”Perkeleen lähettämän harhaopin dynamiikka”
Kirlan mielestä naispappeuden hyväksyminen oli evankelis-luterilaiselta kirkolta karmea virhe. Naispappeus-prosessointi etäännytti etenkin nuoria ja liberaaleja naispappeja Raamatusta ja sen lukeminen on vähentynyt. Oikeuttaakseen pappeutensa naispapit joutuvat hylkäämään tekstikohdat, jotka tuomitsevat heidän pappeutensa. Tämä johtaa siihen, että muitakin Raamatun kohtia aletaan vähitellen epäillä ja tulkita omavaltaisesti. Tällä kehityksellä on pitkät juuret. Länsimaissa on pitkään vaikuttanut antikristillinen humanistis-liberaalinen maailmankatsomus. Suomessa 1800-luvun lopulla teki naisasialiike tuloaan mm. Minna Canthin johdolla. Se vaati naisten emansipaatiota kristillisen patriarkaatin sortovallasta.
Kirla kirjoittaa kuulevansa kirkossa yhä harvemmin kirkasta Jumalan sanaa taivaasta ja helvetistä, synnistä ja armosta. Tilalle on tullut äitelä puhe kaiken suvaitsevasta rakkaudesta erityisesti homoagendaa ajettaessa. Naispapit täyttävät kirkot draamalla, tanssilla, joogalla, stand-up komiikalla jne.
Kirlan mielestä feministiteologia julistaa Jumalan rakkautta silloin, kun sen pitäisi julistaa Jumalan vihaa, ”evankeliumia” silloin, kun tulisi julistaa lakia. Naispappeus johtaa kirkon liberalisoitumiseen ja hajoamiseen sekä kirkon moraaliseen rappiotilaan. Kirla toteaa, että ”kyse on paholaisen orkestroimasta harhaopista ja kuolemantaudista kirkon sydämessä. Kyse on antikristinuskosta.” Tuollaisia sananjulistajia totisen kristityn on syytä karttaa:
Markus Kirla:
”Kun siis naispappeus on Jumalan tahdon vastainen käytäntö, tarkoittaa se sitä, että jokainen pappina ja saarnaajana toimiva nainen elää jatkuvassa synnissä ja kapinassa Jumalan sanaa vastaan. Tällöin hänen toimittamansa Jumalanpalvelukset eivät myöskään ole oikeita eikä Jumalan hyväksymiä ja siunaamia
…
Siksi Raamattua kunnioittavalle kristitylle ainut oikea ratkaisu on olla osallistumatta naispapin toimittamiin Jumalanpalveluksiin ja hakeutua sinne, missä Jumalan kutsumat ja virkaansa asettamat miespaimenet hoitavat uskollisesti Sanan ja sakramentin virkaa pyhän Raamatun sanan mukaisesti.”
Kirla myöntää, että on lukuisia naispappeja, jotka kunnioittavat Raamattua. Hänestä nämä naiset ovat kuitenkin epäjohdonmukaisia, sillä he uskovat toisin kuin naispappeuden taustalla vaikuttava feministiteologia, joka on muuttanut kristinuskon ”jonkinlaiseksi henkiseksi sosiaalitoimeksi”. Feministiteologia pyrkii täydellisen tasa-arvon nimissä kumoamaan patriarkaalisen ja hierarkisen alistussuhteen. Kuitenkin Kirla arvelee sen himoitsevan itse valta-asemia, sillä feministien tavoitteena niin yhteiskunnassa kuin kirkossakin on saada naiset johtotehtäviin ja miehet alistettuun asemaan. Tämän ymmärtää, kun muistaa, että feminismin juuret ovat kommunismissa. Kommunistissa lehdissä kuvattiin vahvoja ja menestyksekkäitä naisia, kommunistit aloittivat naistutkimuksen, ajoivat julkista lasten päivähoitoa, syntyvyyden säätelyä ja aborttia.
Kirlalla on mielestään näyttöä, että mitä koulutetumpi nainen sitä onnettomampi ja ahdistuneempi hän on. He ovat hylänneet todellisen jo luomisessa saadun identiteettinsä miehelleen alamaisena vaimona ja lastensa äitinä ja kasvattajana. He pyrkivät rooliin, johon heitä ei koskaan ole tarkoitettu. Silloin nainen vieraantuu itsestään ja alkaa voida sisäisesti pahoin. Kirla on vakuuttunut siitä, että Jumala on tarkoittanut miehet ja naiset eri tehtäviin niin perheessä, yhteiskunnassa kuin kirkossakin. Mies on luotu johtamaan, nainen seuraamaan:
”Mies ei ole onnellinen ’tossun alla’, eikä nainen perheen päänä. … Perhe on teokratia, missä isän sana on laki. Kodissa ylin auktoriteetti on aina isällä, eikä mikään ole kodin ja perheen asioissa sen yläpuolella.”
Tällaisen lukusuorituksen jälkeen jäin melko hämmentyneisiin ja ennen kaikkea surullisiin ajatuksiin. Suren naispappien puolesta. He tekevät kutsumustyötään syvästä vakaumuksesta yrittäessään levittää hyvää sanomaa yhä kovakorvaisemmaksi käyvässä maailmassa. Sitten heidän päälleen romautetaan vielä tällainen syntitaakka. Suren myös homoseksuaalien ja varsinkin piispa Björn Vikströmin puolesta, joka on kirjoittanut heidän ahdingostaan myötätuntoisesti (Monta rakkautta, 2016). Niitä kohtia Kirlan kirjasta en välitä edes esitellä, sillä haluan tämä teoksen äkkiä pois pöydältäni. Lopulta murehdin Markus Kirlan osaa, sillä niin ahdistuneen vaikutelman kirja jätti. Hän ei kuitenkaan ole ainoa, jonka elämän perusta tuntuu joutuneen myrskynsilmään, kun nykyaika tuhoaa jonkun rakkaan instituution ja mullistaa sen arvomaailman.
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 