Pikavi(l)pillä sivistyspääomaa?

Pierre Bayard : Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (suomentanut Pirjo Thorel. Atena, 2008)

Kirjan nimi herätti uteliaisuutta ja siksi lainasin sen. Kohta alkuun päästyä harkitsin, että jätän lukemisen kesken. Tappelin kuitenkin eteenpäin ja ihmettelin, onko tämä vitsi, kuka tällaista kirjaa ylipäätään tarvitsee. Eikö olisi antoisampaa keskustella kirjoista, jotka on lukenut? Bayardin kirja on kuitenkin niin ilmavan selkeästi kirjoitettu (ja lyhyt), että tappelin sen läpi loppuun asti. Maalissa alkoi mieleen hiipiä kauhea epäilys, että outoja mielipiteitä jakava kirjoittaja saattaa olla oikeassa. Kirjoja on olemassa aivan rajattomasti ja lisää tulee koko ajan. Kovinkaan moneen ei voi eikä kannata uhrata aikaansa paljon. Siksi kirjoista voi aivan hyvin puhua, kunhan on jostakin muualta kuullut tai lukenut niistä arvioita.

Kirjanystävälle ja kirjastossa ikänsä työskenneelle tässä on pureskelemista. Bayardin kirja käynnisti mielessäni suorastaan häiritseviä prosesseja. Se ei ole ihme, sillä tämä pariisilainen kirjallisuuden professori on kansitekstin mukaan myös psykoanalyytikko. Bayard osaa perustella, miksi hänen lukijansa kannattaa haluta ullakkonsa remontointia. Minulle yksittäinen kirja on tähän asti ollut pysyväisluontoinen esine ja selkeä kokonaisuus. Kuvittelin, että kukin kirjailija paketoi siihen viestin tai näkemyksensä, jonka kirjassa esittelee. Sen takia en myöskään mielelläni jätä kirjoja kesken, koska en voi olla varma menetänkö mahdollisesti ymmärtämisen kannalta oleellista. Bayardin mielestä mitään pysyvää ei kuitenkaan ole ja jos jotakin olen kirjasta tajuavinani, niin kohta sen unohdan. Oikeastaan heti kun olen kirjan sulkenut. Hävytön äijä! Mutta tuo on totta.

”Jo lukiessani alan unohtaa lukemaani, ja tämä väistämätön prosessi jatkuu, kunnes kaikki on kuin en olisi kirjaa lukenutkaan ja olen samassa pisteessä kuin ei-lukija, jollaisena olisin voinut pysyä jos olisin ollut järkevä. Niinpä sen sanominen, että on lukenut kirjan, käy ennen kaikkea metonymiasta. Kirjasta ei ole koskaan lukenut enempää kuin osan, suuren tai pienen, ja sekin osa on tuomittu ennen pitkää katoamaan. Emme siis niinkään keskustele kirjoista itsemme tai muiden kanssa, vaan likimääräisistä muistoista, joita muokkaamme uuteen uskoon kulloinkin vallitsevien olosuhteiden mukaan.”

Bayard kysyy, mitä eroa on kirjalla, jota ei ole lukenut ja kirjalla, jonka on unohtanut. Hyvä kysymys: me kirjastoissa havaitsemme usein näitä unohtamisen eri asteita. Täällä metsästetään säännöllisesti kirjoja, jonka tunnusmerkkinä voi olla epämääräinen kansikuva, hyvässä tapauksessa hämärä muistikuva päähenkilöstä tietyssä tilanteessa, sillä henkilön nimestäkään kysyjä ei ole enää varma. Onkohan Bayardin mielestä jonkun kirjan lukeminen toiseen kertaan aivan järjettömyyden huippu, kun jo ensimmäinen kertakin sitä hänestä on? Iän myötä lukija muuttuu ja kirjasta voi löytyä toisella lukukerralla uusia näkökulmia. Mutta unohdushan siitäkin seuraa, vanhemmiten yhä nopeammin.