Kesken jäänyt kirjahanke

Koska en ole lukenut yhteiskuntatieteitä, niin kirjan Upsala-osuus on työläin. Siinä Antti Eskola käy luonnosmaisesti läpi kirjahankkeensa tieteellisiä perusteita. Siinä vilisee erilaisia tieteenalan termejä eikä niitä kovasti selitellä. Kuitenkin kudoksen läpi kajastaa koko ajan uuden linjan hakeminen. Juuri tuossa rehellisessä uuden etsimisessä on kirjan suuri vahvuus. Kokeneella tieteen tekijällä on selkeä tunne siitä, että tieteenalan paradigma on muuttumassa. Mutta mitä se uusi ajattelu on, niin se on hämärän peitossa. Aina välillä tulee sitten riemastuttavaa luettavaa:

”Työpäiväkirjaa tulee kuin suden kuraa. Seköhän avasi tulpat kun ennen tänne lähtöä hävitin kaikki vanhat päiväkirjani, 50-luvulla pidetyt ja taas 80-luvulla sekä ne vähät mitä siinä välissä oli. En tehnyt tuhotyötä vielä silloin kun Sotapäiväkirjassa kerroin tehneeni, ei ollut sisua. Vasta kun J.P. Roos kirjoitti ja nimitti tekoani vastuuttomaksi (tosin tarkkavainuisesti haistaen että en ehkä ollutkaan puhunut totta), vasta silloin säikähdin että joku pahantahtoinen saattaisi olla vihkoistani tosissaan kiinnostunut. Kun historiantutkijoiksi itseään nimittävien joukossa alkaa liikkua Rautkallion tai Vihavaisen tapaisia tyyppejä, on dokumentit parasta hävittää.
Revin vihkot muutaman illan urakkana isoon jätesäkkiin (alkuun pääsin kännin nostattaman raivon voimalla), heitin päälle kalanperkeet, sillipurkin lopun ja kahvinporot, ettei satunnaisenkaan vihavaisen tee mieli kaivella, ja kuskasin säkin talon roskikseen, seuraavan aamun jäteauton lopullisesti tuhottavaksi – mikä määrä kirjoittamiseen käytettyjä tunteja eri vuosikymmeniltä siinä hävisikään olemattomiin.”

Jätetään marraskuun tuulessa palttoon liepeita liehuttava Upsala ja sen äänettömänä, vaisusti natisevilla pyörillä polkeva kansa. Jätetään pöydälle kasa postin tuomia pyyntöjä. Tuomas Nevanlinna pyytää muistelemaan 70-lukua; rahankeräyslappuja professoreiden juhlakirjoihin, joita juhlakalutkin häpeävät (Minä ainakin haluan tehdä itse omat juhlakirjani, tulee parempia.); atomivoiman vastustajien pyyntö, jossa he haluavat Eskolan kirjoittavan eduskunnan oikeusasiamiehelle kirjeen ja sanoutuvan irti vastuusta, jota ei voi kantaa, koska se ylittää hänen elinikänsä. (Mitä helvettiä! Minä en aio sanoutua irti mistään vastuusta ja panna kynää kaukaloon niin kauan kuin peukalo liikku, en edes ydinvoima-asiassa. Kannan vastuuta kirjoillani, ja ne ylittävät minun elinikäni.)

Jätetään koko unelias käpykylä ja rankan aivotyön mukana tulleet nukahtamisvaikeudet:

”Olen Upsala-viikkoina pohtinut liian monia asioita, ja niin tärkeitä asioita, ettei ole varaa päästää pakoon yhtäkään niihin liittyvää ajatusta. Siksi päivystän herkeämättä, myös silloin kun olisi aika nukkua.
Onneksi mukana on pari tylsempääkin työtehtävää, vähemmän kiihottavaa kirjoittamista. On aika ottaa ne esiin ja työntää syrjään sellaiset ajatukset, että kuolema on lähellä, ei kannata enää ostaa vihreitä banaaneja. Kuten Remu Aaltonen sanoo: ’tässä pitää monta kitaraa viel virittää ja viitsiä duunaa'”.

