Helinä Siikala: Ilon alkeet. Otava 2006. (Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1992)
Marraskuun hämärässä kirpputorilla minua veti puoleensa kirjankannen hilpeä kuunaama ja nimi Ilon alkeet. Monin eri kansin uusintapainoksia saanut teos on tutkielma elämän perimmäisistä kysymyksistä: kuka olen, kuka määrittelee mitä minun pitää olla?
Kirja alkaa niin pitkällä esipuheella apostoli Paavalille, että aloin jo epäröidä, sillä en erityisesti hae tilaisuutta syventyä Paavalin neronleimauksiin. Mutta Paavalistapa horisontti laajenee nykyaikaan, nykyajan ihmisen olemisen ongelmiin. Kun ihminen rimpuilee oman psyykkisen painolastinsa, nykyhetken suorituspaineiden ja kaiken yllä häälyvien globaalien haasteiden kanssa, tuloksena voi olla kasvava ahdistus. Tarvitaan vastalääkettä, tietoista ilon herättelyä.
Siikala houkuttelee lemepästi ihmistä pitämään huolta itsestään, olemaan armollinen. Koska kirjan nimikin on Ilon alkeet, Siikalan ideana on että ihminen sallisi itsensä olla iloinen ja tyytyväinen. Vaikka on niin, että ”Ihmisen luonnollinen tunne: olen ansassa, olen elämän ja kuoleman armoilla. Elän tai kuolen, sama epävarmuus ja pelottava tuntemattomuus vastassa” niin tätä ahdistusta vastaan voi ja kannattaa tietoisesti työskennellä.
”Milloin viimeksi vain olit, sinä, kokonaisen aamun tai jopa päivän, olit, tekemättä muuta kuin mitä nyt satuit tekemään, venyttelemään pitkään sängyssä — -”
Kirja etenee polveilevasti filosofoiden. Se ei ole minäselostusta Siikalan omasta elämästä. Toki hän on äänessä itsekin ja suoraan, mutta lisäksi hän katselee maailmaa vaihtelevasti eri ihmisten, miesten, naisten, silmin, antaen henkilöiden ”puhua” pohdintojaan. Siikalan lääkärikokemus heijastuu kokonaisvaltaisesti näissä monologeissa, hän on ihmisen puolella, myötätuntoinen. Lääkärinä hän on myös hyvin tietoinen siitä, miten sidoksissa olemme kehoihimme ja miten keho kertoo lahjomattomasti, mitä milloinkin on menossa.
Ihmisellä on onneksi vapaus valita. ”Elämällä on ehdoton luottamus sinuun ja rakkauden voimaan. Se ei hätäile eikä huolehdi. Jonain päivänä kuulet, tai olet kuulematta. Jonain päivänä vastaat sille, kyllä, tai jatkat kieltäytymistäsi. Elämä pysyy samana, sinun vastauksestasi riippumatta; sen rajan elämä on itselleen asettanut, että siinä kaikki on, jo olemassa, ja hyvin.”
Tekemällä kehollisesti hyviä ja voimaannuttavia asioita, kuten varaamalla ohjelmoimatonta aikaa, rentoutumalla, hengittelemällä jne. ihminen voi kohentaa oloaan paljonkin. Ihminen kaipaa turvaa, rauhaa, syliä, yhteyttä ja mielekkyyden tunnetta. Tätä kaikkea Siikala pohtii. Haavoitettua sisäistä lasta voi hoitaa vanhanakin.
”— anna itsellesi mollamaija, kallis ja ylellinen, rimpsullinen kukkamekko ja pitsit, silkkitukka ja ripset, nahkaa punaiset lakerikengät, sitä nukkea ei ollut kuusikymmentä vuotta sitten sinun lapsuudessasi, taivalten takana, jossain, mökissä;— anna itsellesi lupa haluta, monesti riittää että annat mieliteon olla, että kuuntelet sitä kuin kuuntelisit lapsen supatusta, ja ylihuomenna olet sen jo unohtanut tai naurahdat hupsutusta. Anna lapselle lupa haluta ja huomaat piankin, miten se alkaa kiinnostua maailmasta, katsella ja kuunnella, yllättyy, keksii että täällä on muitakin. Vähitellen pääset sinäkin itsesi reaaliaikaan.”
Minua kiinnosti myös 1990-luku, joka kirjan sivuilta kajastaa. Teos on ilmestynyt vuonna 1992, ja tulevasta lamasta näkyy jotakin vaikkapa uutisotsikkoluettelossa, joka symbolisoi kaikkialta tulvivia rasittavia ärsykkeitä. (Niinpä niin, ihmistä stressasi jo silloin ‒ ja internet, älypuhelimet ja somehelvetti olivat vasta tulossa!)
”joka vuosi, kun Saksan 130-kiloinen liittokansleri palaa Itävallasta mökkilomaltaan, hän on laihtunut muutaman kilon; tukkukaupan alamäki loivenee; Kovalan yhtiöt velkaa lähes 6 miljoonaa; hotelli Tallukka meni konkurssiin – – – lama painaa päälle ja se näkyy myös Tukholman katukuvassa; kuulutus kiinteistön pakkohuutokaupasta, kuulutus kiinteistön pakkohuutokaupasta…”
1990-luvun alussa oli vielä lyhyt aika korskeasta 1980-luvusta kulutusjuhlineen. Hyvänmielen vinkkeinä kirjassa neuvotaan kiertelemään huvikseen kauppakeskuksissa ja hypistelemään tavaratalossa kalliita iltapukuja. Jäin miettimään, antaako kukaan enää vastaavia vinkkejä, kun ekologisuudesta on tullut uusi normi.
Mutta palataanpa (kuten kirjassakin) vielä Paavaliin, tuohon piikkiin kristityn naisen lihassa. Jos mies on syntinen, niin Paavalin katsannossa naisen syntisyydelle ei ole vertaa. Nainen paratiisissa antaa pettää itsensä ja houkuttelee sitten miehenkin syntiin mukaan. Siikala toteaa, että tältä pohjalta suomalaisissa ankarissa hengellisissä liikkeissä mentiinkin pitkälle, naiset uskoivat itsensä alusta saakka niin syntisiksi, että kaikki ilo ja nautinto oli syytä varmuuden vuoksi kieltää.
”Voidakseni olla läsnä ruumiissani minun on hylättävä Paavalin oppi ja lakattava hänen laillaan huokailemasta ’pelastumista tästä kuoleman ruumiista’. Enemmänkin, minun on tietäen tai tietämättäni löydettävä yhteys yliluonnolliseen. — Minulla on täydellinen vapaus nähdä ja nimittää ihminen ja hänen ruumiinsa myös täydelliseksi. Voin valita mallikuvaksi sen, että ihminen on. Vain on, milloin mitäkin ja mitenkin. Silloin hän on täydellinen, aina.”
”Anna itsesi olla, miten milloinkin, niin kuin nyt olet; vain kuuntele ja katso. Elämä täyttää sinut ja sitten tiedät, miten niin rakkaus on suurin. Sanottavissa se ei ollenkaan ole; sinun on itse uskallettava.”
Kuuntele sydäntäsi, sanoo Helinä Siikala ja niin teen. Ehkä poikkean jopa siellä kauppakeskuksessa hypistelemässä.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 