Huovinen, Veikko: Rasvamaksa (WSOY 1973)
Olen lainannut klassikkokirjan, Rasvamaksan, aika ajoin kirjastosta lukeakseni aina uudelleen novellin Jutta Grahnin mies. Hienot rouvat Lispe Ryynänen ja Hannele Nygård menevät visiitille ystävättärensä luokse; Jutta kutsuu heidät spontaanisti käymään, kun he sattumalta törmäävät shoppailtuaan avokadoja, Dessert Nougatia ja värivoidetta. Lispe ja Hannele menevät uteliaina, sillä Jutta on hiljattain mennyt naimisiin.
Vierailu on katastrofi, sillä Jutan mies ei näyttäydy, käyttäytyy vain hävyttömästi: huutelee tuhmia piilostaan ja tupakoi sängyn alla. Pahinta rouvien mielestä on, että Jutta ei ole moksiskaan, vaan vaikuttaa täysin tyytyväiseltä, jopa onnelliselta. Rouvat joutuvat aivan tolaltaan ja poistuvat tuohtuneina. Kuitenkin Lispe Ryynänen haukkuu kotiin päästyään oman miehensä sen johdosta, että siippa on aina vain ”yhtä ja samaa, et muutu miksikään”!
Veikko Huovisen lyhyet, hauskat novellit viihdyttävät minua; kielellisesti rikkaina, lennokkaina ja yllätyksellisinä ne ovat vastustamattomia. Tajuan silti niiden aatetason kulahtaneisuuden. Alkuperäinen kirjankansi oli kerrassaan mauton (sen tilalle tuli sittemmin tuo neutraalimpi kuva). Rasistinen leukailu on aikansa elänyttä, eikä myöskään esimerkiksi kuvaus nuoren miehen turhamaisesta hiustenlaittelusta kampaamossa oikein naurata.
Mutta yleistä suomalaista ajankuvaa Huovisen novellit piirtävät antoisasti. Tekstit irvailevat 1970-lukulaista politisoituneisuutta, julkilausumia, mielipiteen muodostamisen pakkoa, poliittisia virkanimityksiä ja paisuvaa byrokratiaa. Luonnonhelmassa viihtyvien erakkojen rinnalle nousee uusi, ketterä, materialistinen ja itsekäs nykysuomalainen. Havukka-ahot ja Pylkkeröt toki tunnetaan, mutta jos tämä puoli Huovista on jäänyt vieraammaksi, suosittelen Rasvamaksaa.
Maaseudulla asuva vakavamielinen iäkäs maanviljelijä Usko Virta saa virallisen näköisen kirjeen novellissa Postia. Virrasta on muka tehty lääninhallitukseen kantelu ”hiilihydraattien ja valkuaisaineiden aiheettomasta polttamisesta kehossa”. Selitystä vaaditaan määräajassa 20 päiväsakon uhalla.
”Eikö hän saisi enää elääkään, kuollako sitä jo pitäisi. Aina hän oli yrittänyt kunnolla elää, kirkossa käytiin nuorempana joka sunnuntai. Neljä lasta oli kasvatettu kunnollisiin ammatteihin. Velkojen kuoletukset ja korot oli aina ajoissa maksettu…”
Huomattavan suuren määrän ahdistusta kärsittyään Virta saa lopulta tutulta varatuomarilta synninpäästön: kirje on pelkkää ilkikurista vitsiä eikä siitä tarvitse piitata. Vakavamielinen, tunnollinen suomalainen ei vain tahdo uskoa, että hän ei olekaan mitään selityksiä velkaa viranomaisille.
”Mutta Usko Virta ei hävittänyt kirjettä, vaan luki sen kymmeniä kertoja ja laati vastineitakin lääninhallitukselle. Vastineita hän ei kuitenkaan postittanut. Kaksi kuukautta hän eli jännityksessä, sillä olihan varatuomari saattanut erehtyä, kun ei ollut varmaankaan niin oppinut kuin lääninhallituksen herrat.
Vasta kun neljä kuukautta oli kulunut, uskalsi hän kätkeä piirongin laatikon etäisimpään sopukkaan lääninhallituksen kirjeen, lukuisat katkerat, keskeneräiset vastineet, virkatodistuksen, sotilaspassin otteen ja meijerin kunniakirjat…”
(Taina)
Tainan ja Tommin aarrearkku 