Seuraava duuni on kutsuesitelmän pito Boris Lomovin muistokongressissa:
”Täytyy myöntää että pelkään. Muitakin oli lähdössä mutta peruuttivat. Olen yksin, en puhu venäjää ja tiedän, ettei vieraasta tulla Moskovassa huolehtimaan niin kuin ennen. Eivät ne pysty vaikka haluaisivatkin. Rosvoja liikkuu yhä enemmän, vievät rahat ja passin tai pysäyttävät ja ryöväävät koko junan; jolleivät ahneet ja viekkaat, niin nälkäiset ja epätoivoiset.”

Yksitoikkoisia maisemia junan ikkunasta tuijottaessa pelko vaihtuu pitkästymiseen. Perillä Moskovassa vastaanottaja palauttaa todellisuuden mieleen. Pelko ei ole aiheeton, sillä hotellissa on huoneisiin pyrkinyt outoja tyyppejä. Taksilla ajamista pitää välttää, metrossa oltava varuillaan. Vaarassa on etenkin se, jolla näyttää olevan valuuttaa mukanaan. Älä luota kehenkään. Eskola on keskellä ihmiskoetta:

”Vessa vuotaa, noutajaa ei kuulu. Alan ymmärtää, mikä on sosiologien ’ympäröivä yhteiskunta’. Se on tämä, jossa pakkanen kiristyy ja loputkin pakoreiät ovat menossa umpeen. Paikka jota se ympäröi on sydänalassani.”

Perestroika tai ei, mutta Eskolan mielestä mikään ei opeta venäläisiä järjestämään kongresseja asiallisesti. Ohjelma ei ole tiedossa, bussikuljetuksiin osuminen sattumankauppaa, omaa esitelmää pitää tulkkausvaikeuksien takia lyhentää puoleen, lisäksi kääntäjä tuntuu toimivan omavaltaisesti. Avainsanoja ovat seremonia, jaaritus ja kuivahtaneet itsestäänselvyyksien todentajat. Mutta jos sulkee korvansa, voi kuvitella oikean seminaarin olevan käynnissä.

”Rikollista tässä on, että ne puhuvat kommunikaatiosta ja tietoisuudesta eivätkä välitä tehdä mitään ymmärtämisen ja ymmärretyksi tulemisen hyväksi. On aivan paikallaan kun nyt suututan ne sanomalla, etteivät ajan muutokset voi kokonaan pyyhkiä pois marxilaisuuden positiivisia vaikutuksia.”

Antti Eskola kuvaa pitämässään esitelmässä suomalaisen sosiologian tilaa ja muutosta 60-luvulla kiehtovasti. Liberaalit ja radikaalit sosiologit täyttivät aukkoa, joka esimerkiksi Ranskassa oli radikaalin älymystön tehtävä. Aukko oli iso, sillä vanhemman tutkijapolven ennakkoluuloihin yhdistyi kammottava tiedollinen jälkeenjääneisyys, kun uudet virtaukset eivät juuri kiinnostaneet. Sosiologien vetämään joukkoon liittyi eri alojen opiskelijoita, joista etenkin psykologit veivät kriittistä ajattelua eteenpäin oman tieteenalansa piirissä. Psykologia onkin tärkeä tekijä toiminnan teoriassa. Eskolan mukaan se on yritys ylittää toiminnan käsitteellä eräät umpikujiin johtavat kahtiajaot (ärsyke – reaktio, organismi – ympäristö). ”Toiminnan käsitteen kautta yhteiskunta ja sen muuttuva rakenne niveltyvät luontevasti psykologiseen analyysiin.

Sortuvan Neuvostoliiton todellisuus lyö silmille myös esitelmien jälkeen pidetyssä illanvietossa:
”Juhlinnan ensimmäinen vaihe tapahtuu psykofysiologian laboratoriossa. Sitä isännöivä valkotakkinen professori, joka esittäytyy Slavaksi, on tainnut jo juoda yhden votkapullon pohjiksi, suruunsa. Hän on käynyt pankissa vaihtamassa dollareita rupliin ja laskenut kurssin perusteella kuukausipalkakseen kuusi dollaria. Yritän mielessäni hakea nimeä tunnetilalle, jonka vallassa hän asiasta kertoo; vahvimpana siinä ovat nöyryytyksen tunne, häpeä ja epätoivo. Ne ovat tuttuja tuntemuksia maailman entisen mahtivallan kansalaisille näinä päivinä, ja myös vaarallisia. Kuinka tällaiseen liejuun painettu muuten voi säilyttää itsetuntonsa kuin tarttumalla ensimmäisen tilaisuuden tullen kivääriin?”

