Raimo Summanen olisi halunnut valita joukkueen johtoryhmän itse. Kakkosvalmentaja Erkka Westerlund kelpasi Jääkiekkoliitolle, mutta lopullinen ryhmä ei Summasen mielestä ollut optimaalinen. Kalervo Kummola halusi mukaan omat ehdokkaansa Timo Jutilan, Jari Kurrin ja Hannu Virran.
”Silloiset epäilykseni johtoryhmää kohtaan johtuivat lähinnä sen laajuudesta ja henkilöiden vaillinaisesta kokemuksesta. Kurri oli NHL-legenda muttei ollut koskaan valmentanut, Jutila oli joukkueenjohtajana ensikertalainen ja Virta jäänne vanhasta johtoryhmästä.”
Lisäksi tuttujen luottomiesten kanssa Raimo Summanen olisi päässyt tehokkaammin töihin käsiksi. Ongelmia henkilöiden välille syntyikin ja nyt ryhmä oli niin iso, ettei siihen enää mahtunut Summasen toivomaa maalivahtivalmentajaa.
Lukijana ihmettelee, miten Raimo Summasen toivoma johdon ja valmentajan välinen vilpitön yhteys vaikuttaa jo lähtökuopissa näin ongelmalliselta. Jos valmentajalta puuttuu johdon täydellinen tuki, tulee valmentamisesta yksinäistä selviytymistaistelua eikä pelin tai pelaajien kehitystä tapahdu. Myös pelaajat ovat herkkiä huomaamaan, jos valmentaja ei nauti johdon luottamusta. He voivat pahimmassa tapauksessa alkaa esittää omia vaatimuksia ja jopa hiillostaa valmentajaa ulos viemällä viestejä joukkueesta suoraan johdolle tai medialle. Pariin otteeseen näin tapahtuikin ja silloin Raimo Summanen jätettiin selviytymään yksin ongelmista miten parhaiten taisi.
Lähtökohtiin nähden on oikeastaan ihme, että Raimo Summasen kaudella Suomen maajoukkue saavutti eräät sen kaikkien aikojen komeimmat voittonsa. Jukka Jalosen olympiakulta ja heti perään kotikisoissa saavutettu mestaruus 2022 ovat upeita suorituksia. Kuitenkin eräät asiantuntijat arvostavat Raimo Summasen johtaman joukkueen hopeasijan 2004 World Cupissa (aik. Kanada Cup) kaikkein korkeimmalle. Siinä kisassa olivat nimittäin mukana kaikki maailman parhaat pelaajat.
Raimo Summasen kirja on yhteenveto joukkueen monivaiheisesta matkasta kohti tuota 14.9.2004 pelattua Kanadan ja Suomen välistä finaaliottelua. Se on hieno johdatus siihen näkymättömään työhön, jonka tulokset todentuvat, kun ensimmäinen kentällinen luistelee ottelun aloitukseen. Summanen näyttää taustatyöstä kiinnostavia esimerkkejä kuten harjoituspäiväkirjan otteita ja pelikirjan kaavioita. Hän kertoo pelaajavalintojen perusteista ja pelaajien kehittymisen avustamisesta. Se voi olla hyvinkin yksityiskohtaista ja luovaa, kuten esimerkki rintamasuuntapelistä osoittaa.
[rintamasuuntapeli = jokaisen pelaajan pitää nähdä kiekko koko ajan ja koko kenttä reagoi tapahtumiin nopeasti ja samansuuntaisesti]
”Taustalla on yksinkertainen ajatus. Sen mukaan kiivasrytmisessä pelissä pelaaja hakee tasapainoaan lähes tauotta. Jos näkökyvystä osa menee tasapainon hakemiseen, on vähemmän aikaa nähdä kenttää eli peliä.
