Teoksen päähenkilöinä ovat rovastin leski Adele ja hänen piikansa Alma. Naiset takertuvat yksinäisyydessään toisiinsa. Heidän välillään vallitsee katkera ja välillä koominen valtataistelu, mutta he ovat toisilleen välttämättömät.
Adele, ruustinna, lääkkeiden väärinkäyttäjä jolle väärennetään reseptejä:
”Kun minä olin nuorempi, en voinut katsoa ihmisiä silmiin, kun tiesin aina mitä he ajattelevat, ja siitä minä tulin sairaaksi, sillä se mitä näin heidän ajattelevan itsestäni ei suinkaan ollut aina minulle edullista. … Ihmiset ovat paljon pahempia kuin arvaatkaan Alma, kukaan ei välitä kenestäkään, älä koskaan kiinny kehenkään äläkä mihinkään…”
Piika Alma, verevä ja maanläheinen kansannainen, ”miesnainen”, ”karhu”:
”Jokainen lintu oli mennyt hänen silmissään jonkun ihmisen näköiseksi, eikö hän katsonut metsoa ja eikö se tuonut hänen mieleensä Fransin, veljensä … kun on hullun kanssa, tulee itse hulluksi: että linnut häntä näin hallitsivat.”
Naisten kesken vallitsee siis molemminpuolinen riippuvuus josta aiheutuu kitkaa. Adele haluttaisiin toimittaa vanhainkotiin, jotta sukulaiset saisivat hankalan lesken pois tieltä ja pääsisivät jakamaan perintöä. Mutta Alman ansiosta hän sinnittelee ja tulee toimeen. Almaa ei kylällä arvosteta ja hänen oma asema on täysin kiinni Adelesta. Alma yrittää muutaman kerran irrottautua mutta palaa aina lopulta takaisin ja niin he vähitellen mukautuvat tilanteeseen. He erakoituvat yhdessä.
Kuolleiden ja elävien välinen raja on kirjassa epämääräinen. Rovasti Birger, hänen vanhempansa, Onni-setä ja heidän tekojensa seuraukset vaikuttavat edelleen. Osittain siitä johtuu aivan hillitön tavaroihin takertuminen. Niistä haetaan turvaa ja korvausta elämättömään elämään. Mutta tuota takertumista myös pilkataan. Adele kertoo nuoruuden rakastetulleen, apteekkari Holgerille miten tarjosi kahvia Elsalle, Birger-vainaan siskolle:
”Panin tahallani kaikki lusikat eri paria niin kuin sinä neuvoit. Hän varmaan valvoi koko yön ja kiusasi Hermania. ’Kuule Herman, lusikat olivat kaikki eri paria, vain kaksi mamman häälahjalusikoista oli esillä, minne Adele on hävittänyt loput?’ …
Minä panin serviisistä esiin vain kermanekan ja sokeriastian. Minä näin, miten Elsa mietti, missä kannu on ja iso lautanen.”
Henkilöiden kertomat tarinat ovat keskeisessä asemassa. Niiden ansiosta kuva menneistä tapahtumista ja niiden tulkinnoista selkeytyy… Oikeastaan ei selkeydy. Jokaisella henkilöllä on oma tulkintansa niistä. Jää lukijan vastuulle mikä niistä on luotettavin vai onko vielä jotakin jota ei haluta paljastaa. Juha Hurme sanoi Ylen Lukupiirissä jotenkin siten, että kirja on alusta loppuun höperöintiä, hyvässä mielessä. Se voi olla dementiaa, jossa asioita muistetaan väärin.
Tarinat pitää myös kertoa samalla tavalla. Etenkin Adele-leski odottaa niiden huippukohtia kärsimättömästi. Esimerkki Adelen ja Alman välillä käydystä keskustelusta on samalla näyte kirjan hienosta dialogista :
– Sinä et tiedä miltä minusta tuntuu kun asioita muutellaan. Sitä mikä sallitaan tapahtuvaksi yhdessä kertomuksessa, ei sallita toisessa.
– Äiti raukka itki, ja ihmekö se oli, sanoi Alma.
– Sinä unohdat virsikirjan.
– Minkä virsikirjan?
– Sinä olet sanonut että te panitte virsikirjan äitisi käteen. Miksi?
– Äiti oli uskovainen ihminen.
– Miksi siis nyt vasta sen mainitset? Kun minä näin anoppini ensimmäisen kerran, hänellä oli kädessä päivänvarjo ja hansikkaat.
– Mitäs se tähän kuuluu?
– Tämä kertomus on turmeltunut. Mutta annetaan sen nyt olla, en minä vaadi sinua aloittamaan alusta. Kerro siitä kun te kannoitte tavaroita. Mutta kerro alusta.
– Missä lienee alku…
– Ensin vietiin pöytä.
– Ensin vietiin sänky, se jossa isä kuoli.
– Ei vaan pöytä.
– Sänky, niin kuin en muistaisi kun itse sitä kannoin.
”Kirja ylittää oman aiheensa.”
Juha Hurme
Emme saa tietää, mikä on totuus tapahtuneesta. Oikeastaan tässä on kyse ylipäätään meidän suhteestamme menneisyyteen. Se pitää jokaisen määrittää itse. Ja se voi muuttua ajan myötä.
(Tommi)
Tainan ja Tommin aarrearkku 