Liehu, Rakel: Helene (WSOY 2003)

Tunnelman vangitsija, olennaiseen keskittyvä näkijä, sellainen oli kuvataiteilija Helene Schjerfbeck. Rakel Liehun teoksesta Helene on otettu aina vain uusia painoksia, nyt myös elokuvakannella. Teos on herättänyt sekä ihastusta että paheksuntaa. Se sai Runeberg-palkinnon 2004 ja oli myös ehdolla Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon saajaksi, mutta risuja on tullut joistakin faktakömmähdyksistä.
Minulle Liehun kirja oli voimakas elämys juuri nyt, kun Ateneumin Schjerfbeck-näyttely vielä oli melko tuoreessa muistissa.
Päättyvänä talvena Suomessa koettiin varsinainen Helene Schjerfbeck -buumi. Ateneum järjesti näyttelyn, joka oli avoinna 60 päivää, 26.1.2020 saakka. Kokonaiskävijämäärässä näyttely ei tehnyt ennätystä (Picasso vuosikymmenen vaihteessa keräsi yli 314 000 kävijää), mutta päivää kohti lasketussa keskikävijämäärässä kyllä: katsojia oli näyttelypäivittäin 3102, yhteensä yli 186000. Schjerfbeck-buumia nostatti myös näytelmä ja elokuva.
On Schjerfbeck ollut Ateneumin vetonaula aiemminkin: vuoden 2012 näyttelyssä, joka oli avoinna vajaat puoli vuotta, vieraili 230900 kävijää. Schjerfbeck tunnetaan pelkistämisen mestarina sekä persoonallisena muotokuvien ja omakuvien maalaajana.
Yleensä suhtaudun epäillen fiktiivisiin teoksiin, jotka kertovat jostakusta historian henkilöstä periaatteella ”näin olisi voinut tapahtua”.