukkoja. Punaiset perustivat Helsinkiin tykki- ja kuularuiskokoulun. Kouluttajina toimi myös venäläisiä sotilaita, mutta kieli oli ongelma. Myöskään aseita ei ollut tarpeeksi. Täältä saatiin värvättyä panssarijuniin kuitenkin jonkinlaisen koulutuksen saaneita miehiä, mutta ei riittävästi. Koska sotilaalliset taidot eivät voineet olla läheskään aina ratkaiseva tekijä, joutuivat päälliköt turvautumaan miehistöä valitessaan toisiin kriteereihin. Niitä saattoivat olla sama työpaikka ja sitä kautta luotettavaksi tiedetty henkilö tai toiminta työväen urheiluseurassa.

"Leikki siis alkoi. Ja jatkui ikävillä viesteillä eri rintamilta. Miehet eivät suostuneet taistelemaan, täydennysjoukkoja kaivattiin vähän joka puolella, mutta ei ollut mistä antaa, ja ammuksista oli huutava pula.
   "Portun pataljoonaan kuulunut Anton Styck sadatteli järjestyksen puutetta. 'Suututti leväperäisyys, mitään ei suunniteltu etukäteen, kaikki jäi sattuman varaan.' Styck oli taistelussa aivan Vilppulan kylän tuntumassa radan vasemmalla puolella ja antoi esimerkin logistisista ongelmista, jotka leimasivat punaisten sodankäyntiä: 'Lylystä partio toi pikku kanuunan, mutta siihen väärät panokset, ja miehet lähtivät uudelleen asialle.'"

Punakaartin huonosti koulutetut miehet noudattivat päälliköiden käskyjä jos huvitti ja jos ei huvittanut, niin päällikkö erotettiin. Selkeiden suunnitelmien puute, päälliköiden keskinäiset riidat sekä kykenemättömyys johtaa ja motivoida vaikuttivat osaltaan asiaan. Panssarijunien miehistöt tuntuvat olleen keskimääräistä sitoutuneempaa ja kurinalaisempaa joukkoa kuin rivimiehet, mutta kurittomuutta ja niskoittelua esiintyi varmasti heidänkin joukossaan. Panssarijuna n:o 1:n tykkimiehet olivat ainakin aluksi pääasiassa venäläisiä matruuseja. Junan päällikkö Armas Toivosen kohtalo on karmea esimerkki joko kieliongelmista tai yleisestä huolimattomuudesta. Anton Vilén kertoo:

"Oltiin jo aivan Vilppulan tuntumassa kun tuli onnettomuus. Minä olin Toivosen kanssa takimmaisessa vaunussa. Takimmaista tykkiä hoiti 2 Venäläistä sotilasta, he olivat saaneet tykkinsä laukaisukuntoon ja samalla hetkellä Toivonen sanoi minulle: heitä yksi palli alleni että näen paremmin Vilppulan. Minä hänelle pallin mutta en ottanut itselleni. Kun hän nousi pallille, Venäläiset laukaisi tykkinsä, kuula pyyhkäisi Toivoselta pään, oikea korva jäi hiukan repsottamaan."

Radanvarsisodassa panssarijunia käytettiin tehokkaasti joukkojen tukena. Saksalaisten noustua maihin ne onnistuivat muutamaan kertaan pysäyttämään ja hidastamaan valkoisten etenemistä. Punaisten sodanjohdon osaamattomuudesta ja joukkojen yleisestä kurittomuudesta johtui, että niiden merkitys jäi lopulta toivottua pienemmäksi. Päivällä panssarijunan turvin edenneet joukot jättivät yön tullessa saavutetut asemansa ja vetäytyivät jälleen rintamalinjan taakse. Muutamaan otteeseen junien aseistusta myös sabotoitiin, kun niiden vartiointi lyötiin laimin.

Tuula Wetterstrand on onnistunut kokoamaan hajanaisesta ja puutteellisesta aineistosta kattavan luettelon junan miehistöstä. Yhteenvedosta käy lisäksi ilmi heidän saamansa rangaistukset sodan päätyttyä. On kiintoisaa, että ilmeisesti yhtään panssarijunan miehistä ei teloitettu. Muutenkin tuomiot olivat kohtuullisen lieviä vaatimuksiin nähden, kun otetaan huomioon että kyseessä olivat punaisten pätevimpinä pidetyt sotilaat.

Junan miehistön lisäksi seurataan kirjassa erään keskeisen vaikuttajan Gustaf Gressen Tamlanderin, "Puna-Kössin" uraa. Hän oli Fredriksbergin konepajan työnjohtaja ja toiminut metallityöntekijäin liiton tehtävissä 1900-luvun alussa. Tamlander sai tehtäväkseen panssarijuna n:o 1:n varustamisen ja miehistön valinnan. Hän vastasi myös muiden junien valmisteluista ja hoiti tehtävänsä niin hyvin, että huhtikuussa 1918 hän sai ylennyksen kaikkien punakaartin panssarijunien ylipäälliköksi. Punaisten ääriaineksia edustava komppanianpäällikkö Mikko Kokko tai joku hänen joukostaan ampui Tamlanderin 3.5.1918 Vehkalahdella.

