Mainarit osuivat kulttuurisuoneen

Suuren kaivoksen luomat paikalliset erityispiirteet olivat ylpeyden ja samalla yhteinäisyyden tekijöinä. Esimerkiksi väestömäärältään suunnilleen samankokoisilla paikkakunnilla ei juuri vastaavaa palveluvarustusta ollut tarjolla. Yhtiön tarjoamat palkka ja eläke-edut olivat myös todella hyvät. Monet naiset hoitivat kotia ja perhe eli miehen palkalla. Jos onnettomuus sattui ja mies kuoli kaivoksessa, yhtiö pyrki järjestämään leskelle sopivia töitä. Naisen rooli oli usein toissijainen miehisessä yhteisössä. Naisen tehtävä oli pitää porukka kotona hiljaisena, että vuorotyötä tekevä isä saa nukkua.

”Eniten minuu säälitti silloin aikaisemmin vaimon puolesta, kun ei ollut lapsia. Vanhan kaivoksen aikaan oli sellainen matalapaine ja rikin katku ja hän sanoi, että voi kyllä hän vihhaa tätä paikkakuntaa. Kyllä se itkee tihutti yksinään, että ku tämmöseen paikkaan hänet toit.”
Samoin kuin kaivosmiehillä saattoi naisillakin olla vahva yhteenkuuluvuuden tunne.
”Äitillä oli hyvin tiivis sellainen naisyhteisö. Niitä oli sellainen kahdeksan naisen siivousporukka, josta on enää kaks elossa. Ja ne oli mukana Metallin toiminnassa, vasemmistonaisissa. Sitä jelpittiin toista, jos joku oli väsynyt, se meni saunaan nukkumaan ja muut teki sen työt. Tai vaikea paikka kotona, ni sitä autettiin.”
Luokka-asemalla oli tietenkin merkitystä. Kaivosinsinöörien puolisot saivat esimerkiksi opettajan töitä, kaivostyöläisten vaimot siivoushommia yläluokan asunnoissa.

Yhtiöllä oli oma sosiaalitoimisto, joka antoi lainoja ja helpotti ahdinkoon joutuneita takaisinperinnässä. Yhtiön palveluista nauttivilla oli käsitys, että ulkopuolisetkin hyötyivät, kun yhtiö järjesti pääasiassa kaikki normaalit yhdyskuntapalvelut pesutuvista kirjastoihin. Saastuneista vesistä ja kadonneista järvistä ei suuresti elämöity. Yhtiö järjesti korvaukseksi vesijohtoverkoston ja toimitti ilmaiset laidunvedet. Halkopino tuotiin pihaan, joku kävi puut pilkkomassa ja latomassa sisälle. Mutta toisaalta palveluihin oikeutettujen jaottelu saattoi olla hienovaraista. Se perustui joskus nöyryyttäviin pienten erottelujen mekanismeihin.

”Kun käytiin luistelemassa yhtiön kentällä rusettiluisteluissa, niin siinä vieressä oli yhtiön kirjasto. Sinne pääsi lukemaan, muttei saanut lainata. Virkailija sano, että et sinä ole yhtiöläinen, ei sulle lainata. Pesäpallopelissä oli muutamia järjestysmiehiä, jotka sano, että ette ole yhtiöläisiä, että tulette jotenkin sivusta vähän väärään paikkaan.”
(Yhtiön tukema Outokummun Partio pelasi pesäpalloa SM-tasolla ja oli parhaimmillaan neljäs.)
”Muistan kun yhtiöläiset pääsi alasaunalle 5 pennillä ja meidän piti maksaa 10 penniä. Musta se oli tosi törkeetä, yhtiöläiset sai pestä pyykkinsä halvemmalla.”

Hyvät olot verrattuna omaan menneisyyteen tai naapurikuntiin ehkäisivät osaltaan outokumpulaisten halua kyseenalaistaa systeemin oikeutusta:
”Kun sinulla on työaika, siitä seuraa että sinulla on vapaa-aika. Vapaa-aikaan yhtiö toi torvisoittokunnan, urheilukentän, kirjaston, näytelmäkerhon ja joukon muita tämmöisiä.”
Naisvoimistelua, mieskuorolaulua, oma karja ja karjakot, omat lääkärit ja sairaanhoitajat, omat puutarhurit… Yhtiö pyrki järjestämään kaikenlaista arjesta juhlaan ja tästä tuli kollektiivisen ylpeyden aihe erityisesti yhtiön työntekijöiden piirissä. Kyvykästä työvoimaa ei kannattanutkaan suututtaa. Kaivosteollisuus asettaa suuret vaatimukset ammattitaidolle ja yhteistyökyvylle. Ja työn vaarat ovat aivan ilmeiset. Onnettomuudet vaikuttivat aina suurempaan joukkoon ihmisiä ja jättivät pysyvät jäljet yhteisöön.

