1918: sotilaat

Vuonna 1960, kirjan ilmestymisen aikoihin Veijo Meri kertoi Helsingin sanomien haastattelussa kirjailijan työstään:

”Kun olin 11 vuotta vanha, venäläiset ottivat siihenastisen ulkonaisen maailmani jokaista ruohonkortta myöten. Olin elänyt rajavaruskunnassa Kannaksella. Tuntui, että elämä on kovin yksinkertainen: otetaan jos toinen ei anna. Kun sota loppui, olin 16 vuoden ikäinen. Meidänkin ikäluokkamme oli kaiken varalta henkisesti koulutettu sotilaiksi. Elämä näytti yksinkertaiselta. Elä rohkeasti, jotta saisit kauniin kuoleman. Elämä oli lyhyt yksinkertainen dramaattinen juttu ja se vaati yksityiseltä: elä ja kuole pelotta isänmaan puolesta maalla, merellä ja ilmassa.”

Meren tarkoituksena on ollut kuvata sodan tapahtuminen niin pelkkänä kuin suinkin esille, ilman arvovarauksia. Hänelle selveni samalla se yleisesti tunnettu tosiasia, että normaalille yksilölle sota merkitsee ainutlaatuista tilaisuutta vapauttavaan omavastuuttomaan seikkailuun. Sen vastine rauhanajan yhteiskunnassa on rikollisuus.

Ihminen ei ole Merelle yksinkertaisesti tämä tai tuo. Hän on hyvin vähäinen osa laskemattoman monesta tekijästä. Meri sanoo yrittävänsä kirjoissa kuljettaa heikkoja ja vaikutuksille alttiita ihmisiä läpi elämän kaaoksen ja ihmisten siihen luomien järjestelmien. Hän haluaa katsoa, miten ja missä heidät lyötiin ja lyödään maahan, elleivät itse kaadu, ja miten he saattoivat säilyttää olemuksensa.

60-luvulla, kirjan ilmestyessä oli elossa paljon sellaisia henkilöitä, joille sisällissodan tapahtumat olivat kipeässä muistossa. Tämä kirja on ollut varmasti monelle hämmentävää luettavaa. Veijo Meri kuvaa tapahtumia aivan toisin kuin esimerkiksi Väinö Linna. Linnan kertomuksessa on suuria linjoja, selkeää draamaa. Se on uskottava, järkevä ja ”setämäinen” (Juha Hurmeen termi). Veijo Meri on siihen verrattuna kuin kuriton koulupoika ja viileän vetistelemätön. Mainitussa haastattelussa hän sanoo ihailevansa islantilaisia saagoja. Niissäkin päät lentävät melkoisen koruttomasti ja suoranuottisesti. Meri sanoo myös englantilaisen suuntauksen miellyttävän häntä.

”Sieltä on löytynyt hyviä malleja käytännölliselle ja epäidealistiselle, samalla täysin hallitulle, korrektille ja pelottomalle suhtautumiselle todellisuuteen.”

Haastattelu löytyi lehtileikkeesta kirjaston kirjan välistä ja siinä ei näkynyt päiväystä, mahdollisesti se julkaistiin 27.12.1960.

Meren palapeli ei todellakaan lohduta eikä selitä mutta ei se myöskään pilkkaakaan. Tästä ei rakennu helposti nieltävää myyttiä, sillä kirjan tapahtumat ovat sattumanvaraisia ja tapahtuvat sodan omien lakien mukaan kuten Meri haastattelussa sanoi. Kertomuksen saumoista kajastavat historiallisen totuuden rosot ja erilaiset tulkintamahdollisuudet. Sillä saumoja tässä lyhyehkössä romaanissa totisesti riittää. Viisi päähenkilöä, tai henkilöä, joita voisi hyvällä tahdolla sellaisiksi nimittää. He yrittävät kuljettaa kukin vuorollaan tarinan viestikapulaa eteenpäin elleivät koko ajan sortuisi matkan varrella puuhailemaan omiaan.

Kirja lähtee liikkeelle Riihimäen kauppalan tienoilta punaisten joukosta, jossa vallitsee täysi sekaannus. Sotatapahtumat etenevät heidän kannaltaan katastrofaalisen huonosti ja huhujen mukaan saksalaisetkin ovat milloin tahansa tulossa paikalle. Joukot ovat epäjärjestyksessä, miehet voivat jopa ampua toisiaan. Naiskaartilaiset järjestävät joukkomurhan pakolla punaisten joukkoon otettujen joukossa. Sitten näkökulma siirtyy punaisten paon ja antautumisen kautta suojeluskuntalaisten puolelle. Tappaminen arkipäiväistyy.

”Päällikkö käski kahdeksan miehen ottaa neljä naista ja viedä kallion taakse. Itse hän jäi kuuden miehen kanssa tielle vartioon. Mutta kun joukko oli kavunnut kalliolle, hän ei voinutkaan jäädä, vaan kiirehti sinne. Miehet olivat panneet naiset riviin kallioseinämää vasten, mutta kun ne näkivät päällikön tulevan, ne juoksivat häntä vastaan ja alkoivat konttia hänen jaloissaan ja uikuttaa ja rukoilla armoa.
– Voi pojat perkele, päällikkö kirosi ja murti suutaan onnettomille miehille, jotka eivät kyenneet sitä estämään. – Ettekö te saa näitä naisia pysymään alallaan.
Mutta miehet olivat niin hermostuneita, etteivät kyenneet tekemään mitään. Päällikkö otti pistoolinsa ja ampui niskaan pitäen tukasta kiinni.”

Tommi