Kiehtovan häiritsevä painajainen

Ishiguro, Kazuo: Surullinen pianisti. Suom. Helene Bützow (Tammi 2019)

Vuoden 2017 nobelisti Kazuo Ishiguro kuuluu harvinaisiin kirjailijoihin, jotka ovat sekä kriitikoiden että lukevan yleisön suosikkeja. Vuonna 1995 kirjoitettu Surullinen pianisti sai vasta hiljattain suomennoksensa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sillä tämä häikäisevästi kerrottu (ja tyylikkäästi suomennettu), arvoituksellinen teos ansaitsee huomiota.

Romaanissa pianisti, herra Ryder, saapuu suurehkoon keskieurooppalaiseen kaupunkiin esiintyäkseen konsertissa. Kaikki on kuitenkin alusta lähtien jotenkin takkuista, pianistia väsyttää, häntä epäilyttää järjestelyjen onnistuminen, hän ei oikeastaan edes muista mitä on sovittu ja mitä hänen pitäisi soittaa.

Ympärillä häärii innokkaita, miellyttämishaluisia kaupunkilaisia. Sitä mukaa kun Ryder törmää uusiin ihmisiin, näillä tuntuu olevan hänelle kovasti odotuksia, suorastaan vaatimuksia, joskin ne esitetään hyvin liehakoiden, mutta sen verran määrätietoisesti, että Ryder, joka on kovasti huolissaan omasta imagostaan, yrittää täyttää näitä toiveita.

Niinpä Ryderia johdatellaan mitä omituisimpiin tapaamisiin, näyttämö muuttuu kaiken aikaa (jos muuttuu, välillä Ryder huomaa itsekin polkevansa paikallaan), yllättävät esteet ja ihmetyksen aiheet seuraavat toistaan, pianisti ponnistelee epätoivoisesti fokusoituakseen tulevaan konserttiinsa.

Hänen odotetaan ”luovan kokonaiskuvan siitä, mitä täällä on meneillään”, ja Ryder joutuukin oudosti vedetyksi mukaan sosiaaliseen valtapeliin, kulttuuripiirien pönäkkään itsetyytyväisyyteen ja ihmissuhdedraamoihin. Lisäksi hänen omat lähimmät ihmisensä ovat pelissä mukana, eikä hän pääse pakoon omien vanhojen epäonnistumisensa taakkaa.

Pelko myöhästymisestä, pelkoa siitä että aika ei riitä tehtävän tekemiseen, pelkoa omien voimavarojen riittävyydestä. Ishiguro onnistuu kuvailemaan häkellyttävän ilmaisuvoimaisesti näitä painajaisia. On aivan pakko lukea loppuun nähdäkseen, miten tässä käy. Tosin asia on niin, että hieman vähempikin olisi riittänyt (sivuja on 658).

Ishiguron kirjaa on sanottu kuvaukseksi elämänhallinnan menettämisestä. En aio spoilata kirjaa kirjoittamalla tähän, mistä minun nähdäkseni on kysymys. Sen vain sanon, että iho nousee kananlihalle, kun kertojan ote tapahtumiin ja hetkeen alkaa nitkahdella. Se tapahtuu ensimmäisen kerran sivulla 22.

Ishiguron on sanottu useissa teoksissaan paljastavan kuilun elämänhallinnan toiveen ja todellisuuden välillä. Tämä asetelma käy erityisen hyytävästi esiin romaanissa Ole luonani aina. Mutta myös Surullinen pianisti ammentaa samasta lähteestä, paitsi että tämän painajaismaisen kirjan ”todellisuus” on sellaisissa syövereissä, että se on aivan omaa luokkaansa.

Teoksen alkuperäinen nimi The Unconsoled  (lohduton, henkilö jota ei voi lohduttaa) kuvaa mielestäni osuvammin kirjan yleissävyä kuin suomalainen nimi. On makuasia, onko tämä romaani ollenkaan hauska – niinkin sitä on markkinoitu. Minusta ei. Ehkä ainoat huvittavat kohdat ovat, kun kulttuuri-ihmiset ja kaupungin silmäätekevät paasaavat juhlapuheitaan toinen toistaan tärkeämpinä ja mahtipontisempina.

Kutkuttava yksityiskohta kirjan lopussa on, että koettuaan keskieurooppalaisen kaupungin kaaoksen pianisti suunnittelee seuraavaa matkaansa – Helsinkiin.

(Taina)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s