Erään luhistumisen historia

Paitsi selviytymiskertomus kohtalotovereille kirja olisi suositeltavaa luettavaa johtavissa tai esimiesasemissa oleville henkilöille. Tästä käy selvästi esille, millä tavalla työlleen omistautunut ihminen voidaan ajaa täydelliseen umpikujaan. Kirja koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä kuvataan romahdukseen johtaneet syyt, toisessa Hardwick on toipumassa Thaimaassa ja analysoimassa tilaansa ja kolmannessa, kun toipuminen on alkanut, katsotaan varovasti tulevaan.

Hardwick koki työpaikkansa, television, muutoksen hyvin tuskallisesti ja henkilökohtaisesti. Hänestä tuo demokraattisin väline mitä viestinnässä ja taiteessa oli milloinkaan keksitty, ainoa jolla pystyi saamaan nauruun tai kyyneliin joensuulaisen professorin ja espoolaisen kalakauppiaan – samaan aikaan ja samasta syystä! – tuo hänen ihailemansa väline oli pettänyt hänet. Sen käyttöön hän oli halunnut antaa koko henkisen kapasiteettinsa ja niin hän oli antanutkin, koko ikänsä.

Hardwickin kuvaus tuonaikaisesta televisiotyöstä on painajaismaista luettavaa. 1990-luvun lopussa tuli kanavauudistus ja digitointia alettiin valmistella. Kanavien määrä kasvoi, mutta resursseja tarvittiin enenevässä määrin myös muualla. Seurauksena oli Hardwickin mielestä kotimaisten ohjelmien katastrofaalinen tason lasku, jonka merkkinä oli Nelosen tulo kanaville kesäkuussa 1997.

”Pian sen jälkeen tuli television kanavauudistus, Nelonen astui kuvioihin ja laatu poistettiin tv-ohjelmille välttämättömien ominaisuuksien luettelosta. Mitään erityistä julistusta siitä ei annettu, niin vain käytännössä kävi. Siitä lähtien mittakeppeinä olivat nopeus, halpuus, tuttuus ja kloonattavuus.
Viihdeihmiset alkoivat teeskennellä, että kaikki oli hauskaa minkä he hauskaksi ilmoittivat. Näyttelijät alkoivat näytellä näyttelijöitä, jotka näyttelevät ja ladella – usein identtisiä – vuorosanojaan mihinkään suuntaan kehittymättä, aina samassa mielentilassa, aina samoissa ulkokohtaisissa ja pinnallisissa ristiriitatilanteissa. Eikä mitään suomalaisuuden makua missään. Ei elämän tuoksua.”

Hardwick halusi ottaa eroa tuosta hullunmyllystä ja teki välillä ohjaustöitä teattereille. Hänellä oli myös erilaisia käsikirjoitusprojekteja, joista läheskään kaikki eivät kuitenkaan toteutuneet. Hänen oli palattava tv:n yhä kammottavaksi käyneeseen maailmaan.

Hardwick kirjoittaa, että ei tarkkaan muista milloin televisiossa alettiin puhua katsojille kuin heidän ymmärryksessään olisi jotain vikaa, ikään kuin he olisivat pikkulapsia, seniilejä tai vähä-älyisiä. Hän arvelee sen alkaneen mainoksista. Mainosten tuhovoiman hän koki MTV:ssä tehdessään 1994 sarjaa Napaseutu. MTV:ltä oli loppunut studiotila, kun tuotantotahti ylitti kapasiteetin. Työryhmälle vuokrattiin ensin Yleisradion Halli-studio ja sitten, kun Kotikadun tuotanto alkoi Linnanmäen Peacock.

He kuvasivat sitcomia Peacockin näyttämöllä talvella. Pelti- ja betonitynnyrissä, joka on tehty sirkus- ja varieteenäytäntöjä varten. Katsomossa istui kolmisenkymmentä palkattua avustajaa, lähinnä koululaisia köysin rajatussa osassa esittäen yleisöä. He eivät nähneet juuri mitään, koska viisi kameraa oli tiellä näyttämöllä. Kylmässä teatterissa oli hirveä kaiku ja sateisella säällä peltikatolta kuului sellainen ropina, että näyttelijöiden piti huutaa tullakseen kuulluiksi.