Valkoisten puolella taistellut ruotsalainen eversti Ernst Linder kirjoitti, että punaisilta saatiin Kotkassa sotasaaliiksi kaksi panssariveturia. Tuula Wetterstrand arvelee, että ne olivat panssarijunat n:o 1 ja 2. Jatkosodassa panssarijunia käytettiin vielä jossain määrin, mutta ilma-aseen kehittyminen teki ne sotatoimiin vanhentuneiksi.


Tommi

Odotetaan ja katsotaan

Ralf Nordgren: Sellaista ei tapahtunut (suom. Kyllikki Villa. Kirjayhtymä 1977)

Luonto ja meri ovat tehneet ahvenanmaalaiset kestäviksi ja tarkkaavaisiksi. He tietävät, että ankarakin myrsky laantuu aikanaan. Vahvoja elementtejä kuten merta ei pidä pelätä, mutta niitä on lähestyttävä harkiten. Vuoden 1918 hämmentävät tapahtumat, puutteelliset tiedot, huhut ja peräti suurvaltapoliittiset intressit panivat nuo luotolaisten ominaisuudet todelliseen puntariin.

Vuoden 1918 alussa Ahvenanmaalla oli neljä eri joukkoa: ensinnäkin olivat venäläiset, Punakaarti sekä valkoisten Uudenkaupungin joukko. Sen poistuttua valkoiset perustivat tilalle SVJ:n, Saariston vapaajoukon. Paikalla oli myös ruotsalaisia sotilaita. Saarelaiset kaipasivat tilanteeseen selkeyttä. He olivat lähettäneet anomuksen Ruotsiin, että haluavat valtioliittoa sen kanssa. Ruotsalaisten intoa lisäsi korviin korviin Brest-Litovskin rauhanneuvotteluista kantautunut huhu, että Saksa voisi olla halukas puoltamaan saarten liittämistä Ruotsiin.

Tähän isoon kuvaan Ralf Nordgren liittää kiehtovasti kahden punavangin kohtalon muutamana maaliskuun viikkona. Pieneen kirjaan on saatu pakattua oikeastaan ällistyttävä kokoelma vårdöläisiä sekä heidän elämäänsä vaikuttaneita henkilöitä. Lisäksi näissä ihmisissä on niin paljon tarttumapintaa, että heidän vaiheistaan olisi mielellään lukenut vielä enemmän. Toisaalta tämä ei ole Pentinkulmaa, jossa aura kyntää muraa monen sylen syvyydeltä. Tämä kirja on ilmavampi, vaikka kyllä tässäkin hautaa kaivetaan.

1918: sivulliset

Haavikko, Paavo : Yksityisiä asioita (1960)

Väinö Linnan suurteos Täällä Pohjantähden alla (osat 1-3) ilmestyi 1960-luvun alussa. Se oli varmaan sellainen järkäle, että sen varjoon jäi kaksi samoihin aikoihin ilmestynyttä teosta, jotka myös kuvaavat vuoden 1918 tapahtumia. Toinen on Veijo Meren Vuoden 1918 tapahtumat ja toinen on Paavo Haavikon Yksityisiä asioita. Linna kuvaa sitä miten maaseudun torpparit tempautuvat tapahtumiin mukaan ja valitsevat puolensa. Haavikko sen sijaan kuvaa kaupunkilaista, joka pysyttelee tapahtumista mieluummin sivussa.

Haavikko ei ole välittänyt antaa päähenkilölleen edes nimeä. Tällä tavalla miehestä tulee eräänlainen edustava Jokamies Kukatahansa, johon ei voi syntyä syvempää henkilökohtaista suhdetta. Vuoden 1973 painoksen kansikuva on erityisen oivaltava. Siinä näemme salkkumiehen selän. Selässä on aukko josta näkyy sama mies pienempänä. Kirjassa kuvattujen tapahtumien perusteella miehen luonne, kasvot jäävätkin vieraiksi. Hän on kuin ikkuna jonka läpi havainnot tapahtumista tulevat tietoisuuteen. Tuomas Anhavan arvion perusteella mies on ”itseltään tietymättömissä, miltei itsetön, niin tyyten ympäristön ehdoilla eläjä. Se mikä hänessä tuntuu pidättyväisyydeltä on heikon minän vajavaista yhteyttä keneenkään sinänsä.”

Kirjan tapahtumat kattavat jakson kevättalvesta 1917 vuoden 1920 alkuun. Päähenkilö on virkailijana rautatieläisten avustuskassassa. Lisäksi hänellä on vaatimattomia omia liiketoimia siinä sivussa. Hän käyttää levotonta aikaa hyväkseen ja tekee kiinteistösijoituksia, ostaa ja vuokraa asuntoja. Lisäksi hän hankkii mahdollisuuksien mukaan elintarvikkeita maalta, joita myy edelleen tarvitseville. Rautatieläisenä hän voi saada jopa junanvaunun käyttöönsä, jolla kuljettaa halkoja kaupunkiin. Talvi oli kylmä ”köyhät ostivat puita kilokaupalla. Taisi niitä kuolla.”

