Evankelistan uskonkriisi

Myös haitarin, tuon viettelyksen välineen hän oli halunnut hakata irti tietoisuudestaan. Hän tuskin muisti miten kyynelehtivältä se oli kuulostanut. Tuo viisirivinen, kromaattisella diskanttiskaalalla varustettu viidessä oktaavissa soiva, jossa oli 120 neliäänistä duuri- ja mollibassonäppäintä, dominanttiseptimi sekä vähennetty septimisointu. Sininen tekonahkainen laukku kromattuine tuplalukkoineen… Herätysmusiikki on silkkaa petosta ja tunteilua, se oli hänen nykyinen kantansa. Synkopoitua mauttomuutta ja hutilointia, manipulaatiota ja sorminäppäryyttä. Eihän hän edes soittanut nuoteista! Mutta tulemme näkemään, että vielä hän on tällä matkalla tarttuva tuohon pirunkeuhkoon ja täyttävä siten kuolevan ystävänsä toiveen.

(Oi autuus, oi arvoituksellisuus. Ei lupaukset pettää voi. Villisorsa. Jerusalem, oi Jerusalem parka. Kauan sitten olin nuori minäkin. Pois kaihoisa heikkous. Oon muukalainen, pyhiinvaeltaja oon. Tule syliini, tanssikaamme valssi…)

Nyt Olof on siis palannut tekemään tilit selviksi entisten seurakuntalaistensa kanssa. Hän nostaa kokoontaitettavan polkupyöränsä linja-autosta ja alkaa ajella seutua ristiin rastiin.
Hän häpeää.
Hän on tullut pyytämään anteeksi aikaisempia kiihkeitä puheitaan.
Vastaanotto on kuitenkin aivan toinen kuin hän oli kuvitellut ja tutut maisemat kovasti muuttuneet. Holmlundin teurastamo oli lakkautettu, Norsjön meijeri suljettu ja Holmgrenin venevaja oli romahtanut. Ja Eberhard oli kuollut! Eberhard, joka yksin jaksoi nostaa ja kantaa graniitista hakatun portinpylvään. Silloisen nuorisoyhdistyksen kassanhoitaja ja laulajien koollekutsuja, jonka tapaamista Olof erityisesti oli odottanut. Nyt hänelle ei tarjottaisikaan läskisyltyn palaa eikä Herta Lyxellin siirappilimppua tai kotikirnuvoita.

”…hän oli kuvitellut että voisi saarnata. Hän oli nähnyt mielessään miten väki kokoontuisi kuuntelemaan häntä, miten hän valtaisan voimallisesti ja murskaavien todisteiden tuella julistaisi heille totuuden, ja totuus oli että suurin piirtein mitään ei ollut, ei mitään siitä mitä hän oli väittänyt ja vuodattanut ja laulanut ja rukoillut Västerbottenin sisämaan enimmän väestön tunnustamaan.
Hän oli myös siinä suhteessa pettänyt itseään, kuten oli menestyksekkäästi pettänyt itseään koko ikänsä.”

Mutta kun saarnaava ihminen on riippuvainen omasta uskostaan ja hän ei enää usko. Totuuden nimissä seudulla ei enää juuri ollut ihmisiäkään, jotka olisivat tulleet häntä kuulemaan. Niin, ja minne he olisivat kokoontuneet, sillä hänen entinen rukoushuoneensa oli nykyään asukastupa ja siellä pelattiin talvisaikaan pokeria ja syötiin veripalttua ja lihasoppaa hirvijahdin jälkeen. Saarnastuolista oli tehty mehiläispesä ja Kristus-taulun Esirukoilija oli maalattu piiloon ja lähetetty hirvenampumaradalle.

Paikallislehti ei halunnut julkaista Olofin uusia teesejä. Hän yritti jutella hautausmaalla vainajille. Suntio ohjasi Olofin ystävällisesti ja päättäväisesti muurin taakse: ”Me olemme kunnon protestantteja. Me luotamme Martti Lutheriin. Meillä päin kuolleet ovat tosiaan kuolleita. On turha yrittää puhua heidän kanssaan.” Kirkkoneuvosto on kieltänyt sen.

