Odotetaan ja katsotaan

Nordgrenin suoritus on sikälikin hämmästyttävä, sillä henkilöiden ja tapahtumien lisäksi hän ehtii kuvata myös omaa aineiston keruutaan tätä kirjaa tehdessä. Asiakirjojen läpikäyntiä Valtionarkistossa ja Sota-arkistossa, sähkösanomia, vielä elossa olevien henkilöiden haastatteluja… Ei siis ihme, että tämä kirja oli Suomen ehdokas Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi 1977.

Seuraavassa Susi-Sluk, paikkakunnan isokenkäisiä, laivanvarustaja ja suurmaanomistaja pohtii vaimonsa kanssa miten näissä hämmentävissä olosuhteissa olisi paras toimia:

”Susi-Sluk siis seisoo salinsa ikkunassa katselemassa Torille. Vartiossa on ruotsalainen sotilas, joka astelee edestakaisin. Sitä hän on tehnyt muutaman päivän ajan, vartioi ilmeisesti Saariston vapaajoukkoa, ettei se ryhtyisi mihinkään.Täällä kuljeskelee monenlaisia sotilaita. Ensin meillä oli ryssät, sitten tulivat uuskaupunkilaiset ja nyt ruotsalaiset. Eiköhän tänne saada vielä saksmannitkin.
– Luuletko niin, äännähtää Hilda, joka istuu kutomassa lämpimiä villasukkia. Ajatus lämmittää häntä itseään hänen istuessaan siinä huivi hartioillaan kuuntelemassa mitä Susi-Sluk puhelee ikkunan ääressä. Mies puhuu rauhoittuakseen, ei kääntyäkseen hänen puoleensa. Se ei ole ollut hänen tapansa, eikä Hilda sellaista ole häneltä odottanutkaan.
– Se ruotsalainen sotilas kävelee edestakaisin. Ei se mahda olla hauskaa hommaa monta tuntia päivässä. Niinpä niin. Mutta jos saksalaiset tulevat, mitenkäs silloin ruotsalaisten käy. Tiedätkö sinä Hilda kuinka monta meidän laivoistamme saksalaiset ovat ottaneet? Saatanan saksalaiset. Mutta nyt nuo Saariston vapaajoukon lihavat miehet sanovat, että he melko varmasti saavat aseita saksalaisilta. Vårdöhön tulee saksalaisia, niin ne sanovat.
Ja tiedätkö sinä Hilda, taas ne pyysivät rahaa. Ihan niin kuin arvelisivat, että nyt minä en uskalla olla lainaamatta niille rahaa. Mutta minä kun uskallan, ajattelin ja katsoa napitin niitä tiukasti silmiin.
Otto Andersson oli niiden kanssa ja yritti niin kohteliaasti, maisterismies näet. Sedän pitäisi nyt ajatella mitä tulee tapahtumaan. Saksalaiset ovat meidän puolellamme. He auttavat meitä kukistamaan tämän punakapinan. Ja pirua kanssa, minä ajattelin. Puhu sinä imelällä äänelläsi! Mutta rahaa sinä et saa minua lainaamaan. Uskotko sinä että minä tein oikein, Hilda?

– Etkö sinä kuule mitä minä kysyn?
Hilda hätkähtää. Laskee neuleen käsistään ja menee miehensä luokse.
– Sinä olet levoton. Älä sinä anna niiden kiihdyttää itseäsi, saat nähdä että asiat järjestyvät. Odotetaan ja katsotaan, eikö niin. Niinhän sinulla on tapana sanoa. Niin, eikä se ole vain sinun tapasi, kaikki vårdöläiset sanovat samaa. Odotetaan ja katsotaan, niin ne sanovat.
– Hm. Mutta miten kauan meidän täytyy odottaa! Minusta tuntuu vähän siltä, että nyt alkaa näkyä mihin päin ollaan menossa. Mutta voiko siitä olla varma? Täällä juoksee niin paljon väkeä panemassa toisilleen jalkakamppia, etten minä piru vieköön kohta tiedä mikä on mitäkin. Ei. Rahaa minä en lainaa, ja sillä siisti.
– Mutta ota asia rauhallisesti. Sinä et ole nuori enää.
– Ei, ei me olla nuoria. Piru vieköön, jos olisinkin nuori! Eikä Johanneksesta ole juuri muuhun kuin juoksemaan naisten perässä ja odottamaan minun kuolemaani.
– Älä tee hänelle vääryyttä. Saatpa nähdä, kyllä hänestäkin hyvä laivanvarustaja tulee.
– Sitä minä en kyllä mahda päästä näkemään.”

Susi-Slukin suurta renkitupaa on käytetty tilapäisenä vankilana. Venäläisten lähdettyä siellä istuu vielä vangittuna suutari Blade, punikki mutta muuten vaaraton mies. Valkoiset eivät pitäneet siitä, että Susi-Sluk tarjoili vangeille keittoa ja tupakoita. Uhkasivat katkaista hänen puhelinlinjansa. Mutta hän on eteensäkatsova mies. Jos venäläiset olisivat tulleet takaisin ja tapaisivat omiaan hänen kellarissaan, mitäs siitä olisi tullut? Rettelöitä. Ei, vankien pitää Slukeilla saada muutakin kuin heille määrättyä vettäleipää. Niin, ruokaa ja tupakkaa. Ryyppyjä Susi-Sluk ei heille sentään vienyt, vaikka Bladelle hän sen tarjoaa kun kaikki on ohi. Sitähän hän haluaa ja jos hän sellaisen saa, hän istuu vapaaehtoisesti kenen kellarissa tahansa. Kyllä hän Bladen tuntee.

Joitakin voivat kirjasta paikoin esille tuleva 70-lukulainen ”opettavuus” ja (brechtiläisen?) kaikkitietävä kertoja ärsyttää. Minusta ne ovat pelkästään rauhoittavia.

”Maaliskuinen varis – ehkä ensimmäinen – leijuu taivaalla odotellen, seuraa tummaa saattuetta laukauksenkantaman päässä. Kevääseen on vielä aikaa, mutta teidän häipyessänne näkökentästä kuva sulkeutuu, toisia kuvia syntyy, vesi vyöryy vapaana, kaikki leviää toisella tavalla avoimena. Mutta vielä kerran palaa teidän kuvanne niin kuin se tahtoisi: Pidä meidät tarinassa! Eihän meidän tarinamme vielä voi olla lopussa!”

Tommi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s