Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän. Suomentanut Hilkka Pekkanen. Otava 2021.
Margaret Atwoodin Orjattaresi oli kirjana niin vahva, että kiersin kaukaa siitä tehdyn tv-sarjasovituksen The Handmaid’s Tale. Romaani Viimeisenä pettää sydän, The Heart Goes Last, ilmestyi vuonna 2015. The Handmaid’s Talen tavoin sen tv-sarjaoikeudet on myyty MGM TV:lle, joten kaiketi sarjaviihdettä on siitäkin tulossa.
Viimeisenä pettää sydän käsittelee niin suuria, vakavia ja myös ajankohtaisia teemoja, että kirjan kepeä sävy yllättää. Romaani sijoittuu Amerikkaan, johonkin lähitulevaisuuteen, jossa yhteiskunta on sössinyt asiansa ja tehnyt ihmisistä toistensa pahimpia vihollisia ja kilpailijoita. Työväestö on menettänyt työpaikkansa ja sitä kautta otteensa osallisuuteen ja täysivaltaiseen kansalaisuuteen. Jonkinlainen ekokatastrofikin on saatu aikaan, sillä vesipula vaivaa. Vähäväkiset yrittävät haalia elantoa kuka mistäkin, ja rikollisuus ja väkivalta rehottaa.
Kertomuksen päähenkilöt, pariskunta Charmaine ja Stan, kuuluvat myös saneerattuihin. He asuvat kehnossa autonrottelossa, josta hädin tuskin uskaltavat poistua rikollisten pelossa. Ei siis ihme, että he kiinnostuvat nähdessään ilmoituksen kokeilusta, johon etsitään vapaaehtoisia osallistujia. Puhtaat lakanat, oikeaa ruokaa, rahapalkkaa – jo näistä syistä voi yrittää.
Vapaaehtoiset muuttavat asumaan suljettuun kaupunkiin. Joka toinen kuukausi tehdään kaupungin määräämiä töitä ja vietetään ”normaalia elämää”, joka toinen kuukausi ollaan vankilassa. Näin muka ratkaistaan työttömyyden ja rikollisuuden ongelmat, ja kaikki saavat uuden elämän kaksoiskaupungissa nimeltä Positron‒Concilience. Palkka maksetaan posidollareissa, joilla voi tehdä rajoitetusti ostoksia. Henkinen ilmapiiri on 1950-lukulainen tosimiehineen ja pikkuvaimoineen. Eliittiväkeä koskevat jotkin muut säännöt, tämä uusi järjestys kohdistuu duunariluokkaan.
Miksi olisi tarpeellista sulkeutua vankilaan määräajoin? No, vankilatoiminnasta on tehty bisnestä. Joku hyötyy siitä, että ylipäätään jotkut viruvat vankiloissa. Omistajien saamat hyödyt paljastuvat juonen edetessä pikku hiljaa. Hyväksikäyttö ei rajoitu vain vankilaan telkeämiseen ja siellä yleishyödylliseen työskentelyyn (josta jälleen joku muu käärii voitot), vaan vapaaehtoisten elämään puututaan monin tavoin, ja pelissä on karmivia bisneksiä, joissa ihmisarvo menee halvalla. Romaanin pohjavire onkin kaiken takana luuraava sydämetön bisnes.
Aluksi sankariemme Charmainen ja Stanin uusi elämä tuntuu sujuvan, mutta ennen pitkää he alkavat tahoillaan rakennella eroottisia pakkomielteitä pariskunnasta, joka asuu vuorokuukausina samassa talossa. Mikään ei olekaan enää yksinkertaista eikä sitä miltä näyttää. On pakko alkaa petkuttaa. Petosten paljastuttua kehittyvässä juonikuviossa on mukana yllättäviä henkilöitä paitsi kaksoiskaupungista myös suljetun yhteisön ulkopuolelta.
Romaanin yhtenä mottona on ote Shakespearen Kesäyön unelmasta, ja kyllä koko keitoksessa voikin maistaa vanhan draamamestarin ryytiä. Valepuvut, farssimaiset käänteet, rakastuminen siihen johon silmät sattuvat herätessä osumaan, lopussa ei vain yksi vaan kaksikin paria saa toisensa…
Margaret Atwoodin kerronta on taidokasta, kuten aina, ja dialogit ja draaman taju kohdallaan. Yhtenä taidonnäytteenä pidän myös tapaa, jolla pinnallisen, selfhelp-opit sisäistäneen Charmainen aivoituksia on kuvattu.
”Mutta entä jos Stan näistä uusista hyveellisistä aikomuksista huolimatta hylkää hänet? Entä jos Stan heittää hänet ulos, paiskaa hänen vaatteensa nurmikolle kaikkien näkyville ja lukitsee oven sisäpuolelta? Ehkä se tapahtuu yöllä, ja hän jää ulos sateeseen raapimaan ikkunaa kuin kissa ja rukoilemaan, että Stan ottaisi hänet takaisin. Voi, voi, olen pilannut kaiken, hän ulisisi. Silmät ihan kostuvat, kun hän kuvittelee sitä.
Charmaine kieltäytyy kuitenkin ajattelemasta sitä, sillä ihminen luo todellisuutensa omasta asenteestaan, ja jos ajattelee, että jotain tapahtuu, niin tosiaan tapahtuu.”
450-sivuinen romaani toimii viihdyttävänä juonikertomuksena. Aina kun sävy uhkaa käydä liian ahdistavaksi, tapahtumat taipuvat farssin puolelle. Yllätyksiä riittää, ja kertojamestari säästää vielä yhden ässän aivan loppusivuille. Yhteiskuntakriittisyys ja näin karmiva aihekattaus ovat kuitenkin ristiriidassa kerronnan hurlumhein kanssa. Jos käytössä olisi viiden tähden skaala, antaisin kolme ja puoli.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 