Joel Elstelä: Sirkusleijonan mieli. WSOY 2021.
Vähän kulahtanut, parhaat päivänsä nähnyt sirkusseurue, jonka natsi-Saksan kulttuuriviranomaiset kaappaavat omaan käyttöönsä keväällä 1940. Sirkustirehtööri Egon Heuchlerilla ei ole vaihtoehtoja: hänen yrityksensä on niin velkaantunut, että natsien tarjous reiluista palkkioista on vastustamaton. Pikku hiljaa selviää, että tarjous sisältää paljon kyseenalaista. Tästä asetelmasta viritellään jännitettä lähes 600-sivuiseen romaaniin Sirkusleijonan mieli.
Sirkuksen johtaja Heuchler on romaanin päähenkilö, myöhäiskeski-ikäinen herra, jonka ”pehmeys” näyttäytyy räikeänä natsiupseerien karskin ja karkean käytöksen vastakohtana. Heuchler joutuu tapahtumien passiiviseksi todistajaksi, miettii voisiko tehdä jotakin toisin, tulee tulokseen ettei oikeastaan voi. Hän yrittää pitää yllä edesmenneen isänsä perintöä sirkustyön jatkajana. Hänen ainoa perheensä on sirkuksen porukka, ja hän pyrkii suojelemaan omiaan. Natsit eivät katso hyvällä homoseksuellia taiteilijaa, karvaista naista tai siamilaisia kaksosia. Kaikki tietävät, että poikkeavat ovat vaarassa.
Juna jyskyttää kaupungista toiseen, ja esitys pyörii natsien laatimaa uutta käsikirjoitusta noudattaen. Heuchler on paitsi vanha ja väsynyt, myös viinaan menevä, rapakuntoinen kohtalonuskoinen kehäraakki, jonka maailmankatsomuksessa on ripaus magiaa, kuten sirkukseen sopiikin.
Romaanin vahvuus on henkilöiden kuvauksessa. Heuchlerin humaanisuus ja haaveilevuus sekä sittenkin jonkinlainen realismi omien heikkouksiensa suhteen on kuvattu ehjästi. Myös kolmannen valtakunnan hahmot, lipevät, brutaalit, itsetärkeät sekä nöyristelijät Elstelä hahmottelee taitavasti. Yksi ”henkilö” on sirkuksen leijona, vanha, osaansa tyytynyt entinen peto, johon Egon jollain tavoin samastuu.
Dialogin viejänä kirjailija on vahvoilla, ja värikkäät henkilöt ja dramaattiset tapahtumat tuovat vetävää otetta. Kuitenkin antisankari-Heuchlerin ajatuksenjuoksua selostetaan tarpeettomankin tarkasti, ja tältä osin romaanissa olisi ollut tiivistämisen varaa. Heuchler jaarittelee ja selittelee paikoin sivutolkulla. Joskus hän lässäyttää kaikkitietävän kertojan kerronnan kiusallisesti. Myös typografinen ratkaisu, jossa merkitään kaikki nämä osuudet kursiivilla, näyttää pitkän päälle raskaalta.
Seuraava ote on kohdasta, jossa Heuchler on neuvotellut Steinwampe-nimisen kammottavan natsin kanssa sirkusseurueen tulevaisuudesta (eli ottanut määräykset vastaan) ja kohtaa sitten alaisensa.
”Hän yrittää hymyillä rauhoittavasti joukoilleen, nyökkääkin pariin kertaan haluten viestittää tuolla pienellä pään liikkeellä, ettei ole tarvis huolestua; me voimme esittää vastalauseen. Minä olen teidän puolellanne ja valvon, ettette joudu tekemään mitään mitä ette halua. Hän kuitenkin tietää olevansa liian toiveikas ja melko varmasti väärässä. Steinwampe edustaa voimaa, joka ei erittele, kun sen on edettävä. Millä sellaista estää ja sen haluja kieltää, hän ajattelee surullisena päästämättä kuitenkaan ajatusten luomaa masennusta kasvoilleen. Sellainen valta lyö maahan helposti heikomman, raiskaa avuttoman ja viiltää viattoman vatsan halki huvikseen.”
Kursiiviselityksiä on sen verran runsaasti, että jäin miettimään, olisiko koko kirja hyötynyt selkeästi minäkertojasta.
Sirkusleijonan mieli on voittopuolisesti viihdyttävä tuhti romaani. Se henkii vanhan sirkusperinteen eleganssia sekä niitä kuuluisia klovnin kyyneleitä eli naurun verhoamaa surua. Natsi-Saksasta se ei esittele olennaista uutta, ja paikoin hirveyksien selostuksessa on hivenen paasaava sävy. Elstelä on silti tehnyt pohjatutkimukset niin hyvin, että tarjolla on kiinnostavaa detaljitietoa ja ajankuvaa. Esimerkiksi yhteisöllisyyden vahvuus ja paine kerrotaan hyvin.
”Aukio huokuu niin koreaa ylpeyttä ja porvarillista iloa saksalaisuudesta, että Egon katuu reittivalintaansa heti torille astuttuaan. Hän olisi voinut kiertää sivukatuja pitkin kaupungin köyhempien kortteleitten kautta Inn-joen ylittävälle Ludwigsbrückelle, mutta on onnettomuudekseen valinnut aseman seinällä olevaa karttaa silmäiltyään mielestään suorimman reitin.
Minä en kuulu tähän joukkoon laisinkaan, hän ajattelee yrittäessään hiipiä mahdollisimman huomaamattomasti seinänvierustoja pitkin torin toisella puolen näkyvään kujanteeseen. Hän tietää, karttaa muistellessaan, sen johtavan joenrantaan.
Jos olisi viime toukokuu, en erottuisi näistä ihmisistä laisinkaan ja voisin jopa istuutua huoletta lasilliselle heidän seuraansa. Ja he hyväksyisivät minut ilman sen ihmeellisempiä taka-ajatuksia tai epäilyksiä. Mutta nyt, kun näytän katuojassa virutetulta humalikolta, asia on aivan päinvastoin. Lyhyt aika – muutama kuukausi – on vienyt minun arvokkuuteni ja olen kadottanut yhteiskuntaluokkani – jos nyt koskaan olen johonkin määrättyyn kastiin edes kuulunut.”
Joel Elstelä on kertonut kirjoittaneensa romaanin aihelmista novelleja kauan sitten. Aihe ja henkilöhahmot eivät jättäneet häntä rauhaan, ja hän päätti yrittää pitkän proosan tekoa. Hän on julkisuudessa ollut vaatimaton kirjailijuutensa suhteen, ja Finlandia-palkintoehdokkuudestakin hän sanoi yllättyneensä.
Elstelä on työskennellyt teatteriohjaajana ja julkaissut WSOY:lle aiemmin kaksi teosta. Parhaillaan hän viimeistelee käsikirjoitusta Renny Harlinin kanssa uuteen Komisario Palmu -elokuvaan, jonka kuvaukset alkanevat kesällä 2022. Mutta nyt onnittelemme Elstelää pyöreiden vuosien merkkipaalun johdosta: hän täyttää 60 vuotta 25.12.2021.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 