Ensimmäinen yritys epäonnistui, kun sopivia tuuliolosuhteita ei syntynyt. Arktinen kesä on lyhyt ja seuraavaa yritystä on odotettava vuosi. Kirja alkaa, kun kolmen miehen retkikuntaan värvätään yhden poisjäävän tilalle uusi nuori mies, juuri Teknillisestä korkeakoulusta valmistunut insinööri Knut Fraenkel. Kirja kuvaa retken tapahtumia hänen näkökulmastaan hänen päiväkirjamerkintöjä hyväksi käyttäen aina sen karmeaan loppuun asti.
Sillä huonosti tässä käy. Uuden aikakauden tuntu on saanut jotkut pauloihinsa. Haaveillaan ilman valloittamisesta, halutaan tavoitella mahdotonta. Tällaisen intohimon riivaamat eivät lannistu mistään vastoinkäymisistä.
”Mitä suurempi varman tiedon puute, sitä enemmän on kyseessä uhkayritys ja seikkailu.
Kunnia on rohkeuden tuote.
Mitä vähemmän varmaa tietoa, sitä suuremmat rohkeusvaatimukset.
Mitä suuremmat rohkeusvaatimukset, sitä suurempi kunnia.”
He eivät myöskään kuuntele varoittavia sanoja. Ranskalaiset asiantuntijat sanovat, että Andréen ajatus ei ole uusi. Englantilainen Green oli kokeillut vastaavaa ja monet ranskalaiset pallopurjehtijat käyttivät hyväkseen Greenin ideoita. He hylkäsivät ne jo kauan sitten. Lisäksi pitkä lento edellyttää sellaista pallonkuoren pitävyyttä, jota ei ollut vielä läheskään saavutettu. Heidän mukaansa mikään Andréen polaaripallon suuruusluokkaa oleva ilmapallo ei ole pysynyt ilmassa kolmea vuorokautta kauempaa. Andréen pallon rakentamista valvoneet asiantuntijat olivat yksimielisiä: Andrée ei tule pääsemään pohjoisnavalle. Luultavasti retkikunta ei onnistu edes palaamaan toivottomalta matkaltaan.
Andrée tiedosti kyllä ongelmat. Ennen lähtöä hän oli levoton pallon tiiviydestä. Sitten häntä huoletti, koska menetti jo lähdössä suurimman osan ohjausköysistä. Lopullisen tuhon aiheutti kuitenkin ennalta arvaamaton tekijä, joka oli meteorologista laatua. Paksu sumu, tihkusade, alijäähtynyt vesi, pilvet, lämpötila. Örneniksi nimettyä palloa kuormitti lopulta melkein tonni kosteutta ja jäätä. Jäänmuodostus kasvoi ja pallo painoi yhä enemmän ja enemmän. Sitten se putosi.
Haaksirikon jälkeen, keskellä jäälakeutta kolmikon piti ratkaista yrittääkö paluuta Huippuvuorille vai Frans Joosefin maahan. Molemmat reilusti yli kolmensadan kilometrin päässä. Vaellus olisi voinut onnistuakin, jos vain jäälautta ei olisi liikkunut arvaamattomasti. Pahimillaan miehistä tuntui, että he eivät etene lainkaan, vaikka kävelevät kilometritolkulla.
Miesten suhteet ja niiden kehittyminen on kuvattu erittäin uskottavasti. Vaelluksen aikana alkaa muodostua käytännöllisiä rutiineja. Ovathan he kaikki samassa liemessä ja selviäminen vaatii kaikkien sopeutumista ja ehdotonta yhteistyötä. Kuitenkin luonto on aina vahvempi. Ja viimeiseksi henkiin jääneen mutta täydellisessä eristyksessä olevan miehen oma ratkaisu on johdonmukaisuudessaan järkyttävä.
”Miksi ylipäätään tehdä pitkiä ja tarkoituksettomia matkoja kuolleen ja valkean arktisen autiuden halki?
Mitä ihmiset odottivat löytävänsä jäälakeudelta, jolla kukaan ei voinut elää ja olla?
Tyhjyyden kammo, tuntemattoman ja tutkimattoman viha, eikö se ole jotain tyypillisesti miehistä?”
Kirja sai 1968 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon.
Jos pitää Antti Tuurin kirjojen ”insinöörinäkökulmasta”, niin myös tämä teos luultavasti kolisee kovaa.
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 