Alkuasetelma on niin erikoinen, että kirjastoihmisenä kuvittelin tempautuvani juoneen tiiviimmin mukaan. En tiedä tekikö Kai Ekholm sen tarkoituksella vai vahingossa, sillä kirjasta jää hämmentävä vaikutelma. Jollakin tavalla sen haluaa pitää henkisesti vähintään käsivarren mitan päässä sydämestä. Partisaanien julmuudet siviiliväestöä kohtaan sekä entisten SS-miesten menettelytavat olivat melkein liikaa. Mahdollisesti tässä on myös joitakin esikoiskirjoja vaivaava ongelma: niihin yritetään pakata liikaa erilaista asiaa.
Takakannen mainostama karu huumori muistuttaa paikoin Jerry Cottoneita:
”Mikä on yleisin suomalainen lyömäsoitin? Viisi kirjainta.”
”Vaimo.”
Toinen esimerkki, kun poliisit löytävät rantalaiturin päästä kuolleen miehen, jonka jalat harottivat hullunkurisesti ylöspäin ja lumivalkoinen vatsa paistoi kauas:
”Äijä oli hypännyt saunan jälkeen laiturilta veteen. Ei tainnut huomata pohjaan juntattua heinäseivästä.”
”Tuollaista on vaikea itse aiheuttaa.”
”Älä muuta virka. Murhahan tästä nyt taisi tulla.”
”Aika hitonmoinen tapa ottaa lävistys.”
”Tai martiniin oliivi.”
Välillä suuriakin yhteiskunnallisia epäkohtia esitellään tekstissä mutta ikäänkuin roiskimalla haulikolla vähän sinne ja tänne:
”Eurosportilla näytettiin huonosti menevää biljardiottelua. 42 tuuman kuva punaisesta pallosta, joka liukuu hitaasti ohi nurkkapussin. Länsimaisen pitkästyttävän elämän pikakuva. Jossakin 100 000 lasta kuoli tuhkarokkoon ja 8 000 tyttöä naitettiin lapsivaimoiksi.”
Putkirikkoa korjaavan hikisen asentajan persvako mikkihiirikalsareissa saa jakamattoman huomion, Malmin juopot vertailevat vineton ja palttoonlämpin carillopiimän sopivuutta maksalaatikon, kylmän lenkkimakkaran tai tarjouspitsan kyytipojaksi. Sitten tarkastellaan Senaatintorin olemusta kansakunnan identiteetin luojana tuomiokirkon ja kirjaston kautta. Kyseessä voi olla tietoinen brechtiläinen vieraannuttamisefekti, mutta varsinaisen tarinan seuraamista nämä jossain määrin häiritsevät. Samoin kuin kuin-vertausten antelias käyttö. Valitettavaa kun Ekholm pystyy aivan chandlermaiseen muotoiluun (esimerkki opettaja Blaadhista):
”Ole varovainen. Hänen prässinsä viiltävät moukkaa, ja veressä virtaa fakta.”
Kai Ekholm osaa kirjoittaa mukaansatempaavan herkästi. Kaljun saama yhteys autistiseen Emiliin on liikuttava. Kaljun tulo mökilleen koiransa Lulun kanssa on idyllinen:
”Mökki oli vanhus, joka heräteltiin hellästi talviuniltaan. Sen nurkat olivat kesästä huolimatta kohmeessa, ja Kalju laittoi tulet uuniin. Savut tulivat sisään ja hän kävi poistamassa piipusta vanhan linnunpesän. Pian talo virkosi. Matot myötäsivät askelia ja talo tykkäsi, kun ovia ja ikkunoita taas availtiin. Lulu säntäsi metsikköön ja löysi siilin, jonka kanssa teki tuttavuutta. Sitten se meni erehtymättä tutulle laiturille ottamaan aurinkoa ja nukahti.
Neljä osaa hiljaisuutta, yksi osa melankoliaa. Ripaus alkoholia, nautitaan hitaasti.”
Kirja on tehty ennen Krimin miehitystä. Ekholmilla tuntui olleen jonkinlainen ennakkoaavistus, että jokin katastrofi on lähitulevaisuudessa väijymässä. Hän antaa Kaljun pitkäaikaisen venäläisen ystävän Volodinin kertoa kansantarinaa isännän pudottamasta rukkasesta. Se oli tienvarressa ja vuorollaan paikalle alkoi tulla eläimiä. Ensin hiiri teki siihen kodin, sitten tuli sammakko. Jopa jänis, susi ja karhu saivat siitä kodin ja kaikki mahtuivat yhdessä hyvin elelemään rukkasessa. Lopulta tuli isäntä, otti rukkasensa ja asukkaat joutuivat pakenemaan:
”Venäjä on juuri tuollainen. Jokainen kuvittelee tämän maan kodikseen ja yrittää elää sovussa. Mutta isäntä tulee ja ottaa sen aina omakseen. Ei Venäjää ole. On vain unelmia lämpimästä kodista. Kansa, joka häädetään aina unelmistaan.
Silti venäläisissä kuten kuolemansairaassa Volodinissa voi olla elämäniloa ja syvyyttä, sillä tavalliset ihmiset olivat olleet vuosisatoja sinut kuoleman kanssa. Pietari Suurikin ruoskitti poikansa hengiltä kaupunkia rakennettaessa. ”Ihmishengellä ei ollut täällä suurta väliä.”
Kuitenkin olen päättänyt antaa Kai Ekholmille toisenkin mahdollisuuden dekkareiden osalta; ehkä seuraava ei rönsyile näin paljon. Kirjan lopussa kuollut tyttö Anna puhuu nimittäin risoista kirjoista, tuhotuista kirjastoista ja lukemisen merkityksestä liian koskettavasti:
”Emme olleet rikkaita, mutta emme ihan köyhiäkään, sillä vanhempani ja sisarukseni tekivät kovasti töitä.
Puna-armeija oli hävittänyt kirjaston. Sotilaat veivät ja polttivat kaikki kirjat.
Kutsuimme niitä mustiksi perhosiksi. Sivuja, jotka leijuivat alas.
Minun on kirjoja ikävä.
Luin niitä suomeksi ja venäjäksi.
Pidin koulusta. Pidin lukemisesta enemmän.
…
”Jokaisen lähellä käydyn taistelun jälkeen kirjasto oli ääriään myöten täynnä. Luimme, kunnes lamaannuimme.
Sitten lukeminen ei enää auttanut. Kirjastonhoitaja sanoi ’kirjaston käyvän heikoksi’.
Hän kirjoitti: ’Vain lapset tulevat lainaamaan. Kirjastolla on enää 25 lukijaa.’
Olen lukenut nyt lähes neljä vuotta, ja se aika on ohi.
Minun tulee kirjojani ikävä. Olin niiden viimeinen lukija. Sen jälkeen ne eivät kelvanneet kenellekään.
Olen siksi halunnut kertoa nämä asiat.
Ja lopuksi toivon, että saisin viettää lopun elämääni rakkaitten kirjojeni parissa.
Toivoisin että saan olla enkeli, ja kirjat olisivat minun siipeni.”
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 