”Ilpo oli ajatellut, että hän menisi rusnaamaan [pudottamaan holvin irtokiviä] sinne ja siitä olikin tullut katto alas. Hän lähti juoksemaan karkuun, mutta se katon putoaminen vain jatkui ja tavoitti hänet just kun hän olisi päässyt pakoon sinne pakoperään. Elossahan se Ilpo on, laattakivien alla kuule ja sit alotetaan vetää vaijerilla niitä isoja kiviä pois kun ei tiedetä… Sanoin veturikuskille, että hae kiireesti Keretistä tunkkeja, että saadaan nostettua se ylös. Sitten vejeltiin ja pää saatiin näkyviin. Se oli lyönyt tästä sen ihan murskaksi lantiosta. Yläruumis oli ihan ehjä, mutta jalat oli oli ihan vetelänä. Minä hain hissiltä sitten lääkärin. Saatiin se irti ja paareille, pojat sitten keräsivät ne jalat, ne oli vain housujen sisällä ihan vellinä. Hississä se vetäs viimeisen henkäyksensä. Seuraavalla viikolla olis armeijaan…”

Koska kivi ei kasva, kaivoksen sulkeminen oli jossakin vaiheessa edessä. 60-luvun alussa tehtiin ensimmäiset malmion ehtymistä ennakoivat suunnitelmat. Puhuttiin ”hiljenevästä Outokummusta”, mikä vahvisti kuolevan kaivoskaupungin imagoa. Vuonoksen malmio lykkäsi korvaavien toimintojen kehittämisen, koska malmin arveltiin riittävän aina 2000-luvulle asti. Kuitenkin louhinta Vuonoksessa loppui jo 1985 ja kaivostoiminta päättyi kokonaan 1989.

”Siinähän kävi niin, että yks kolmasosa jäi työttömäksi, yks kolmasosa meni eläkeputkiin ja yks kolmasosa sai töitä muilta paikkakunnilta.”

Kirjassa tutkitaan miten kulttuuritoiminta valikoitui tekijäksi täyttämään yhtiön jättämän tyhjiön, miten se siinä onnistui ja miten sen avulla haettiin uutta merkitystä taantuvalle paikkakunnalle. Kulttuuritoiminta tarjosi areenan ihmisten harrastusmieltymyksille, mutta se tarjosi myös olkinuken heille, jotka ehkä kokivat jääneensä syrjään kaupungin kehittämisessä. Eräiden paikkakunnan nuorten mielestä tulokkaista ei aina näyttänyt löytyvän paikkakunnan imagon edellyttämää macho-kovuutta. Paikallisten keskuudessa iso joukko uusia tulokkaita aiheutti epävarmuutta. Heidän nähtiin tuovan huonoja vaikutteita mukanaan.

”Eräs opiskelija teki lopputyökseen drag-show-aiheisen puvustuksen esitykseen Kiisuteatterissa. Paikallinen nuorisojoukko ajoi autolla pihalle ja he huusivat että vittu jos se homo on vielä siellä, niin me tullaan ja tapetaan teidät kaikki. Ensi-illassa meillä oli vartijat ovella. Me mietittiin sitä opiskelijoina, että me tuodaan tänne niin paljon, että täällä on ammattiopistotasoista koulutusta ja järjestetään kaikkia festareita ja muita, ja mietittiin, että miten tää kaupunki ja nää nuoret voi olla tällaisia.”

Vanha Outokumpu oli yhteisöllisesti selkeästi ennakoitava yhdyskunta. Oli herrat ja duunarit, yksi yli kaikkien muiden menevä työnantaja. Sen menestys oli oleellisen tärkeää kaikille ja se loi yhteisölle yhtenäiset tavoitteet. Ulkopuoliset tai olemassa olevien jakolinjojen ylittäjät saattoivat kokea yhteisökulttuurin silloinkin rajoittavaksi.

”Taiteilijoita ei katsottu kaivosaikana hyvällä. Saattoi tulla aika kovaa kohtelua.”
”Kaikissa näissä työläisperheissä ajateltiin, että kulttuurilla ei leipä tule; ei kirjoittamalla, eikä maalaamalla, eikä tanssimalla. Se tehdään työllä se leipä. Ehkä tää on sitten yks, mikä heijastuu nykynuorissa. Samalla tavalla kun meillä silloin se sota herrojen penikoita vastaan.”

Tutkimuksissa onkin havaittu, että kaivospaikkakuntien mieskulttuurihegemonia vallitsee myös nuorison keskuudessa. Se näkyy myös siinä, että poikien on vaikeampi irtautua kaivosyhteisöstä kuin tyttöjen. Tytöt ovat poikia valmiimpia lähtemään ja myös protestoimaan yleisissä kysymyksissä.

Aivan mahtava kirja entisistä työn sankareista, joiden oli löydettävä uusia samastumiskohteita suuren yhtiön lopetettua toimintansa, ja kun paikallinen sosiaalinen järjestys muuttui täysin. Siitä saa kuvan tuon työn valopuolista ja sysipimeistä varjoista.
Haastateltujen sitaatteja on yllä lievästi muutettu siitä mitä ne kirjassa ovat.

Tommi

Myös:
Outokumpu oy:n historiaa netissä
Kaivosmuseo Vanha kaivos