Selkä suoraksi ja hartiat taakse

Cuddy, Amy: Vahvasti läsnä : taltuta pelko ja opi luottamaan itseesi. Suom. Timo Utterström (Viisas elämä 2016)

Nyt kun koronavirus pakottaa meidät paikoillemme, voisi olla hyvä hetki uusille, virkistäville ideoille. Amy Cuddyn kirja erottuu lukuisista muista voimaannuttamisen oppaista paitsi ymmärtäväisen otteensa ansiosta myös ohjeiden käytännöllisyyden takia. Asiaan voi perehtyä omassa (korona)rauhassa – tärkeimmät työkalut ovat oma mieli ja keho.

Harvardin yliopistossa sosiaalipsykologian professorina toimivan Cuddyn kirja perehtyy juurikin mielen ja kehon välisiin yhteyksiin. Muutamassa minuutissa, parhaimmillaan jopa sekunneissa kehon oikea voima-asento vaikuttaa aivoihin ja ajatteluun. Tämän tiedostamisesta voi olla hyötyä, kun valmistautuu vaikkapa stressaavaan esiintymiseen, tärkeään palaveriin tai työpaikkahaastatteluun. Motto on: teeskentele, kunnes muutut. Mieltä voi hieman huijata kiinnittämällä huomiota kehoonsa.

Läsnäolo on sana, joka on tainnut self help -kirjojen ansiosta kokea pienoisen inflaation, mutta sitä vain ei voi välttää tässä yhteydessä. Cuddy havaitsi tutkimuksissaan, että myönteinen voimantunne on yhteydessä läsnäoloon eli rentoon, myönteiseen valppauteen.

”Läsnäolo kumpuaa kyvystä uskoa ja luottaa itseensä – sekä aitoihin, rehellisiin tunteisiinsa, arvoihinsa ja kykyihinsä. Miten kukaan voisi luottaa muihin, jos hän ei luota itseensä? — Läsnäolo antaa kyvyn nousta tilanteen tasalle.” (s. 13)

Pelissä ovat lopulta aika syvälliset asiat: kuka johtaa sinua, oletko itse oman elämäsi ohjaksissa.

Tietynlaiset kehon asennot ovat sidoksissa läsnäoloon. Ne esitellään kirjassa; olennaisia ovat avoimuus, tilan haltuunotto, jalat tukevasti maassa, mahdollisesti muutama rauhallisesti otettu askel, syvähengitys jne. Vanha mantra ”selkä suoraksi ja hartiat taakse” on hyvinkin osa pakettia.

Hermostuneelle ei auta hokea: pysy rauhallisena. Se ei tahdo onnistua. Sen sijaan voi pyrkiä muuntamaan hermostuneisuutensa innostukseksi. Kun kehonkieli on kunnossa ja mieli koossa, alkaa tapahtua. Muodostuu tila, joka on helppo muistaa suomeksi i-linjana: innostuneisuus, intohimo ja itsevarmuus.  

”Asento ei muovaa ainoastaan tunteitamme vaan myös sitä, mitä ajattelemme itsestämme – sekä omakuvaamme että sitä, kuinka luottavaisesti ja vaivattomasti uskomme siihen. Nämä käsitykset minuudesta voivat joko edistää tai hillitä kykyämme olla yhteydessä toisiin, suoriutua töistämme ja yksinkertaisesti olla läsnä.” (s. 268)

Tietenkään kaikki hyvät hetket eivät johda tajunnanräjäyttäviin menestyksiin, mutta vitsi on siinä, että kun on antanut parastaan ja tietää sen, mahdollinen huonompikaan lopputulos ei tunnu musertavalta. Sen sijaan hermostuneisuus johtaa usein paitsi alisuoriutumiseen myös jälkikäteiseen tapahtuman vatvomiseen; ei mennyt hyvin, eikä ihminen pääse mielensä vankilassa ”epäonnistumisestaan” eroon, mikä taas tekee hallaa seuraaville yrityksille.