Vaimoa lyödä huitaistaan, jos hänen puheet käyvät hermoille, mutta sellainen merkityksetön pikkujuttu todetaan aivan ohimennen. Yhteiskunnallisiin asioihin miehemme suhtautuu muutenkin liikemiehen tavoin. Kun punaiset ottavat vallan, hän arvelee heidän mahdollisuutensa jokseenkin kehnoiksi:

”Minä tunsin monta rautateitten virkamiestä ja rautatieläistäkin, mutta oli hauska, että minun tuttavistani ei ollut kuin aivan muutama harva väärällä puolella. Ja minä neuvoin monia kyllin ajoissa niin että moni tiesi mitä tekisi, kun oli puhunut minun kanssani.
…ja minä sanoin, että jos tässä nyt käy niin että punaiset saavat voiton, niin kyllä he aina tarvitsevat kokenutta väkeä rautateille, etenkin kun valkoisten puolella olevat eivät silloin enää kelpaa heille, ja siksi oli paras katsoa miten tässä käy ja toimia sitten kun saisi tarkkoja tietoja.
…niillä [punaisilla] on ollut lehdissä vaikka kuinka monta kehotusta, että pitäisi jokaisen tulla virkaansa; mutta ne eivät pakota, se on paha merkki – eivät uskalla. Mutta kun valkoisilla sitten on oikeus puolellaan niin he kyllä eivät vain puhu vaan käyttävät sitä ja siksi on parasta pysyä sivussa.”

Arvio osuu oikeaan. Sodan jälkeen hän saa jatkaa virkapaikallaan:

”Nyt meillä oli paljon työtä, kun suuri joukko virkamiehiä oli erotettu; he olivat hoitaneet virkoja punaisena aikana, ja heti punaisten vallan lakattua nämä virkamiehet oli tutkittu ja poistettu viroista, ja nyt he kaikki menettivät oikeuden saada eläkettä ja ne maksut, joita olivat kassaan maksaneet sairauden varalta. Ja he tulivat kaikki valittamaan hätäänsä, ymmärtämättä että täällä on toimittava sen mukaan kuin on määrätty. Kukaan ei olisi jaksanut kuunnella selostuksia kaikista niistä valituksista, joita he olivat tehneet saadakseen erottamispäätökset kumotuiksi, mutta turhaan.”

Kaikki alkaisi olla kunnossa ellei miehemme olisi kapinan aikana hankkinut kenraalikuvernöörin asunnosta varastettua mattoa. Maton osto oli ollut sen verran hämärä tapahtuma, että mies tiesi varmasti maton olevan kuuma. Oikeusjuttuhan tuollaisesta seuraa ja puolen vuoden vankilarangaistus. Asianajajan mukaan tuomiosta ei kannata valittaa, sillä se voisi tuosta pidentyä. Niin, ja olihan ostos oikeastaan omaa tyhmyyttä. Mitä tuollainen puoli vuotta oikeastaan on, hän miettii: arviolta yksi prosentti jäljellä olevasta elinajasta. Tämä kaveri ei todellakaan anele eikä tunteile.

Rangaistuksen takia meni tosin virka. Mutta kirjan lopussa mies on jälleen ponnahtanut pinnalle. Metsästysharrastuksen rinnalle oli vankilareissun jälkeen tullut purjehdus. Hän oli ostanut osuuden veneestä. Eräällä purjehduksella oli ollut mukana liikemies, joka halusi luopua rautakauppansa pitämisestä. Hän halusi myydä siitä yhden osuuden eräälle rakennusmestarille ja yhden osuuden tälle entiselle kirjanpitäjälle, joka voisi alkaa hoitaa liikettä. ”Kun minulla ei silloin ollut muuta työtä, minä mietin sitä tarjousta ja laskin, paljonko minulla on varoja. Se oli syksyllä. Ja siitä tuli kauppa. Ja syksyllä minä myin huoneiston ja muutin suurempaan huoneistoon vuokralle.”

Suuret tapahtumat olivat siis pyyhkineet yli, mutta ne sai nyt unohtaa ja ohittaa, kuten kirjan lopussa entisen työtoverin, vanhan kirjanpitäjän:

”Yhtenä päivänä ennen joulua minä olin nähnyt hänet kadulla. Hän kulki selkä niin koukussa että ei kai nähnyt eteensä; minä olin vähällä pysähtyä ja lyödä häntä olalle ja kysyä, miten lapset jaksavat. Hänellä oli kaksi aikuista lasta, tyttö ja poika, joista hän aina puhui. Annoin hänen mennä ohitse.”

(Tommi)