Energiajuomaromaani

Ekholm, Johannes: Planet Fun Fun (Otava 2020)

Myönnän, että odotukset olivat korkealla, kun tartuin Johannes Ekholmin (s. 1984) uuteen romaaniin. Mielessä oli aivan ihastuttava Rakkaus niinku (2016),  Ekholmin romaaniesikoinen, joka oivaltavuudessaan ja tyylitajussaan kuuluu suomalaisen 2000-luvun romaanitaiteen kärkikaartiin. Planet Fun Fun on rikkonaisempi, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Lyhyesti Planet Fun Funin juonesta: monikansallinen energiajuomayhtiö Zalgo perustaa Helsinkiin valokuvakeskuksen, jossa tapahtuu taideteoksen turmeleva vahinko tai rikos. Toimittaja Susan alkaa tutkia tapausta. Onko kyse junaillusta tapahtumasarjasta, jolla haetaan tietylle hashtagille näkyvyyttä ja sen kautta rahaa Zalgolle? Kuvioon liittyy myös vaihtoehtoisen elämäntavan aktiivien kommuuniin tehty kovaotteinen poliisi-isku.

Muodikkaaseen nykytyyliin (mm. á la Jaakko Yli-Juonikas) romaanin tapahtumia pirstovat erilaiset dokumentit: lehtijutut, nettijulistukset, julkaisujen kannet, julisteet ym. Itse kerronta etenee tilannekuvina ja monina auki purettuina äänitteinä. Välillä mennään kahta vaihtoehtoista kerrontalinjaa pitkin. Nämä ovat perusteltuja ja voimakkaita tehokeinoja.

Hyytävää ajankuvaa (romaani on tapahtuvinaan 2018-2019)  ovat taidepiirien armoton kisa ideoista ja näkyvyydestä, prekaarien ”sarjayrittäjien” kamppailut, hysteerinen brändääminen, ihmisen tuotteistaminen ja paineiden purkaminen huumeiden avulla.

Ekholmin oma graafinen taituruus tuli esiin jo Rakkaus niinku -kirjassa ja niin on tälläkin kertaa. Ekholm on itse suunnitellut romaaninsa graafisen toteutuksen ja taiton – valttikortti, jota minun kaltaiseni taidoiltaan rajoittuneet kirjoittajat voivat vain ihmetellä. Planet Fun Funin visuaalinen teho on vahva.

Johannes Ekholm on kunnostautunut teatterissakin. Vuonna 2014 Q-teatteri esitti Kaspar Hauserin, joka sai osakseen paljon kiitosta teatterialan tapauksena ja y-sukupolven tuntojen kuvaajana. Esityksen ohjasi Akse Pettersson, käsikirjoittajana Petterssonin kanssa toimi Johannes Ekholm. En ole nähnyt esitystä, joten en sano siitä tässä kohden mitään. Mutta Ekholmin kokemus teatteriskenessä heijastuu hänen romaaneihinsa etenkin vakuuttavana dialogina.

Silmänisku Kaspar Hauserin suuntaan sisältyy Planet Fun Funiin, jossa mainitaan lehtijutun kirjoittaja nimeltä Kasperi Haussila. Sen suurempaa roolia hän ei saa. Tärkeä kulttuuritoimittaja taas on nimeltään Alpo Larha, josta tietysti tulee mieleen 1990-lukulainen palkkamurhaaja Ilpo Larha. Ehkä se on vahinko – eihän kukaan rinnastaisi kulttuuritoimittajaa palkkamurhaajaan, eihän?

Romaanin nimi Planet Fun Fun (”planeetta kivakiva”) viittaa ironisesti Pohjoismaiden ensimmäiseen sisähuvipuistoon, joka syntyi Keravalle kulutusjuhlakauden viimeisissä aalloissa 1990-luvun alussa ja kuoli konkurssiin vuonna 1995. Kuten jo tulikin ilmi, romaanissa pyörivät asiat eivät ole kovinkaan hauskoja.

Planet Fun Fun ilmoittaa olevansa Suomen ensimmäinen energiajuomaromaani. Ehkä pienoinen piikki Mikko Rimmisen kovin kehuttuun Pussikaljaromaaniin kohdistuen.

