Parasta katseluaikaa. Toim. Jani Saxell. WSOY 2020.
On heitä, jotka tykkäävät katsella sarjoja. On heitä, jotka tykkäävät katsella ja samalla analysoida. Ja sitten on meitä, jotka tykkäämme katsella sarjoja ja ehkä analysoidakin, ja hyvin mielellämme luemme analyysejä saaden niistä virikkeitä ajattelullemme ja päästen sen varjolla jälleen makustelemaan mieleisiämme sarjoja.
Esseekokoelma Parasta katseluaikaa koostuu kahdeksantoista tekijän kirjoituksesta, joiden aiheina on lähes 30 tv- tai striimaussarjaa. Kirja tarjoaa näkökulmia keskeisiin suosittuihin sarjoihin, kuten esimerkiksi Twin Peaks, Sinkkuelämää, The Crown, The Sopranos, Daredevil, Game of Thrones, Babylon Berlin ja The Handmaid’s Tale.
Esseistä vastaavat huippukirjoittajat Johanna Sinisalosta Juha Itkoseen, Salla Nazarenkosta Maria Petterssoniin. Tekstit ovat siis korkeatasoisia. Ja vetävästi kirjoitettuja. Pidän siitäkin, että kirjoittajat eivät peittele fanittamistaan.
HBO, Netflix ja muut striimauskanavat mullistivat televisiosarjojen sisällön ja kerronnan. On helppo hyväksyä kirjan väite tv-sarjojen noususta taidelajiin, jota voi verrata elokuvaan ja romaaniin. Kerronnan keinoja käydään kiehtovasti läpi useissa esseissä. Parhaat sarjat ovat aina näyttelijäntyön juhlaa, puhumattakaan visuaalisista tehoista.
Suurin muutos vanhan liiton tv-sarjoihin lienee se, että ruudulta nähty maailma ei ole enää siloinen eikä selkeä.
”Ikuisen nuoruuden palvonnan sijaan ikääntyminen, väsyminen, unelmien pettävyys ja suuri desilluusio muuttuivat keskeisiksi sarjojen aiheiksi. Samoin amerikkalaisen unelman kääntöpuoli: se, että keskiluokkakin menettää asemiaan, joutuu sinnittelemään ja tekemään kompromisseja oman moraalinsa kanssa pärjätäkseen jokapäiväisessä eloonjäämistaistelussa.” (s. 20)
Sarjoilla on sekin etu puolellaan, että toisin kuin teatterielokuvaan sarjaan voi sisällyttää suuren henkilögallerian kaikkine sivujuonineen á la Dickens / Tolstoi / Dostojevski.
”Tv-sarjoista on tullut kiistatta visuaalisen kerronnan uusi kuningaslaji.” (s. 35)
Yksi loistokkaimmista esseistä on Samuli Knuutin analyysi mainosmiehistä kertovasta Mad Men -sarjasta ja sen kompleksisesta päähenkilöstä Don Draperistä, jota esittää Jon Hamm.
”Mad Men on noin 80 tuntia pitkä kertomus joutavalla tavalla briljantista miehestä, joka pakenee menneisyyttä, vaikeita valintoja, vastuuta ja ennen kaikkea itseään.” (s. 92)
”Mad Men ei noudata minkään genren tarinakaavaa eikä se myöskään ole korkealentoinen saippuaooppera, kuten jotkut sitä kutsuivat. Saippuaoopperassa henkilöt näyttävät aikomuksensa ja pyrkimyksensä avoimesti, tämä motivaation läpinäkyvyys tekee sarjoista koukuttavia ja helposti seurattavia, kun taas Mad Menin ihmiset – ja nimenomaan ihmiset, ei hahmot – ovat vaikeammin luettavissa, he vain tekevät asioita ja heille tehdään asioita, kuten me kaikki teemme ja meille kaikille tehdään. Syyt näille asioille me usein keksimme jälkikäteen, koska oletamme että näin meidän täytyy tehdä.
Näin tekee myös Don Draper, mies joka on eksynyt juuri siihen amerikkalaiseen unelmaan, jonka kauppaamisen hän on valinnut elämäntyökseen.” (s. 98)
1950-luvun filmitähdeltä näyttävän Jon Hammin valinta pääosaan ei ollut itsestäänselvyys, mikä jälkikäteen tuntuu erikoiselta. Juuri tuoltahan Don Draperin pitää näyttää, juuri noin hänen pitää elehtiä ja ilmeillä! Hahmosta tuli myös internetin meemi-ilmiö.
Entäpä sitten Sinkkuelämää, tuo mielipiteitä vahvasti jakanut feminiininen tuotos? Kyösti Niemelän riemastuttava kirjoitus esittelee piirteitä sarjan kehityksestä, vastaanotosta ja merkityksestä. Niemelä toteaa osuvasti, että Sinkkuelämää on arvosteltu aina ankarammin kriteerein kuin äijäsarjoja. Esimerkiksi monimuotoisuuden puutteesta mossotetaan, mutta eipä samaa monimuotoisuutta vaadita sarjoilta Mad Men, The Wire tai The Sopranos.