Paluu länteen ja kotiin Tampereelle, tyhjän uhon kaupunkiin. Tarkastelukulma kääntyy Suomeen ja Eurooppaan. Asiantuntijalausunnon teko sosiologian professorin viran hakijoista kirvoittaa kommentteja väitöskirjojen sekä tutkimustöiden tasosta ja määrästä. Miten tehdä eroa hakijoiden välillä?

”Suomalaisessa yhteiskuntatutkimuksessa ’tieteen’ kehittyminen ja laajeneminen sodan jälkeen kuihdutti oppineisuuden harrastamisen, jolloin sen perin juurin vanhentuneen retoriikan uudistaminen jäi tekemättä. Olisimmeko nyt vaiheessa, jossa oppineisuus taas nousee kunniaan, kuitenkin niin, että tekstikudos noudattaa aivan muuta kuin ahlmanilais-kailalaista retoriikkaa, ja että se kuvioidaan myös ’tieteellisin’ elementein? Siltä työskentelysuunnalta odotan merkittäviä tutkimuksia.
’Puhtaan tieteen’ korrelaatiojorotukset tyyppiä ’toimintakyky 75-vuotiailla paimiolaisilla’, mikäli niihin ei mitään yleisempää oppia ja viisautta ole yritettykään sisällyttää, alkaisin lukea dismeriitiksi olipa ’tulokset’ julkaistu vaikka kuinka kansainvälisissä lehdissä. Paska kun ei edes impact-faktorilla punniten parane.”

Menetelmäkirjan teko tökkii entistä pahemmin. Hedelmättömän tuskailun katkaisevat erilaiset matkat, esitelmät ja tapaamiset, joissa Eskola tuntee, että ajatus vielä jotenkin pystyy liikkumaan vaikka se työpöydän ääressä jähmettyy. Tunnepuolella ärsykkeitä (=ärsytystä) antavat talousuutiset ja polittiikka. Muun muassa liike-elämän moraalittomuus ja Aho-Viinasen hallituksen touhut saavat tylyn tuomion. Eskolalle vahvistuu aavistus siitä, että tekeillä oleva kirja jää tosiaan kesken:

”Jokinhan luultavasti jää, harvoin sivut ja elämä tasan menevät. Kun lähettelen parin ensimmäisen luvun versioita alan tutkijoille eri maihin, en tee sitä pelkästään kommenttien toivossa. Ajattelen, että jos työ ei valmistuisikaan, siitä jää jokin jälki. Muutama ihminen tietää, mitä yritin. Osittain samasta syystä teen tätä työpäiväkirjaakin.”

Ei tullut uutta oppikirjaa, ei tullut takkia, mutta tuli sellainen liivi, josta voisi pitää vaikka millaisen sosiologian johdantoseminaarin. Pientä varovaisuutta kuitenkin liian pitkälle menevien johtopäätösten tekoon. Puhuuko Eskola kaikin ajoin totta? Mitä oikein tulikaan lukeneeksi?

”Kun myöhemmin tässä kirjassa tulen pilkkaamaan savolaisia, mutta samalla puolustan heidän oikeuksiaan kansalaisina, ei sekään tarkoita, että kirjoittaja ’olisi’ henkilö, joka inhoaa savolaisia. Tarkoitus on näyttää, ettei ihmisten oikeuksien puolustaminen edellytä, että heistä täytyy myös pitää. Kirjoittajan ajatukset ja elämä jäävät salaisuudeksi, sillä tämä ei ole mielipidekirja eikä tosikertomus. Tekijän yksi metodi vain on, että hän konstruoi milloin tällaisen, milloin tuollaisen ’minän’ tai tapahtuman, siinä tai tuossa retorisessa tarkoituksessa.”

Tommi

Juha Suorannan laaja arvio Antti Eskolan kirjoitustyöstä hänen kotipesästään, Tampereen yliopistolta (Alusta!: Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan verkkojulkaisu 10.01.2019):
”Jos arvioi Eskolan työtä määrällisesti, menee melkein sanattomaksi. Kolmekymmentä vuotta professorin työtä ja kaksikymmentä kirjaa. Kaksikymmentä vuotta eläkkeellä ja kymmenen kirjaa.”