Ja lisää ironiaa. Millainen romaani voittaakaan kirjallisuuden Finlandia-palkinnon: kauniisti sidottu valkea kirja 880 sivua tyhjää täynnä. Ja kulttuurikirjoittelijat menevät halpaan etsien tyhjyydestä merkityksiä. Tekijä Ulla-Maija Segerqrantz kertoo tehneensä pitkään töitä Joutilaisuus-romaaninsa parissa. Pitkän kirjoitusprosessin tuloksena on ei-mitään; kirjailija kutsuu sitä takaperin kirjoittamiseksi.

”Alpo Larha” kirjoittaa Joutilaisuudesta arvion Päivälehteen: ”Ulla-Maija Segerqrantz on Suomen Elena Ferrante – Joutilaisuus on kirjallisen konmarituksen Olympos-vuori. Yksinkertainen kysymys, kuten onko Joutilaisuus hyvä vai huono romaani, on täysin toissijainen, koska se kohdistuu sellaiseen järkeilyyn, joka on romaanin omassa universumissa järjetöntä. — Tämä kirja pitää saada vientiin ulkomaille. Joutilaisuus toimisi missä tahansa maassa. Niin pakahduttavia sen herättämät tunteet ja ajattelua haastavia sen synnyttämät oivallukset ovat.” (s. 289)

Kuten jo totesin, dialogien kirjoittajana Ekholm on virtuoosi. Teatteri-ilmaisun taju näkyy ja kuuluu, ja auki puretut ns. äänitteet vievät tarinaa voimakkaasti, vastustamattomasti eteenpäin. Mutta kirjan viimeinen  viidennes ei tarjoa enää samaa tasoa (kaikkiaan sivuja on reilut 450). Näin käy, kun mukaan tulevat ylikansalliset opioidisalaliittoteoriat ja niiden kytkyt suomalaiseen historiaan. Alun kiinnostavaa valokuvakeskuksen ympärillä pyörivää tapausta tutkiva toimittaja kompastuu omaan ahdistukseensa jäljittäessään teorioita. Tätä lässähdystä seuraa pettymys.

Kuitenkin teemojen tasolla Fun Funissa on niin paljon tärkeitä, suorastaan huutomerkkitasoisia asioita, että kirjan pitäisi olla pakollista luettavaa kaikille kansanedustajille. Näitä huutomerkkejä ovat:

Prekaarien työntekijöiden, kuten freelance-tekijöiden, ahdinko, mahdoton elämisen yhtälö. ”Erotu joukosta mutta älä liikaa. Varaudu tulevaan mut elä hetkessä. Ota isojakin riskejä mutta vain jos selviydyt tappiosta… Sun on luotettava vaistoon, joka koko ajan hälyttää että sä oot vaarassa. Koska jos sä annat ittes rentoutua eli veltostua niin ihan varmasti unohdat heti jonkun laskun joka menee perinnän kautta ulosottoon, tai jonku työkkärin hapatuksen ja tulee karenssia… Ja sit toisaalta sun pitäis osata rauhottua, syvähengittää, suhtautua tiedostavan tyynesti kaikkeen, olla se aina myönteinen tyyppi, joka kehuu ja kannustaa ja lohduttaa muita.” (s. 320)

Vahvuuden, pystyvyyden pakko. ”— mun oma suhde kamppailuihin lähtee nykyään aiempaa selkeemmin ableismin kritiikistä. Sairaana sä oot kelvoton systeemille, etkä siis ansaitse elää, joten sun pelkkä olemassaolo on välittömässä konfliktissa tervekehoisuuden ja tuottavuuden normin kanssa..  — jos me ei pystytä huolehtimaan kollektiivisesti toisistamme myös sillon kun on jotain rajotteita, niin liikkeessä voi toimia vain ne, jotka ei itse tarvitse hoivaa, eivätkä hoivaa muita. Mä ajattelen, että se että tekee mitä itse haluu, mikä tuntuu hyvältä ja kieltäytyy siitä, mikä tuntuu pahalta, ei saa olla varattu vain voimakkaille ja terveille.” (s. 192-193)