Aloimme Jokereissa kehittää pelaajien tasapainoaistia. Ihminen hakee tasapainoa kolmella tavalla: lihaksilla, välikorvalla ja silmällä. Halusimme vapauttaa pelaajien kaiken näkökyvyn pelin ja kentän näkemiseen. Aloimme korostaa lihaksiston ja välikorvan roolia tasapainon hakemisessa erilaisilla harjoituksilla. Jäähallille tuotiin tasapainolautoja ja temppupyöriä. Harjoittelimme myös silmät kiinni – niin halusimme vahvistaa pelaajan motoriikan osuutta tasapainon hakemisessa.
…
”Rintamasuuntapelaaminen vaatii pelaajilta aivan uusia liikeratoja ja luistelutekniikkoja. Jokereissa lopputulema oli, että pelinopeutemme maksimivauhti kärsi toisin paikoin hieman. Toisaalta kykenimme yhtenäistämään ja nopeuttamaan pelaajien reagointia, kun jokainen pelaaja näki kaiken aikaa, mitä kiekolle tapahtuu juuri nyt ja mitä on luvassa seuraavaksi.”
Jos kirja olisi pelkästään tuollainen laajennettu kuvaus jääkiekkojoukon valmentamisesta, se ei koskettaisi niin kovasti. Tässä on mielestäni paljon enemmän. Ensinnäkin se antaa mielenkiintoisen kuvan valmennusmenetelmien muuttumisesta pelaajalähtöisemmäksi. Raimo Summanen kuvaa miten hänelle välähdyksenomaisesti selkeni pelaajan vahvuuksien huomioimisesta. Valmentajauransa alussa hän etsi pelaajasta hänen heikkouksiaan ja keskittyi hiomaan niitä paremmaksi. Virheiden korostaminen ja niiden kitkeminen ei ole tehokkain tie. Hän alkoi kartoittaa pelaajien vahvuuksia. Kun niitä entisestään kehitettiin ja pelaajalle annettiin joukkueessa rooli, jossa niitä toteuttaa, oli tulos kokonaisuuden kannalta parempi.
”Tajusin hyvin selkeästi, että vahvuuksien kautta valmentaminen auttaisi myös minua, sillä niin tehdessäni koko joukkue ei lepäisi tyhjän päällä ainoastaan minun varassani. Heillä olisi omat vahvat jalat joilla seistä, ja minä voisin auttaa heitä muistamaan, kuinka hyviä he todellakin ovat.”
Kirja on myös dokumentti vielä tuohon aikaan (ja varmaan vielä nykyäänkin) vallitsevasta jääkiekon äijä-/jätkäluonteesta. Hän aloitti valmennuksen HIFK:ssä, joka tunnetaan nimenomaan ”isona, pahana IFK:na”. Valmennus keskitti huomiota pelaajien kehonkieleen ja etsi sille omaa ilmettä, jolla erottua muusta. Tulos: aina energisesti, aina miehekkäästi, tarvittaessa uhmakkaasti. Se saattoi olla vastustajaa henkisesti lamauttava yhdistelmä ja se toimi, vaikka joskus ylilyöntejäkin tapahtui.
Pahinta on kuitenkin kuva Jääkiekkoliiton toiminnasta kriisien hetkellä. On muistettava, että luettavana on erotetun valmentajan kuvaus hänen näkökulmastaan. Summanen itse koki tapahtumat varmasti erikoisen loukkaavana. Kun seuraan hänen myrskyistä uraa tapahtuneen jälkeen, alkaa epäillä, että se jätti häneen traumaattiset oireet. Tuntuu tosiaan merkilliseltä, että pelaajien hyväksi toimiva valmentaja joutuisi toistuvasti johdon kanssa sellaiseen kriisiin, jonka ainoa ratkaisu on potkut.
Raimo Summasen kirjan luettua on kaksi asiaa alkanut kirkastua. Ensinnäkin hänellä on – tai on tuolloin ollut – paha henkilökohtainen ongelma: hän on halunnut edistää tinkimättömästi asiaa, johon uskoi palavasti. Toiseksi vaikka kirjassa ei sitä sanotakaan, niin toimittajan ”No, miltä nyt tuntuu?” on todella pohjattoman typerä kysymys pelin jälkeen.
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 