Ne muutamat entiset tutut, jotka Olof vielä hengissä löysi (jotkut tosin melko heikossa hapessa jo) eivät juuri hänestä piitanneet. Joku veisteli jumalankuvia metsäiselle aukealle, toinen joka oli hengellisessä hurmoksessa juossut päin puuta ja menettänyt siinä näkönsä eleli tyytyväisenä pimeydessä ja eräät olivat kääntymyksen jälkeen eläneet mielestään aivan täysipainoisen elämän eikä katumus tullut kysymykseenkään. Eskil Holm kertoo:

”Olof Helmerssonin ja parannuksen ansiosta hän oli luojan kiitos kyennyt suorittamaan elämäntyönsä: maanviljelyksen, joka nyt oli lopetettu, rakentamaan rukoushuoneen joka nyt oli purettu, saamaan valmiiksi nykyisin poistetun tien Kedträskiin, aloittamaan osuuskaupan jota ei enää ollut, elättämään lapset jotka nyt olivat hylänneet hänet, olemaan oltermannina kylässä joka nyt oli tyhjentynyt ja autio, perustamaan Kansanpuolueen alueosaston joka nyt oli hajonnut. Hän tunsi ylpeyttä ja kiitollisuutta kun nyt kahdeksantenakymmenentenäseitsemäntenä vuotenaan tarkasteli elämäntyötään.”

Tällaiset kirjat eivät voi syntyä ilman pitkää elämänkokemusta ja syvää myötäelämistä. Jos tekijä olisi ateisti tai edes agnostikko ja julistaisi kirjassa Olofin oppia, niin arvelen että teoksen henki olisi tylympi ja agitoivampi. Torgny Lindgren kääntyi 80-luvulla katolilaisuuteen, joten Olof-jumalankieltäjän uusi aate saa kirjassa aivan omalaatuisen värityksen. Lindgren sanoi eräässä haastattelussa, että hän käsittelee kirjassa kahta erilaista syntikäsitettä. 50-luvulla monenlaiset asiat olivat herätysliikkeen alueella syntiä ja ne oli silloin tarkasti luetteloitu. Kiellettyä oli esimerkiksi viina (tietenkin), pilsneri (kotikalja kävi) ja korvakorut (rintaneulat olivat sallittuja). Lindgrenin mukaan toinen, uudempi synti on se, että ihminen rikkoo omaatuntoaan vastaan. Näiden erilaisten syntien ja rikosten sovituksen rajaa käydään kirjassa.

Tämä kirja panee väkisinkin miettimään elämän suuria kysymyksiä. Samalla se säteilee kaihoisan-lempeää valoa kuvatun maiseman ja henkilöiden ylle. Se on rujo kuin suohon kaivettu oja ja herkkä kuin niittyvillan siemenhaituva. Siirappinen nyyhkytarina se ei ole hetkeäkään, vaikka Torgny Lindgren on tässä jättämässä lopulliset hyvästit monissa aikaisemmissa kirjoissa kuvaamalleen kotiseudulle ja sen henkilöhahmoille sekä kokonaiselle katoavalle aikakaudelle. Kun Olofin tehtävä oli loppuun suoritettu, hän tapasi paluumatkalla Torgnyn alter egon linja-autossa. Kertomuksen kaarta aletaan johdattaa kauniisti takaisin lähtökohtaansa:

”Hän ei olisi bussissa yksin. Vammaisten paikalla istui partainen kyyry hahmo yllään beigenvärinen puvuntakki ja napitettu paita. Hän luki saksalaista kirjaa, Gottfried Bennin Den Traum alleine tragenia. Mies oli vanha, pois muuttanut kirjailija joka oli ollut vuokralaisena Alexander Bomanin piharakennuksessa kirjoittamassa viimeistä romaaniaan tästä seudusta.
Hän oli matkalla Lyckselen viinakauppaan.
Tässä tämä Olof Helmersson nyt on, sanoi Olof Helmersson. Minä tutustuin hiljan erinomaiseen viinalajiin. Niin sanotusti täkäläiseen viinaan.
Sen nimi on Gammal Norrlands Akvavit.”

Tommi