Firmafutist Turust

Armeijasta päästyäni menin yliopistoon ja ajattelin että jollei minusta tulisi kirjailijaa niin ainakin kirjallisuudentutkija. Olin silloin jo luopunut haaveistani kohota tähtimaalivahdiksi, sillä osaan kyllä määrittää omien kykyjeni rajat. Mutta en minä jaksanut yliopistossa. Kirjallisuuden opiskelussa oli sama viisastelun maku kuin hävityn ottelun jälkipeluussa. Minusta tuntui että minne käännyinkin törmäsin aina puupään kahteen perustyyppiin: kaiken moittijaan ja kaiken ylistäjään.

Me pojat edustamme puulaakipalloilua, reilua kunnon potkupalloilua. Se on ”ravaa ja potkaise” -pelin puhtaimpana säilynyt muoto. Meille ei ole tärkeintä voitto kuten ammattijalkapalloilijalle jonka palkka on siitä kiinni, vaikka kyllähän se makeaa tekee. Meille ei ole tärkeintä maine eikä hyvä peli kuten amatööreille, sillä harvoin kumpikaan meitä sivuaa. Meille on tärkeintä juosta ja potkaista, päästä hikeen ja tehdä hetkeksi totta, vaikka karrikoitunakin, poikavuosiemme haaveista ja ukkoiän päiväunista. Me olemme niitä jotka uskollisesti istumme sukat syltyssä, kaljapurkki kädessä nojatuolissa ja katselemme televisiosta Englannin cupia.

Joukkueemme ei ole koskaan saanut muita prenikoita kuin ne jotka Weikkola itse muutama vuosi sitten jakoi joulujuhlissa. Valmentajamme Romu tahtoo joskus ottaa asiat turhan vakavasti, vaikka hyvää tarkoittaakin. Hän sanoo, että me olemme hänelle häpeäksi. Meillä on harjoituksiin yhtä paljon kiinnostusta kuin rättipokkaan äijäseurassa. Työpaikalla väännetään kättä ja pidetään leuanvetokilpailuja mutta kentällä ollaan kuin vaivaisen räkä poskella ja kuin rusinapuusta pudonneita. Survomme palloa kuin alkuihmiset. Tuollaista saamme kuulla harjoitusten ja pelien jälkeen ja se kaikki pitää paikkansa ja sattuu kohdalleen kuin paska seinään – Holopaista lainatakseni. Porukkahan on kuin tri Frankensteinin koetilalta karkuun päässeitä pruuvikappaleita, joiden jalat on vahingossa ommeltu väärinpäin takamukseen kiinni.

Pojat pelaavat huonosti, ja minä saan siitä haukkumiset. Sellaista se on aina. Maalivahdin perinteisenä tehtävänä pitäisi olla sisäisen ryhdin luominen koko joukkuetyöhön, mutta minä olin aina diiva, isolla deellä vielä, kyvytön soppakoura joka pysyttelee joukkueessa ihan vain ilkeyttäni voidakseni tärvellä Romun jokaisen huolellisesti laatimansa taktiikan. Onneksi emme enää elä niitä aikoja joista enoni kertoo: silloin maalivahti sai hävityn pelin jälkeen aina turpaansa.

Aioin syksyllä tosissani jatkaa lukujani, mutta eihän siitä mitään tullut. En enää osannut lukea kirjallisuutta sillä tavalla. Minä vain tuskailin ja podin raskasmielisyyttä. Erehdyin voivottelemaan tuskaani Jatalle, nykyiselle tyttöystävälle, mutta hän katseli minua kuin Kokoomuksen vaalimainosta. Ja sitä en halunnut, en missään nimessä. Talven kynnyksellä on vaikea saada tilapäistä työtä, vallankin sellaista josta myös maksettaisiin hyvin. Kuullessaan että perintörahani alkoivat olla mennyttä kalua veljeni sätti minut pystyyn. Hän on varatuomari, kiinteistövälittäjä ja tilitoimiston johtaja ja hän hoiti vanhempiemme osakkeen myynnin heidän kuoltuaan pari vuotta sitten. Nykyisin olen hänen töissä hänen kiinteistötoimistossaan ja myyn taloja. Kai minä sen olen ansainnut.”

(runon loppu)
On vappu, sataa,
nappulakengät takovat märkää ruohoa
kunnes savi kiiltää ja tarttuu housuihin ja sääriin
ja märkä pää puskee, jalka potkaisee
ja maalivahti kierii maassa kuin painisi
jonkun näkymättömän kanssa,
sitten taikoo pallon esiin, potkaisee peliin,
miehet juoksevat, jalat kuin rumpupalikat
takovat savista ruohoa,
me jauhamme purukumia, huudamme: Tepsi! Tepsi!
Kaikki on valkoista ja mustaa,
emme vielä tiedä että niin on koko 50-luku

Kaikki urheilu on hulluutta, herrasmies pelaa korkeintaan shakkia ja sitäkin kirjeitse.
tuomari Pontus, kylpylaitos Rion perjantai-iltaisen saunaseuramme tukimies, suuri konjakin ystävä

(Tommi)