”Tässä on helppo nähdä analogia sille, miten naisille asetetaan toistuvasti korkeampia eettisiä normeja kuin miehille; samalla tapaa naisista kertoville ja feminiinisiksi koodautuville sarjoille asetetaan kovempia vaatimuksia kuin miehistä kertoville ja maskuliinisiksi koodautuville.
Sinkkuelämän moraalisia vikoja on lueteltu innokkaammin kuin varmaan minkään muun televisiosarjan. Se on kuin pikkukylän epäilyttävin nainen, jonka hairahdukset muistetaan ja joista osataan pitää innokas ja moraalisesti kohottava esitelmä.” (s. 67-68)
Arvostettu ja pelätty tv-kriitikko Jukka Kajavakin loi haukankatseensa tähän ”eroottisviihteelliseen lekkeripeliin” (s. 65).
Kyösti Niemelä toimi myöhemmin, sarjan jo päätyttyä, itse ihmissuhdekolumnistina Sinkkuelämän Carrien tapaan (Carrien esikuvana on oikea journalisti Candace Bushnell ja hänen 1990-lukulaiset kolumninsa New York Observer -lehdessä). Niemelä samastui Carrieen vaikean ja aliarvostetun journalistisen työn tekijänä. Onhan paljon helpompaa ja myös arvostetumpaa olla yhteiskunnallinen, paasaava, itkettävä, väkivaltainen ja niin edelleen.
Niemelä myöntää ihailevansa kauneutta ja viihdyttävyyttä. Ihanaa että joku uskaltaa sanoa ääneen. Itsekin katsoin sarjaa lähinnä kauniiden ihmisten, vaatteiden, kenkien ja New Yorkin näkymien takia.
Tiesitkö, että House of Cards oli alun perin lyhyempi brittituote? Michael Dobbsin romaanin pohjalta syntyi 12 brittijaksoa ja lähes samoista aineksista Netflixin kuusi kautta ja 73 jaksoa. House of Cardsista tuli Netflixin ensimmäinen oma menestyssarja. Se kahmi alan palkintoja ja nosti American Beautyllä maailmantähdeksi tulleen Kevin Spaceyn takaisin huipulle. Ville Hänninen kirjoittaa: ”Poliittinen satiiri osui ajan hermoon, kunnes aika iski takaisin.” (s. 100)
Häikäilemättömästä amerikkalaisesta valtapelistä kertova sarja toimi aluksi hyvin, mutta suosion myötä tuotetta piti venyttää, ja käsikirjoitus alkoi vesittyä. Lisäksi politiikan todellisuus (kuten Donald Trump) alkoi tulla ihmeellisemmäksi kuin fiktio. Kevin Spacey, pääosan esittäjä, joutui syytetyksi seksuaalisestä häirinnästä.
”On hyvin ironista ja kuvaavaa, että samalla aikakaudella Yhdysvaltain presidentiksi nousee mies, joka rehentelee naisten kourimisella, kun taas kuvitteellista presidenttiä esittävä näyttelijä syöstään sarjasta vastaavan kaltaisten syytösten takia” (s. 117).
Kun juuri vesi kielellä katson The Crownia kolmatta kertaa, tuntuu ihanalta lukea Johanna Sinisalon mietteitä aiheesta. Sinisalo käsittelee The Crownin verrokkina sarjaa Stranger Things.
”Olemme aina syvällä myyttien maailmassa, kun nuori viaton nainen pakotetaan rooliin, jota hän ei ole itse valinnut. Nuoren naisen kohtaloon on kummassakin sarjassa syypää asemaansa ja päämääriään pönkittävien patriarkkojen valtakoneisto, jonka myllyssä tytöstä koetetaan muokata hyödyllistä työkalua ja sätkynukkea, niin Elevenin kuin Elisabetinkin tapauksessa myös eräänlaista näyttelyesinettä.
Mutta sekä Eleven että Elisabet osoittautuvat heikoista lähtökohdistaan huolimatta vahvoiksi, itsenäisiksi hahmoiksi. Heidän sukupuolensa ei ole enää rasite, koska heille on annettu telekinesian tai siniverisyyden supervoima.” (s. 171)
Tässä oli toki vain raapaisu Parasta katseluaikaa -kokoelman sisällöstä. Lukija pääsee pohtimaan myös muun muassa robottiälyn uhkakuvia, supersankareiden muodista menemistä sekä sitä, miten Vallan linnake oikeastaan jo tapahtuu Suomessa. Loppuhuipennuksena on Salla Nazarenkon järkyttävästi omasta elämästä ammentava Chernobyl-essee.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 