Amy Cuddy kirjoittaa mielenkiintoisesti voima-asentojen vaikutuksesta niin sanottuun lähestymistilaan. Karkeasti ”voimantunne saa lähestymään, voimattomuus välttelemään” (s. 146) Voimattomuus aktivoi kehossa estotilan, joka saa ihmisen reagoimaan enemmän uhkiin kuin myönteisiin tilaisuuksiin. Tämä ahdistuneisuuden ja pessimismin viriäminen voi saada ihmisen käyttäytymään jopa aidon itseytensä vastaisesti. Sen sijaan paras mahdollinen läsnäolo tuo ihmiselle henkilökohtaista valtaa, jota kukaan ei voi ottaa häneltä pois. Lähestymistila avaa tilaisuuksia ja luo rohkeutta tarttua hetkeen.

”Valta tekee pelottomaksi ja itsenäiseksi ja auttaa sietämään ulkoisia paineita ja odotuksia, mikä puolestaan tekee luovemmaksi.” (s. 163) Cuddy esittää jopa teesin, että vallantunteen puute korruptoi ihmisen. Oikea voimaantuminen ja terve itserakkaus paljastaa aidoimman itsen, joka hakee myös yhteyttä muihin ja voi antaa parastaan koko yhteisölle. Hän sanoo, että ”läsnäolo on hyvin erityislaatuista valtaa, jonka suomme itsellemme” (s. 146).

Psykologi William James (1842-1910) lausui kuuluisat sanat: ”En laula, koska olen onnellinen; olen onnellinen, koska laulan.” Amy Cuddyn ilmiselvä hengenheimolainen James oli ajattelussaan uraauurtava, hän esitti jo 1800-luvulla, että kehon kokemukset aiheuttavat tunteita eikä päinvastoin. James oli sitä mieltä, että ihminen voi itkeä itsensä epätoivoon tai vastaavasti laulaa itsensä onnelliseksi.

Amy Cuddy käsittelee myös melko seikkaperäisesti huijarisyndroomaa, tuota viime vuosina omiakin self help -opaskirjoja saanutta ilmiötä, jossa lahjakas henkilö kokee salaa olevansa arvottomampi kuin hänen näkyvä asemansa. Henkilö pelkää jatkuvasti ”paljastuvansa”. Mitkään ulkoiset tunnustukset – palkinnot, arvonimet, työsuhde-edut – eivät auta. Pelon kanssa eläminen on rasittavaa.

Huijarisyndroomasta kärsivillä on kuitenkin toivoa: ”Mitä tietoisempia olemme ahdistuksistamme, mitä enemmän viestimme niistä ja mitä enemmän perehdymme niiden käyttäytymiseen, sitä helpompi meidän on karistaa ne harteiltamme, jos niitä sattuu ilmestymään. Se on sellaista tulipalojen sammuttelua, jossa voi oikeasti päästä voiton puolelle.” (s. 141-142)

Mukana on myös arvokkaita vinkkejä kulttuuriin sidoksissa olevasta kehonkielestä ja sen huomioon ottamisesta. Joka kulttuurissa ei ole sopivaa rynnätä halaamaan, ja itäisessä Aasiassa esimerkiksi itsevarma jalkojen nostaminen pöydälle voi tuntua julkealta.

Kehuinkin jo Cuddyn poikkeuksellista otetta aiheeseen. Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu supersankarien huomiotalous-näkökulmasta, vaan heikkoja ymmärtäen ja pientenkin edistysaskeleiden arvoa korostaen. Cuddy on henkilökohtaisesti kokenut, miltä tuntuu kuntoutua autokolarissa saadusta aivovauriosta. Hän tietää, millaista on vaikeuksien keskellä yrittää ponnistella eteenpäin.

”Kaikkein eniten minua innoittavat tarinat ihmisistä, joiden suurin haave on löytää jokaisesta päivästä hieman enemmän optimismia ja omanarvontuntoa kuin edellisestä – ihmisistä, joilla on rajalliset mahdollisuudet ja hyvin vähän vaikutusvaltaa ja jotka ovat usein kokeneet rajuja vaikeuksia mutta jaksavat silti yrittää. He jaksavat yrittää pysyä läsnä ja voimantunnoissaan sekä itsensä että kunnioittamiensa ihmisten puolesta. He eivät kamppaile saadakseen upean työn tai ison rahoitussopimuksen. He yrittävät päästä käsiksi omiin voimiinsa ja käyttää niitä ollakseen läsnä elämän arkisissa haasteissa.” (s. 35-36)

(Taina)