”Ja jotta varmasti ymmärtäisimme paikkamme maailmassa, aikamme lyhennettiin kahteenkymmeneenyhteen minuuttiin heti kun ohjelma alkoi saada suosiota ja mainokset alkoivat käydä kaupaksi. Kahteenkymmeneenyhteen minuuttiin! Mainostauko välissä. Meitä käytettiin täyttämään ruutua mainosten välisinä aikoina.”

Neil Hardwick koki, että tällaisessa ympäristössä hänen oli mahdotonta käyttää kykyjään. Hänen ideoitaan arvostettiin edelleen, mutta työskentelyolosuhteet olivat alentavat ja nöyryyttävät. Mutta hei, telkkaristahan tässä vain on kysymys, tarvitseeko sen erityisen hyvää ollakaan? Hardwick koki olevansa ensisijaisesti komedian kirjoittaja ja ohjaaja. Hänestä vaikutti siltä, että käsikirjoitukset olivat tarpeetonta ylellisyyttä, kun komedianteossa riitti, että pistäydyttiin puvustossa, vedettiin päälle hassun näköiset vaatteet, sudittiin idioottimeikkiä naamaan ja hölmöiltiin kameran edessä puoli tuntia.

Kirjassa Hardwick ruotii myös ulkopuolisuuden tunnetta. Hänellä on välillä suuria vaikeuksia sopeutua paikalliseen mentaliteettiin, maassa joka hänestä tuolloin tuntui ankean ahdasmieliseltä ja kyräilevältä ja jossa jylläsivät suvaitsemattomuus, ahneus ja vivahteettomuus. Maassa, jota vähemmän miellyttävää oli Euroopasta vaikea löytää.

”Suomalaisen kulttuurin kaikenkattava yhtenäisyys tarkoittaa, että kun yksi ihminen on keskinkertainen, kaikki muutkin voivat olla sitä, ja yhtäkkiä millään ei enää ole väliä. Televisiosta annettiin kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä selkeä viesti niin ohjelmantekijöille kuin yleisöllekin: ei se mitään vaikka te olette tyhmiä, koska me olemme ihan yhtä tyhmiä! Ollaan siis tyhmiä yhdessä!”

Kun tekijälle vielä henkilökohtaisessa elämässä sattui samaan aikaan takaiskuja, ei ollut mikään ihme, että syvä depressio oli seurauksena. Toipumisprosessin aikana hänelle kirkastuu, että suurinta tuskaa ei välttämättä aiheutunut niistä seikoista, jotka hän tunsi menettäneensä. Pahinta oli juuri täysin hallitsemattoman menetyksen tunne. Kirjassa on Hardwickin tekemä henkilökohtainen arvio omista merkittävimmistä töistään noin kymmenen vuoden ajalta ennen suurta romahdusta. Siitä käy selvästi ilmi, että luhistumisen oireita oli selvästi näkyvissä jo kuusi vuotta ennen sitä. Siksi toipuminen oli pakostakin hidasta.

Hardwick kuvailee kirjassa tarkasti masennukseen liittyviä oireita. Ne ovat mielestäni äärimmäisen hyödyllisiä, varoittavia signaaleja, jotka on syytä ottaa vakavasti huomioon ja riittävän ajoissa. Taipumus märehtiä tuskallisia kokemuksia, kyvyttömyys tehdä päätöksiä, muistiongelmat, itseinho, kielteinen tulevaisuuskuva…

”Jos minä jostain olin katkera niin siitä, että ”burnoutista” oli tullut sellainen muoti-ilmiö kuin oli, ja että ihmiset tiesivät niin vähän siitä, mitä se todella on.
Anteeksi. Ärtyisyyttä. Yksi oireista. Kuuluu ahdistuneisuuteen.”

Tommi

Blogissa Taina on käsitellyt aikaisemmin kirjoja televisiosarjoista ja loppuunpalamisesta omissa arvioissaan:
Miten tv-sarjoista tuli taidetta (Parasta katseluaikaa. WSOY 2020)
Uupumisesta sarjakuvan keinoin (Katkenneita lankoja : tarinoita loppuunpalamisesta. Atena 2020)