Keskinäisen kilpailun helvetti työpaikoilla. ” — ei tietenkään kannata olla myöskään liian tehokas. Koska jos viikkotavoite on nyt sanotaan tietyllä tasolla x, ja sä onnistut saavuttamaan sen jo ennen viikonloppua, eli viikossa tulee tuotetta yli asetetun tavoitemäärän, niin seuraavalle viikolle se tavote asetetaan edellisen viikon tuloksen mukaan. Eli sua rangaistaan siitä että sä teit työsi liian hyvin. Kun ihmisii samaan aikaan kilpailutetaan työpaikalla keskenään, niin tekee mieli ylisuorittaa. Mut ylisuorittaminen vaan johtaa siihen että tulosten odotetaso nousee, mikä tekee kaikkien elämästä paskempaa. Toisaalta, jos teet vähemmän niin joku muu joutuu ottamaan sun tekemättömät työt vastuulleen, omiensa lisäks.” (s. 206)

Edellämainituissa otteissa oli kaikissa eri puhuja. Tästä päästään yhteen Planet Fun Funin haasteeseen: henkilöitä on paljon ja heillä kaikilla on painavaa sanottavaa. Mutta kannattaa ottaa haaste vastaan.

Planet Fun Funissa on valtavasti hyvää. Siinä on synkästä menosta huolimatta paljon hauskaa, leikittelyä ja iloittelua kielellä, myös vierailla kielillä, häpeämättömästi käännöksittä. Ja ah sitä kulttuurijournalismin lempeätä pilkkaa! Jokainen, joka on pyörinyt kulttuuri-infoissa, palkinnonjakoseremonioissa, julkistustilaisuuksissa sun muissa sekä tehnyt taiteilijahaastatteluja, löytää Fun Funin sivuilta kosolti hykerryttävää.

Erittäin kiinnostava teema on taiteentekijöiden ikiaikainen dilemma: minkä verran ja millä ehdoilla voit lainailla ympäristöstäsi, lähimmäisiltäsi, rakkailtasi ideoita, sanoja, puheenpartta. Lainaamisen problematiikka oli keskeinen sisältö Rakkaus niinku -romaanissa. Siinähän päähenkilön, Joonan, isä on peräti tehnyt ”knasut” eli Knausgaardin tapaan kirjoittanut yksityiskohtaisesti auki omaa elämäänsä, läheisiä säästämättä. Joona paheksuu tätä, mutta harkitsee, julkistaisiko itse hyvinkin herkkiä ja luottamuksellisia chat-keskustelujaan. Myös Planet Fun Funissa tapauksia ratkova Susan on samanlaisessa pinteessä, kun tekee mieli lainata ja luottamus on herätetty, mutta asia ei olekaan niin yksinkertainen.

Silti kaiken läpäisevä superteema on näkyvyys. Ilman näkyvyyttä, vastaanottajan (kuluttajan) katsetta mikään ei ole mitään, ei ihminen, ei yritys, ei tarina. Aikoinaan yritysguru Jari Sarasvuon lanseeraama käsite huomiotalous on laajentunut bisnesmaailmasta taiteeseen ja eettisiin asioihin. Tämähän on nykytodellisuutta eikä vain Planet Fun Funia. Ehkä juuri nyt on käynnissä taistelu siitä, mikä näkyvyys on sitä näkyvyyttä, jonka arvellaan johtavan johonkin hyvään. Ellemme jo ole alkaneet taistella pelkän näkymisen mielettömyyttä vastaan, ja sitä kautta syntyy uutta hyvää.

Romaanin sympaattisin hahmo on työttömäksi jäänyt kampaaja Linda, jonka ”ohjelmajulistus” kirjan lopussa luo toivoa. Linda löytää uuden työtavan co-operatiivissa, jossa keskenään tasavertaiset työntekijät ottavat maksukykyisiltä kampaamoasiakkailta edullisen hinnan ja leikkaavat vähävaraisten hiuksia ilmaiseksi.

”Ehkä radikaaleinta mitä voi tehdä täl hetkellä olis olla kiltti ja ottaa toiset ihmiset huomioon. Siks mä aion kieltäytyä kovettamasta itseäni, kieltäytyä epätoivosta, kieltäytyä sankarin tai selviytyjän roolista, ja hyväksyä et me ollaan kaikki hauraita ja tarvitaan toisiamme. Ehkä maailma ei pelastu sillä että mä lajittelen jätteeni, mut aion silti jatkaa sitä, ja aion opetella vegaaniksi, ja aion vähentää esimerkiks uusien vaatteiden ostamista. Se ei ehkä muuta kaikkea mut se voi muuttaa jotain.” (s. 450-451)

 (Taina)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s