Mitch Albom ei ollut valmistumisensa 1979 jälkeen juurikaan ajatellut entistä opettajaansa.
”Kyllähän minä ajattelin häntä aina silloin tällöin, hänen opetuksiaan ’ihmisenä olemisesta’ ja ’vuorovaikutuksesta’, mutta se kaikki tuntui niin kaukaiselta kuin olisi kuulunut johonkin toiseen elämään.”
Mitchistä oli kehittynyt merkittävä urheilutoimittaja, joka kirjoitti lehtiin, teki tv-ohjelmia ja antoi kommentteja eri lajien ammattilaisista. Sitten tämä uraohjus selasi eräänä päivän televisiokanavia. Nightline-ohjelman juontaja Ted Koppel näkyi istuvan kirjoituspöytänsä takana Washingtonissa ja hän kysyi:
”Kuka on Morrie Schwartz, ja miksi niin moni teistä tämän illan päätteeksi välittää hänestä?”
Tuhannenkuudensadan kilometrin päässä Mitch kuuli sanat Morrie Schwartz ja jäi tuijottamaan kuvaruutua typertyneenä.
Mitch päättää käydä tapaamassa entistä opettajaansa. Kirja kuvaa hienosti, miten aluksi Mitchiä nolostuttavat ja hävettävät kohtaamiset kasvavat syväksi ystävyydeksi. Vieläkin syvemmäksi kuin yliopistoaikana, jonka Mitch oli onnistuneesti tässä välissä ehtinyt unohtaa.
”Mitä minulle oli tapahtunut?
Kahdeksankymmentäluku – se minulle oli tapahtunut. Ja yhdeksänkymmentäluku. Kuolema ja sairaus ja lihominen ja kaljuuntuminen. Olin vaihtanut tukun unelmia paksumpaan palkkapussiin, enkä ollut edes huomannut mitään.
Ja kuitenkin Morrie jutteli tässä yliopistovuosiemme ihmepojan kanssa, aivan kuin olisin vain välillä ollut pitkällä lomalla.
Oletko löytänyt jonkun, jonka kanssa jakaa elämäsi?
Teetkö jotain lähimmäistesi hyväksi?
Oletko sovussa itsesi kanssa?
Yritätkö olla niin hyvä ihminen kuin mahdollista?”
Morrien opeissa ei ole oikeastaan mitään erikoisen mullistavaa. Ne korostavat lähimmäisten huomioon ottamista ja heidän kunnioittamista. Oman tiensä löytämistä ja elämän ainutkertaisuuden arvostamista. Morrien tapa esittää kysymyksensä ja kuulijansa huomioon ottaminen on kuitenkin ilmeisen poikkeuksellinen. Hän on aina kohtaamisissa täydellisesti läsnä ja saa toisen tuntemaan olevansa aivan erikoisen huomion kohteena. Tämä pakottaa kuuntelijan kohtaamaan kysymykset kaikessa voimassa ja niiden kautta ajatukset muutoksen tarpeesta voivat herätä. Tämän muutoksen kokee Mitch kohdallaan ja hän kuvaa sen kirjassa erittäin hyvin ja ilmeisen rehellisesti.
Morrie toivoi tapaavansa Mitchin vaimon Janinen. Janine on ammatiltaan laulaja ja Morrie toivoi, että Janine laulaisi jotain.
”Olen kuullut ihmisten pyytävän tätä Janinelta melkein niin kauan kuin olen hänet tuntenut. Kun ihmiset saavat tietää, että toinen laulaa työkseen, he sanovat aina: ’Laulapas nyt meille jotain’. Koska Janine arkaili tuoda lahjojaan esiin ja vaati täydellisiä olosuhteita, hän ei koskaan suostunut. Hän kieltäytyi aina kohteliaasti. Kuten odotin hänen nytkin tekevän.
Mutta hän alkoikin laulaa:
”The very thought of you
and I forget to do
the little ordinary things that everyone ought to do…”
”Sävelmä oli Ray Noblen kirjoittama ikivihreä 1930-luvulta, ja Janine lauloi sen herttaisesti koko ajan Morrieta katsellen. Hämmästyin jälleen kerran Morrien kykyä saada tunteet esiin sellaisistakin ihmisistä, jotka muuten pitivät ne visusti piilossa. Morrie ummisti silmänsä keskittyäkseen säveliin. Kun vaimoni hellä ääni täytti huoneen, Morrien kasvot levisivät hymyyn. Ja vaikka hänen kehonsa oli jäykkä kuin hiekkapussi, saattoi melkein nähdä kuinka hän tanssi sen sisällä.
”I see your face in every flower,
your eyes in stars above,
it’s just the thought of you,
the very thought of you,
my love…”
”Kun Janine lopetti, Morrie avasi silmänsä ja kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan. Kaikkina niinä vuosina, joina olin kuunnellut vaimoni laulua, en ollut koskaan kuullut häntä niin kuin Morrie kuuli tuona hetkenä.”
Morrie uskoi täydelliseen läsnäoloon. Sitä ajatusta hän tarjoili ryhmäprosessikurssilla Brandeisissa. Silloin se oli tuntunut oudolta kurssin aiheelta. Mitch alkoi tajuta, ettei juuri mikään mitä heille collegessa opetettiin ollut sitä tärkeämpää. Muisto siitä kantaa haudan taakse.
”Minä puhun sinulle. Minä ajattelen sinua.”
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 